Friedrich Schiller

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Friedrich Schiller
Ludovike Simanowiz: Friedrich Schiller (1794)
Ludovike Simanowiz: Friedrich Schiller (1794)
Syntynyt 10. marraskuuta 1759
Marbach am Neckar
Kuollut 9. toukokuuta 1805 (45 vuotta)
Weimar
Ammatit runoilija, näytelmäkirjailija, historioitsija
Ensiteokset Rosvot (1781)
Allekirjoitus Schiller Autogram.jpg
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Johann Christoph Friedrich Schiller, vuodesta 1802 lähtien von Schiller (10. marraskuuta 1759 Marbach am Neckar9. toukokuuta 1805 Weimar), oli saksalainen runoilija, näytelmäkirjailija ja historioitsija. Useimmiten hänestä käytetään nimeä Friedrich Schiller. Häntä pidetään yhdessä Goethen kanssa saksalaisen klassismin merkittävimpänä kirjailijana. Monet hänen näyttämöteoksistaan kuuluvat saksankielisten teattereiden perusohjelmistoon ja hänen balladinsa lukeutuvat suosituimpiin saksalaisiin runoihin.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus, opinnot ja ensimmäiset palvelusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schillerin syntymätalo
Hohe Karlsschule

Friedrich Schillerin isä Johann Caspar Schiller oli lääkäri ja toimi lääkintäluutnanttina Württembergin herttuan Karl Eugenin armeijassa. Vuonna 1766 perhe muutti Ludwigsburgiin, ja samana vuonna Schiller meni latinakouluun. Ensimmäiset näytelmäkokeilunsa (Die Christen ja Absalon) hän teki vuonna 1772, mutta nämä teokset eivät ole säilyneet.

Vanhempien vastalauseista huolimatta herttua Karl Eugen pakotti murrosikäisen Schillerin opiskelemaan Hohe Karlsschulen sotilasakatemiaan Stuttgartiin, jossa tämä opiskeli aluksi oikeustiedettä. Schiller joutui tekemään runsaasti sulkeisharjoituksia ja oli ilmeisesti vielä viisitoistavuotiaanakin vuoteenkastelija. Tämän takia häntä rangaistiin kaksi kertaa ankarasti. Salaa hän luki tovereidensa kanssa kiellettyjä kirjoja ja nuuskasi tupakkaa.

Kun Solituden linnassa toiminut akatemia siirrettiin vuonna 1775 Stuttgartin keskustaan, Schiller vaihtoi opintolinjansa oikeustieteestä lääketieteeseen. Näihin aikoihin hän luki intensiivisesti Sturm und Drangin runoilijoiden ja Klopstockin teoksia sekä kirjoitti näytelmää Der Student von Nassau, joka ei ole säilynyt. Vuonna 1776 ilmestyi hänen ensimmäinen painettu runonsa Der Abend. Samana vuonna Schiller perehtyi Rousseaun, Plutarkhoksen, Goethen ja Shakespearen teoksiin ja alkoi kirjoittaa teosta Rosvot. Vuonna 1779 Schiller aloitti opintoihin liittyvän tutkimustyönsä ja pyysi eroa sotilasakatemiasta, mihin ei kuitenkaan suostuttu. Viimein vuonna 1780 hän sai lähteä akatemiasta ja suoritettua tohtoritutkinnon. Hänestä tuli sotilaslääkäri.

Vuonna 1781 Schiller sai valmiiksi draaman Rosvot, ja se painettiin samana vuonna anonyyminä. Ensiesitys tapahtui Mannheimin teatterissa 13. tammikuuta 1782. Kielloista huolimatta Schiller päätti matkustaa seuraamaan ensiesitystä Mannheimiin joutuen samalla poistumaan valtion rajojen ulkopuolelle. Esityksestä tuli suuri menestys, ja erityisesti opiskelijat ottivat teoksen vastaan haltioituneena. Herttua Karl Eugen ei kuitenkaan pitänyt Schillerin tempauksista, vaan sulki hänet vankilaan 14 päiväksi, kun tämä oli palannut Mannheimista. Herttua kielsi Schilleriä myös kirjoittamasta vastaisuudessa komedioita ja muuta vastaavaa.

Rosvojen tuoma tuulahdus vapaudesta oli kuitenkin jo vaikuttanut kuulijoihin. 22. syyskuuta Schiller pakeni hyvän ystävänsä Andreas Streicherin kanssa jälleen Stuttgartista Mannheimiin, jossa hän luki kuulijoille ääneen teoksensa Fiesko: Historiallinen murhenäytelmä. Streicher kirjoitti myöhemmin Schillerin pakomatkoista kirjassaan Schillers Flucht von Stuttgart und Aufenthalt in Mannheim von 1782 bis 1785.

Epävarmat vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1783 Schiller oleskeli Bauerbachissa, jossa hän sai valmiiksi teoksen Kabale und Liebe ja aloitti teoksen Don Carlos kirjoittamisen. Palattuaan Mannheimiin hän sairastui syyskuussa 1783 hermokuumeeseen (malariaan), jota esiintyi tällä tuohon aikaan vielä hyvin soisella seudulla. Mannheimissa Schiller toimi näytelmäkirjailijana vuoteen 1785 asti. Fiesko ja Kabale und Liebe esitettiin siellä ensimmäisen kerran vuonna 1784. Teatterin intendentti Wolfgang Heribert von Dalberg jätti kuitenkin uusimatta Schillerin sopimuksen, minkä seurauksena Schiller joutui ottamaan paljon velkaa.

Schiller hankkiutui ystävyyteen ja kirjevaihtoon Christian Gottfried Körnerin kanssa, joka myöhemmin vuosina 18121816 julkaisi Schillerin teosten kokonaislaitoksen. Huhtikuussa 1785 Schiller matkusti Körnerin luokse Leipzigiin, ja tämä auttoi hänet taloudellisesta ahdingosta. Kesällä Schiller kirjoitti Gohlisin kylässä kuuluisan Oodin ilolle. Syksyllä Schiller lähti Körnerin mukaan Dresdeniin.

Vuonna 1787 Schiller matkusti Weimariin ja tutustui siellä Johann Gottfried von Herderiin ja Christoph Martin Wielandiin. Matkallaan Rudolstadtissa Schiller tutustui tulevaan vaimoonsa Charlotte von Lengefeldiin. Don Carlos ilmestyi samana vuonna ja sai heti ensiesityksensä. Goethe tapasi Schillerin Rudolstadtissa vuonna 1788 palattuaan Italian matkaltaan, mutta kumpikaan ei tuolloin kiinnostunut toistensa tekemisistä. Samana vuonna Schiller sai valmiiksi ensimmäisen ja ainoan osan teoksesta Geschichte des Abfalls der Vereinigten Niederlande, joka käsitteli Kahdeksankymmenvuotista sotaa (Alankomaiden itsenäisyyssotaa).

Taloudellinen turva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Todistus, jonka perusteella Schilleristä tuli Ranskan tasavallan kunniakansalainen (1792)

Vuonna 1789 Schiller sai professorin viran Jenasta, pettymyksekseen tosin vain palkattoman. Jenassa hän opetti historiaa, vaikka olikin filosofian professori. Hän oli kuitenkin pätevöitynyt virkaan erityisesti kirjoitettuaan Alankomaita käsitelleen teoksensa. Uutinen Rosvot-teoksestaan tunnetun Schillerin nimittämisestä virkaan otettiin Jenassa vastaan riemuiten. Virkaanastujaisluentoa varten varattu sali tuli tupaten täyteen, ja kuulijoiden oli vaihdettava suurempaan saliin. Koko kaupungissa kuohui. Samana vuonna Schiller ystävystyi Wilhelm von Humboldtin kanssa.

22. helmikuuta 1790 Schiller meni naimisiin Charlotte von Lengefeldin kanssa. Kaikki näytti menevän hyvin niin ammatissa kuin perhe-elämässäkin. Kuitenkin jo vuonna 1791 Schiller sairastui hengenvaarallisesti. Hän sai 3. tammikuuta kohtauksen ja krampinomaisen yskänpuuskan sekä menetti joksikin aikaa tajuntansa. Kaksi viikkoa myöhemmin sekä vielä toukokuussa Schiller sai uusia kohtauksia. Hän oli sairastunut tuberkuloosiin, josta ei enää tervehtynyt koko elämänsä aikana.

Schiller sai tanskalaiselta Augustenburgin herttua Fredrik Kristianilta ja kreivi Ernst Heinrich von Schimmelmannilta tuhannen taalerin suuruisen vuosittaisen rahallisen tuen kolmen vuoden ajaksi, jotta voisi toipua sairaudestaan. Hän alkoi tutkia Kantin filosofiaa ja teki ensimmäiset luonnokset Wallenstein-näytelmätrilogiaa varten.

Vuonna 1792 Schilleristä tuli Rosvojen ansiosta Friedrich Gottlieb Klopstockin, Johann Heinrich Pestalozzin, George Washingtonin ja Tadeusz Kościuszkon rinnalla yksi Ranskan tasavallan kunniakansalaisista. Syynä oli pikemminkin Schillerin maine kapinallisena kuin hänen todelliset tekonsa. Hän suhtautui Ranskan vallankumoukseen aluksi myönteisesti, mutta pelkäsi koko ajan vapauden kannattajien muuttuvan mahdollisesti tyrannian kannattajiksi. Itse asiassa kävikin niin, että vapaustaistelijat teloittivat myöhemmin Ranskan kuninkaan, mitä Schiller piti karmeana tekona.

Schiller ja Goethe sekä Wilhelm ja Alexander von Humboldt Jenassa.

Vuonna 1794 Schiller tutustui kustantaja Friedrich Cottaan, joka lupasi alkaa julkaista Schillerin suunnittelemia aikakauslehtiä Die Horen ja Musenalmanach. Goethe lupasi Schillerille osallistua Die Horen -lehden toimittamiseen, ja kahdesta kirjailijasta tuli kirjeenvaihtoystäviä. Syyskuussa 1794 Schiller vietti kaksi viikkoa Goethen luona. Sielläkin hän noudatti samaa päivärytmiä kuin kotonaan: hän nukkui puoleenpäivään asti ja teki töitä öisin. Tietoisina Schillerin perinteisistä asenteista Goethe ja hänen monivuotinen avovaimonsa Christiane Vulpius yrittivät pitää avoliittonsa salassa, joten Christiane ja hänen viisivuotias poikansa August pysyivät piilossa Schilleriltä. Kaksi viikkoa kestäneen piileskelyn on täytynyt tuottaa melkoista vaivaa Goethen talossa. Schiller kuvasi Goethen suhdetta jokseenkin rehevään Vulpiukseen Goethen "ainoana lipsahduksena" ja arvosteli Goethea kirjeessä "väärien käsitteiden käyttämisestä perheonnesta puhuttaessa". Vapaamielinen Goethe luonnehti suhdetta yksinkertaisesti "avioliitoksi ilman seremonioita". Goethea sen sijaan närkästytti Schillerin suunnaton intohimo korttipeleihin.

Die Horen ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1795. Lehteen kirjoittivat ajan merkittävimmät kirjailijat ja filosofit, kuten Johann Gottfried von Herder, Johann Gottlieb Fichte, August Wilhelm Schlegel, Wilhelm von Humboldt, Alexander von Humboldt, Johann Heinrich Voß ja Friedrich Hölderlin. Vuosina 1796–1800 Schiller julkaisi Musenalmanach-kirjallisuuslehteä, johon kirjoitti monta kuuluisaa aikalaista, kuten Goethe, Herder, Hölderlin, A. W. Schlegel ja Ludwig Tieck. Vuosina 17971798 Schiller kirjoitti paljon balladeja.

Weimarin vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

F. G. Weitsch: Schiller (1804).

Schiller sai Wallenstein-trilogian valmiiksi vuonna 1799. Samana vuonna valmistui Laulu kellosta. 3. joulukuuta Schiller muutti perheineen Weimariin, jossa syntyi lisää merkittäviä teoksia: Maria Stuart vuonna 1800, Orleansin neitsyt vuonna 1801, Messinan morsian vuonna 1803 ja Wilhelm Tell vuonna 1804. Vuonna 1802 Schiller aateloitiin, ja hän sai tästä lähtien käyttää itsestään nimeä "Friedrich von Schiller". Näinä vuosina hän alkoi kuitenkin sairastella yhä useammin.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 1805 Schiller sairastui vakavasti. 1. toukokuuta hän tapasi Goethen viimeisen kerran matkalla teatteriin. 9. toukokuuta Schiller menehtyi Weimarissa ilmeisesti tuberkuloosin aiheuttamaan akuuttiin keuhkokuumeeseen.

Syksyllä 1826 Goethe lainasi Schillerin pääkallon Weimarin Herttuatar Anna Amalian kirjastosta. Tämän salaisuuden hän paljasti vain ystävälleen Wilhelm von Humboldtille, mutta tämä menikin kertomaan juttua eteenpäin. Goethe käytti pääkalloa ilmeisesti tutkimuksiaan varten. Schillerin luut olivat aluksi Weimarin Jacobsfriedhofin kassaholvissa, mutta ne haudattiin 16. joulukuuta 1827 Weimarin historialliselle hautausmaalle. Goethe haudattiin myöhemmin omasta pyynnöstään Schillerin viereen.

Kirjallinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theodor Wagnerin tekemä Schillerin rintakuva.

Schiller eli yksinvallan ja porvarillisen aikakauden siirtymäaikana, jonka näkyvimpiä tapahtumia Euroopassa oli Ranskan vallankumous. Porvaristo ei voinut eikä saanut ilmaista poliittisia mielipiteitään itsevaltiuden aikana, jolloin Saksan pikkuvaltioiden vallanpitäjät hallitsivat itsevaltiaan ottein. 1700-luvun jälkipuoliskon kirjallisuudesta tuli siten keskeinen väline porvarillisen itsetietoisuuden kehittämisessä. Schillerin ennen vuotta 1785 tekemien teosten paatos ja tunteellisuus tähtäävät inhimillisyyden kohottamiseen. Tämä periaate asettui vastakkain itsevaltiuden politiikan kanssa. Porvarillisen tragedian valinta keskeiseksi muodoksi kuvastaa tätä lähtökohtaa.

Seuraavana jaksona Schillerin tuotannossa voidaan pitää vuosia 1785–1795, jolloin syntyi Don Carlos sekä kirjallisuusteoreettiset teokset Über die ästhetische Erziehung des Menschen ("Ihmisen esteettisestä kasvatuksesta") ja Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta ("Über naive und sentimentalische Dichtung"). Jälkimmäinen on modernin mannermaisen estetiikan klassikko. Se huipentaa ja summaa Schillerin lyhyen mutta intensiivisen teoreettisen kauden. Kirjoitus on myös ensimmäisiä tekstejä, joissa runoudelle ja taiteelle annetaan selkeän poliittinen tehtävä.

Vuosina 1795–1805 Schiller kirjoitti ennen kaikkia Weimarin klassismiin lukeutuvia draamoja. Niissä Schiller alkoi toteuttaa ihmisen esteettisen kasvatuksen ohjelmaa, järjen ja tunteen tasapainoa. Vaihtamalla idyllisen tyylin draamaan hän pyrki tekemään ihmisistä esteettisempiä. Tämä oli Schillerin mielestä edellytys sille, että voitaisiin siirtyä väkivalloitta järkevämpään valtiomuotoon, mutta se toimi myös vastaohjelmana Ranskan vallankumoukselle sekä päivän politiikalle, jossa Schillerin mielestä käytettiin liiaksi raakaa voimaa.

Schiller ei luonut ainoastaan ilmaisuvoimaisia draamoja kuten Rosvot, Don Carlos, Orleansin neitsyt ja Wilhelm Tell, vaan hän oli myös saksankielisen kirjallisuuden tärkein poliittinen runoilija, joka ilmaisi teoksissaan 1700-luvun lopulla estottomasti järjen, ihmisyyden ja vapauden ihanteita. Schillerin omin sanoin "todellisen poliittisen vapauden rakentaminen on täydellisin kaikista taideteoksista" (Über die ästhetische Erziehung des Menschen, 2. kirje).

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Goethen ja Schillerin muistomerkki Weimarissa

1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schiller oli 1800-luvulla suosittu monissa Euroopan maissa, varsinkin siellä, missä hänen kannattamansa vapausihanteet eivät olleet toteutuneet politiikassa, esim. Italiassa ja Venäjällä. Vuonna 1859 Schillerin 100. syntymäpäivää juhlittiin koko Euroopassa, ennen kaikkea toki saksankielisellä alueella. Kustantaja Cotta myi Schillerin teoksia vuoteen 1867 mennessä yhteensä 2,4 miljoonaa kappaletta. Schilleriä luettiin joko vuoden 1848 vallankumoushenkeen sopivana vapausrunoilijana tai porvarillisena runoilijana, joka piti hyveitä kunniassa.

Kolmas valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallissosialistisessa Saksassa germanisti ja Schiller-ihailija Joseph Goebbels piti aluksi huolta siitä, että Schiller esitettiin suorastaan kansallissosialismin tienraivaajana. Natsit joutuivat kuitenkin pian huomaamaan, ettei Schillerin tuotanto sittenkään soveltunut heidän ideologiaansa. Don Carloksen esittäminen kiellettiin pian kokonaan, kun vuorosanat Sire, geben Sie Gedankenfreiheit ("antakaa meille ajatusten vapaus") keräsivät esityksissä yhä uudelleen aplodeja kesken kohtausta. Samoin kävi Wilhelm Tellille, jossa teemana oli tyrannin murha. Määräsipä vielä Hitlerkin vuonna 1941, ettei Wilhelm Telliä saisi enää esittää, koska hän pelkäsi Wilhelm Tellin kaltaisia kavalia "selkäänpuukottajia".

Saksan demokraattinen tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

DDR:ssä Schilleriä arvostettiin, sillä hän oli suosittu kirjailija Saksan työväenliikkeen työläistenkoulutusyhdistyksissä. Jotkut esittivät jopa kysymyksen, olisiko Schiller ollut kommunisti, jos hän olisi elänyt tuona aikana. Ironista on kuitenkin, että myöhemmin myöskään DDR:ssä ei enää esitetty Don Carlosta, tälläkin kertaa yllä mainitun ajatusten vapautta koskeneen repliikin takia.

Saksan liittotasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schiller jäi 1970-luvulla ensimmäistä kertaa syrjään saksankielisten lukijoiden perusvalikoimasta yhdessä lähes kaikkien Sturm und Drangista Wienin kongressiin ulottuvan aikakauden runoilijoiden kanssa. Nykyäänkin lukiokoulutuksen saaneiden keskuudessa kirjallinen kaanon ulottuu menneisyydessä useimmiten vain Thomas Manniin ja Gerhard Hauptmanniin tai korkeintaan Theodor Fontaneen ja Heinrich Heineen.

Näkymiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuussosiologian kannalta katsottuna ei ole kovinkaan ihmeellistä, että kahdensadan vuoden takainen kirjailija kuten Schiller on jäänyt meidän aikamme ihmisille yhtä kaukaiseksi kuin barokin kirjallisuus hänen aikansa ihmisille. Yliopistoissa on kuitenkin aika ajoin pantu mielenkiinnolla merkille, että kolmannesta maailmasta tulevat opiskelijat kokevat Schillerin teokset aivan toisella lailla.lähde?

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenkielisinä käännöksinä Schilleriltä ovat ilmestyneet ainakin seuraavat teokset:

  • Rosvot (alkuteoksen valmistumisvuosi 1781)
  • Fiesko: historiallinen murhenäytelmä (1782)
  • Kavaluus ja rakkaus
  • Henkiennäkijä
  • Wallenstein (1799)
  • Maria Stuart (1800)
  • Orleansin neitsyt (1801)
  • Messinan morsian (1803)
  • Wilhelm Tell (1804)
  • Don Carlos (1787/88)
  • Laulu kellosta
  • Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta. (Über naive und sentimentalische Dichtung, 1795.) Suomentanut Henriikka Tavi. Paradeigma-sarja. Tutkijaliitto, 2009. ISBN 978-952-5169-55-3.
  • Kirjeitä esteettisestä kasvatuksesta. (Über die ästhetische Erziehung des Menschen in einer Reihe von Briefen, 1795.) Suomentanut Pirkko Holmberg. Paradeigma-sarja. Tutkijaliitto, 2013. ISBN 978-952-5169-95-9.

Näistä useimmat on julkaistu Otavan vuosina 1950–1955 julkaisemassa neliosaisessa sarjassa Friedrich von Schiller: Valitut teokset neljänä niteenä. Ensimmäisessä osassa on näytelmien lisäksi myös Schillerin runoja.

  • Rosvot: Viisinäytöksinen näytelmä. Orleansin neitsyt: Romanttinen murhenäytelmä. Rosvot (Die Räuber, 1781). J. Siljon (1915) tarkastettu suomennos. Orleansin neitsyt (Die Jungfrau von Orléans, 1801). Suomentanut Toivo Lyy. Otava, 1950.
  • Valitut teokset 2, Don Carlos; Maria Stuart. (Don Karlos, 1787/88; Maria Stuart, 1800.) Suomentanut Toivo Lyy. Valikoinnin suorittanut Rafael Koskimies. Otava, 1953.
  • Valitut teokset 3, Wallenstein-trilogia. (Wallenstein-Trilogie, 1799.) Suomentanut Toivo Lyy. Valikoinnin suorittanut Rafael Koskimies. Maailmankirjallisuuden mestariteoksia 15. Otava, 1955.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tikkanen, Tiina: Schillerin kirjeet esteettisestä kasvatuksesta: Yritys ymmärtää Friedrich Schillerin teosta ”Die Briefe über die ästhetische Erziehung des Menschen”. 2., uudistettu painos (1. painos 1987). Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja n:o 22. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta, 1996. ISBN 951-9113-38-X.
  • Schiller, Friedrich: Kirjeitä ihmisen eettisestä kasvatuksesta (Tutkijaliitto, 2013)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Friedrich Schiller.