Joseph Goebbels

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Goebbels vuonna 1942

Paul Joseph Goebbels [ˈɡœbəls] (29. lokakuuta 1897 Rheydt1. toukokuuta 1945 Berliini) oli eräs natsi-Saksan vaikutusvaltaisimmista kansallissosialistisista poliitikoista. Lukuisten korkeiden puoluevirkojen ohella hän toimi Adolf Hitlerin valta-aikana hallituksen kansanvalistus- ja propagandaministerinä. Goebbels tunnettiin loistavasta puhetaidostaan.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Goebbels syntyi Rheydtissä Reininmaalla syvästi katoliseen perheeseen. Hänen isänsä oli työläinen ja myöhemmin kirjanpitäjä Friedrich Goebbels, äiti Katharina (o.s. Oldenhausen) työskenteli palvelijattarena. Nelivuotiaana Goebbels sairastui luuydintulehdukseen, joka aiheutti hänelle kampurajalan, minkä vuoksi hän ontui lopun ikänsä. Lisäksi hän oli sangen lyhytkasvuinen (163 cm), mikä yhdessä ontumisen kanssa johti koulukiusaamiseen ja huonoon itsetuntoon. Goebbelsista tuli hyvin kunnianhimoinen, ja hän pyrki kompensoimaan ruumiilliset puutteensa älyllään ja oppineisuudellaan. Vuonna 1917 hän valmistui ylioppilaaksi koulunsa parhailla arvosanoilla.

Goebbels halusi liittyä Saksan armeijaan ja palvella ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kampurajalkansa takia hänet katsottiin palvelukseen kelpaamattomaksi. Goebbels, joka oli opiskellut jesuiitta-koulussa, halusi katoliseksi papiksi. Hän aloitti kuitenkin kirjallisuuden ja filosofian opinnot Bonnissa ja jatkoi niitä myöhemmin Würzburgissa, Freiburgissa ja Heidelbergissa, muiden muassa suuresti kunnioittamansa juutalaisen kirjallisuudentutkijan, professori Friedrich Gundolfin johdolla. Vuonna 1921 hän väitteli filosofian tohtoriksi kirjallisuustieteestä Heidelbergin yliopistossa juutalaisen professori von Waldbergin johdolla. Opiskeluaikoinaan Goebbels kuului useisiin katolisiin opiskelijajärjestöihin.

Sodan jälkeinen radikalisoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan antautuminen ensimmäisen maailmansodan lopussa oli Goebbelsille kriisi. Tähän kansalliseen murhenäytelmään yhdistyivät myös henkilökohtaiset vastoinkäymiset. Goebbelsin kirjoituksia ei suostuttu julkaisemaan lehdissä ja kustantamoissa. Vasta valmistunut tohtori tunsi olevansa tyhjän päällä. Goebbels tutustui useisiin poliittisiin ääriliikkeisiin sekä oikealla että vasemmalla laidalla. Goebbelsille syntyi näkemys, jonka mukaan demokraattisella parlamentaarisella hallinnolla ei Saksassa ole mahdollisuuksia. Hän toivoi yhteiskunnan mullistumista ja uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymistä.

Vuonna 1920 Goebbels joutui taloudellisiin vaikeuksiin, lisäksi hänen ystävättärensä Anka Stalherm jätti hänet. Tämä johti Goebbelsin ajatusten radikalisoitumiseen ja nosti vastustusta rahoitusmaailmaa kohtaan etenkin kun Goebbels menetti 1923 vain yhdeksän kuukautta aikaisemmin saamansa viran pörssimeklarina. Goebbels omaksui väitteet joiden mukaan juutalaiset johtivat hänen pahana pitämäänsä rahamaailmaa.

Tuohon aikaan Goebbels kirjoitti joitakin näytelmiä sekä romaanin Michael. Ein deutsches Schicksal in Tagebuchblättern (suom. Michael. Saksalainen kohtalo päiväkirjan lehdillä). Teokselle ei kuitenkaan löytänyt kustantajaa ja se julkaistiin vasta 1929 kansallissosialisteja lähellä olevassa Franz-Eher-Verlagissa.

Varhaiset vuodet kansallissosialistisessa puolueessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Goebbels oli liittynyt kansallissosialistiseen puolueeseen jo vuonna 1922 kuultuaan Adolf Hitlerin puhuvan. Hitler, joka oli vaikuttunut Goebbelsin oppineisuudesta ja hänen puhujanlahjoistaan, lähetti tämän tekemään vaali- ja propagandatyötä Reininmaalla ja Westfalenissa. Goebbelsista tuli Gregor Strasserin yksityissihteeri.

Hitler tunsi Goebbelsin ja arvosti tämän puhetaitoja. Hän halusi voittaa tämän takaisin Strasserin veljesten puolelta omalle puolelleen. N.k. Bambergin puoluepäivän aikana 14. helmikuuta 1926, jolloin Strasserin veljesten vaikutusvalta puolueessa murrettiin, Hitler onnistuikin tässä. Hän näytti Goebbelsille otteita Mein Kampfista, jotka käsittelivät propagandaa ja puoluejärjestöä, ja sai Goebbelsin vakuuttuneeksi. Lisäksi Hitler kutsui Goebbelsin puhumaan puolueen ”vanhoille taistelijoille” Münchenin Bürgerbräukelleriin, joka oli oluttupavallankaappauksen keskuspaikka ja puolueessa kulttimaineen saanut keskuspaikka. Puolueen veteraanit ottivat Goebbelsin vastaan haltioituneesti, ja Goebbels puolestaan tuli vakuuttuneeksi Hitlerin johtoasemasta. Tästä lähtien hän pysyi Hitlerille horjumatta uskollisena aina tämän kuolemaan asti.

Nousu puoluehierarkiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitler nimitti Goebbelsin kansallissosialistisen puolueen Berlin-Brandenburgin piirijohtajaksi, Gauleiteriksi. Teollisuuskaupunki Berliini oli kommunistien ja sosiaalidemokraattien valta-aluetta, jossa kansallissosialisteilla ei katsottu olevan mahdollisuuksia. Puolueen paikallisosasto oli heikko ja keskinäisten riitojen repimä. Goebbels ymmärsi, että kannatuksen ja jäsenmäärän lisääminen olisi mahdollista käymällä suoraan kommunisteja vastaan. Hän järjesti mielenosoitusmarsseja ja puhetilaisuuksia kommunistien hallitsemissa kaupunginosissa. Kokoukset johtivat usein verisiin välienselvittelyihin natsien Sturmabteilungin ja kommunistien Rotkämpferbundin kanssa. Taisteluita käytiin sekä kokoushuoneistojen että katujen herruudesta. Goebbelsin puheenlahjoillaan esittämä, vasemmistolaisesti painotettulähde? sanoma sai vastakaikua monien työläisten keskuudessa. Kun Berliinin poliisipäällikkö halusi kieltää puolueen toiminnan väkivaltaisuuksiin vedoten, Goebbels esitti itsensä ja puolueensa vääryyttä kärsineinä uhreina. Katumellakoissa kuolleita SA-miehiä Goebbels kunnioitti puolueen ”veritodistajina”.

Heinäkuussa 1927 Goebbels perusti uuden puoluelehden nimeltään Der Angriff (suom. Hyökkäys). Lehti oli muodoltaan työväenlehti. Se tuomitsi kapitalistien ja ennen kaikkea juutalaisten ”riiston” ja esitteli ajatuksia ”kansallissosialismista”. Samalla se tuomitsi ja panetteli natsipuolueen poliittisia vastustajia. Lehdestä tuli Goebbelsin äänitorvi; hän kirjoitti jokaisen numeroon pääkirjoituksen.

NSDAP:n valtakunnanpropagandajohtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

27. huhtikuuta 1930 Hitler nimitti Goebbelsin puolueen valtakunnanpropagandajohtajaksi. Goebbels, joka nyt siis johti puolueen tiedotus- ja propagandatoimintaa valtakunnallisesti, pani erityisesti painoa suurien ja vaikuttavien yleisötapahtumien järjestämiseen. Goebbelsin erityinen taidonnäyte olivat vuosittaiset, Nürnbergissä järjestetyt valtakunnan puoluepäivät. Goebbels organisoi puolueessa puhujakouluja, joissa eritasoiset puoluejohtajat saivat opastusta ja ohjausta propagandapuheiden pitämisessä. Goebbelsin antamat ohjeet olivat hyvin pikkutarkkoja, ja hän myös tarkkaili, että niitä noudatettiin.

Uudessa asemassaan Goebbels johti kansallissosialistien vaalikampanjoita. Hänen tulikasteensa olivat valtiopäivävaalit 14. syyskuuta 1930. Goebbels organisoi koko puolueen vaalityöhön ja julisti, että puolueen tavoitteena on saada 40 paikkaa valtiopäiville – puolueella oli tuolloin valtiopäivillä 12 edustajaa. Goebbels järjesti yli 6 000 vaalitilaisuutta, joissa esiintyivät puolueen johtavat henkilöt ja hänen itsensä kouluttamat puhujat. Lukemattomia vaalimainoksia levitettiin kautta maan. Tuloksena oli, että kansallissosialistit saivat vaaleissa 18 prosenttia äänistä ja 107 edustajapaikkaa. Samalla Goebbelsin henkilökohtainen vaikutusvalta natsipuolueessa kasvoi.

Valtakunnankansleri Heinrich Brüningin politiikka, joka pyrki suitsemaan ääriliikkeitä, toi itse asiassa NSDAP:lle lisää kannattajia.lähde? Goebbels lupasi puheissaan kaikille kaikkea, samanaikaisesti esimerkiksi talonomistajille kasvavia vuokratuloja ja vuokralaisille alempia vuokria.

Goebbelsin perhe ryhmäpotretissa

Joulukuussa 1931 Joseph Goebbels solmi avioliiton Magda Friedländerin kanssa. Magda ja Joseph Goebbelsille syntyi avioliiton aikana kuusi lasta.

Goebbels ylipuhui Hitlerin asettumaan vuoden 1932 valtakunnanpresidentinvaaleissa istuvaa valtakunnanpresidenttiä, marsalkka Paul von Hindenburgia vastaan. Hän asetti puolueen koko propagandakoneiston Hitlerin kampanjan taakse. Goebbels itse esiintyi päivittäin useissa vaaltilaisuuksissa. Hitler ei voittanut vaaleissa, mutta sai huomattavan kannatuksen von Hindeburgia vastaan.

31. heinäkuuta 1932 kansallissosialistit saavuttivat uuden vaalimenestyksen. Puolue sai valtiopäivävaaleissa 230 edustajaa valtiopäiville. Tämän jälkeen puolue kärsi kuitenkin tappioita useissa paikallisvaaleissa, ja seuraavissa valtiopäivävaaleissa 6. marraskuuta 1932 puolueen edustajamäärä putosi 196:een. Lisäksi puolueen vaalikassat alkoivat ehtyä. Goebbels näki puolueen valtaannousun olevan vaarassa. Hän kiinnitti puolueen koko propagandakoneiston pienessä ja melko merkityksettömässä Lippe-Detmoldin osavaltiossa pidettyihin osavaltiovaaleihin. Panostus kannatti, puolue voitti osavaltiovaalit. Tämä katkaisi puolueen tappioputken ja toi sille runsaasti julkisuutta.

30. tammikuuta 1933 valtakunnanpresidentti Paul von Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin valtakunnankansleriksi. Kansallissosialistit olivat saavuttaneet tavoitteensa, vallan Saksassa.

Hitlerin hallituksen propagandaministeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Goebbels puhuu Berliinissä 25. elokuuta 1934: ”Ei ulkomainen lehdistö, vaan me johdamme Saksaa!”

13. maaliskuuta 1933 Adolf Hitler kutsui Goebbelsin hallitukseensa valtakunnan kansanvalistus- ja propagandaministeriksi – virka, jota hän tuli hoitamaan aina Hitlerin kuolemaan saakka. Goebbelsin ministeriön tehtävänä oli valvoa ja kehittää Saksan kulttuurielämää puolueen haluamaan suuntaan. Kirjallisuus, lehdistö, teatteri, radio, esittävä taide, kuvataiteet ja elokuvat olivat tästä lähin kaikki Goebbelsin ja hänen ministeriönsä kontrollin alaisia. Lehdistöä varten oli tosin myös erillinen valtakunnan lehdistöjohtaja, joten Goebbels valvoi lehdistöä vain epäsuorasti. Lisäksi päivittäiset valtakunnan lehdistökatsaukset, joissa kotimaisia ja ulkomaisia lehtimiehiä informoitiin Saksan tapahtumista, olivat ministeriön alaisia. Myös vaalien järjestäminen kuului Goebbelsin ministeriön toimialaan.

Valtakunnankansleri Franz von Papen oli kansallistanut Saksan yleisradion vuonna 1932 voidakseen paremmin valvoa sen toimintaa, mutta hänen aikanaan kontrolli oli vielä ollut sangen hienovaraista. Goebbelsin johdolla Saksan yleisradiosta tuli hallituksen uskollinen äänitorvi. Propagandan perillemenoa varten puolue tarvitsi markinoille myös riittävän halvan radiovastaanottimen. Volksempfänger-radion (suom. Kansanradio) valmistus aloitettiin vuonna 1933. DKE38 (Deutscher Kleinempfänger 1938, edullisin kansanradiomalli) oli saatavissa 36 Reichsmarkin hintaan, joten se oli käytännössä jokaisen talouden ulottuvilla. Kansan suussa laite sai pilkkanimen ”Goebbelsin kita”.

Myös elokuvataide muodostui Goebbelsin johdolla tärkeäksi propagandavälineeksi. Kolme neljäsosaa natsi-Saksassa tuotetuista elokuvista oli tosin harmittomia komedioita ja viihde-elokuvia, mutta Goebbelsin ministeriö tuotti myös selkeitä propagandaelokuvia, kuten juutalaisia halventavat Vallanhimo (Jud Süß, Goebbels osallistui henkilökohtaisesti elokuvan leikkaamiseen) ja Der Ewige Jude (Ikuinen juutalainen) tai eutanasiaa puolustava Minä syytän (Ich klage an). Saksassa ei elokuvia saanut ohjata tai esittää ilman valtakunnan propagandaministeriön lupaa.

1937 Goebbelsin onnistui painostaa Alfred Hugenberg myymään valtiolle erään Saksan suurimmista elokuvayhtiöistä, Universum-Film AG:n eli Ufan. Täten valtio pystyi vielä entistäkin paremmin valvomaan elokuvien valmistamista. Toisin kuin Hermann Göring, Goebbels ei kuitenkaan käyttänyt asemaansa hyväkseen noustakseen erilaisten yhtiöiden hallituksiin ja hallintoneuvostoihin.

Valvoakseen tehokkaammin Saksan kulttuurielämää Goebbels perusti valtakunnankulttuurikamarin (Reichskulturkammer). Kulttuurikamari, jossa oli osastot kirjallisuudelle, esittävälle taiteelle, teatterille sekä maalaus- ja kuvanveistotaiteelle, sääteli paitsi kulttuuripolitiikkaan, myös pääsyä taiteilijan ammattiin. Niinpä esimerkiksi kirjoja ei saanut painaa ilman kulttuurikamarin hyväksyntää. Useat juutalaiset taiteilijat joutuivat kulttuurikamarin ansiosta esitys- ja julkaisukieltoon. Goebbels takavarikoi lukuisten juutalaisten ja modernistien töitä. Hän myös organisoi kuuluisan Rappiotaiteen näyttelyn (Entartete Kunst).

Elokuussa 1938 Goebbelsin avioliitto Magda Goebbelsin kanssa joutui vaakalaudalle. Goebbelsillä oli ollut avioliittonsa aikana lukuisia avioliiton ulkopuolisia suhteita, ja nyt hän ilmoitti harkitsevansa avioeroa ja uutta liittoa tšekkiläisen näyttelijätär Lída Baarován kanssa. Hitlerin henkilökohtainen väliintulo esti suunnitelman toteuttamisen. Hitlerin mielestä valtakunnanministerin avioliitto ”alempaan rotuun” kuuluvan slaavilaisen kanssa ei tullut kysymykseenkään. Goebbelsien monilapsinen perhe edusti kansallissosialistista perheideaalia parhaimmillaan, ja rouva Goebbels esiintyi usein naimattoman Hitlerin rinnalla vastaanotoilla ja juhlatilaisuuksissa ”valtakunnan ensimmäisenä naisena”.

Kristalliyön juutalaisvaino 9.–10. marraskuuta 1938 syntyi Goebbelsin aloitteesta, tosin Hitler oli hyväksynyt suunnitelman. Aloitteellaan Goebbels halusi luultavasti parantaa mainettaan, jota hänen suhteensa Baarovaan oli heikentänyt. 9. marraskuuta 1938 SA-joukot ja puolueen ”vanhat taistelijat” kokoontuivat joka puolella Saksaa muistelemaan vuoden 1923 oluttupavallankaappausyritystä. Päätilaisuus oli vallankaappausyrityksen keskuspaikassa, Münchenin Bürgerbräukellerissä. Goebbels piti tilaisuudessa raivokkaan puheen, jossa hän viittasi juutalaisen Herschel Grynszpanin kahta päivää aikaisemmin Pariisissa tekemään murhaan. Gryszpan oli surmannut Saksan lähetystöattašean Ernst vom Rathin. Goebbels viittasi aikaisempiin vainoihin Magdeburg-Anhaltissa ja Kurhessenissä ja antoi ymmärtää, ettei puolue vastustaisi, mikäli ”kansan oikeutettu viha” purkautuisi juutalaisia vastaan. Läsnä olevat, jo alkoholin vaikutuksen alla olleet SA-miehet, ymmärsivät Goebbelsin sanoman ja organisoivat vielä samana yönä maanlaajuisen vainon aallon.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Toinen maailmansota

Vuonna 1939 alkanut toinen maailmansota ei suinkaan ollut Goebbelsin mieleen. Hän tiesi, että Saksan kansan suuri enemmistö ei halua sotaa, sitä paitsi hän pelkäsi tappiota. Kaikesta huolimatta hän kuitenkin omisti kaiken kykynsä ja tarmonsa sotapropagandan laatimiseen, auttaakseen Saksan kansan ja Johtajansa ”lopulliseen voittoon”.

Välittömästi sodan alettua Goebbels julkaisi asetuksen, jonka mukaan ulkomaalaisten radiolähetysten kuunteleminen oli rangaistavaa; jopa valtakunnan ministerit tarvitsivat tähän erikoisluvan. Samaten oli rangaistavaa levittää uutisia, jotka ”olivat omiaan heikentämään Saksan kansan puolustustahtoa”. Näistä rikoksista tuomittiin kuritushuoneeseen tai erikoisen vakavissa tapauksissa kuolemaan. Näiden määräysten perusteena oli Saksan kansan moraalin ja puolustustahdon säilyttäminen.

Vuonna 1940 Goebbels perusti uuden viikkolehden, Das Reichin (”Valtakunta”). Lehden tarkoituksena oli Saksan sotaponnistusten henkinen tukeminen. Lehden pääkirjoituksissa samoin kuin radiopuheissa ja yleisötilaisuuksissa Goebbels puhui ja kirjoitti väsymättä pitääkseen yllä Saksan kansan taistelutahtoa ja sen uskoa lopulliseen voittoon. Saksan kansan oli hänen mukaansa mahdotonta hävitä tätä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuista taistelua, koska se oli rodullisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti ja kulttuurisesti kaikkien muiden kansojen yläpuolella. Samoin Goebbels puhui Hitlerin historiallisesta tehtävästä ja hänen ainutlaatuisesta kutsumuksestaan. Goebbelsin puheet ja kirjoitukset olivat siis kansallissosialistista maailmantulkintaa ja elämänkatsomusta puhtaimmillaan.

18. helmikuuta 1943 Goebbels piti ehkä elämänsä tärkeimmän ja huomatuimman puheen, Urheilupalatsipuheen (saks. Sportpalastrede). Saksan 6. armeija oli antautunut vain kolme viikkoa aiemmin Stalingradin taistelussa. Goebbels käski ympäröidä antautumisilmoituksen mustin surunauhoin, ja valtakunnanradio ilmoitti antautumisesta sanoen: ”He kuolivat, jotta Saksa eläisi.” Vaikka propagandakoneisto teki parhaansa esittääkseen, että kyseessä oli tilapäinen takaisku, Goebbels ymmärsi useimpien saksalaisten tulkitsevan antautumisen sodan lopun aluksi. Goebbels päätti lujittaa kansan päättäväisyyttä ja taistelutahtoa kutsumalla koolle suuren mielenosoituksen, joiden osanottajien tuli edustaa Saksan kansan eri väestö- ja ikäryhmiä eli toisin sanoen Saksan kansaa pienoiskoossa. 18. helmikuuta näin koolle kutsuttu joukko kokoontui Berliinin Urheilupalatsiin mielenosoitukseen, jossa Goebbels julisti ”totaalisen sodan”.

Puheessaan Goebbels esitti koollekutsutulle joukolle sarjan kysymyksiä, joihin tämä vastasi raivoisin suosionosoituksin ja jaa-huudoin. Kokousväen joukkoon oli sijoitettu etukäteen valmennettuja puolueaktivisteja, jotta väkijoukko varmasti osaisi osoittaa suosiotaan oikeissa kohdin. Goebbels kysyi kokousväeltä, tahtoivatko nämä totaalista sotaa, totaalimpana ja radikaalimpana kuin yksikään aikaisempi sota, joukko vastasi haltioitunein suosionosoituksin ja huudoin. Samoin kansanjoukko ilmaisi haluavansa työskennellä, ”mikäli Johtaja tahtoo”, kaksitoista, neljätoista tai kuusitoista tuntia päivässä, jos tämä on välttämätöntä lopullisen voiton saavuttamiseksi. Samoin mielenosoittajat ilmaisivat halunsa taistella leppymättä kansanvihollisia ja ”pesänlikaajia” vastaan. Kokoussalin seinää kiersi valtava iskulause: ”Totaalinen sota, lyhyin sota”.

Mielenosoitus ja Goebbelsin puhe välitettiin luonnollisesti suorana valtakunnan radioverkossa, ja seuraavina päivinä lehdet julkaisivat puheen. Goebbelsin mukaan mielenosoitus osoitti, että Saksan kansa kokonaisuutena haluaa totaalista sotaa. Hänestä mielenilmaus oli yhtä sitova kuin kansanäänestys tai valtiopäivien päätös.

Tuli kuitenkin kestämään vielä vuoden ja viisi kuukautta, ennen kuin Hitler muodollisesti antoi käskyn aloittaa ”totaalisen sodan”. 20. heinäkuuta 1944, samana päivänä kun Hitleriä vastaan oli tehty epäonnistunut murhayritys, hän valtuutti valtakunnanjohtaja Martin Bormannin valmistelemaan totaaliseen sodankäyntiin tarvittavia asetuksia. 25. heinäkuuta 1944 Hermann Göring valtuutettiin ”muuttamaan koko julkinen elämä kaikissa suhteissa totaalisen sodankäynnin vaatimuksia vastaavaksi”. Tässä vaiheessa myös Goebbels sai nimityksen ”totaalisen sodankäynnin päävaltuutetuksi”. Maailmansota oli tällöin kuitenkin jo kääntynyt Saksalle niin epäsuotuisaksi, ettei tällä ollut merkittävää vaikutusta sodan kulkuun.

Viimeiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Goebbels tervehtii rintamalle lähtevää 16-vuotiasta Willi Hübneria.
Volkssturm-miehiä, Berliinin puolustajia keväällä 1945.

Sodan loppuvaiheessa huhtikuussa 1945 Goebbels johti Berliinin Gauleiterin ominaisuudessa kaupungin siviilipuolustusta. Hänellä oli välittömässä komennossaan vanhoista miehistä ja pojista kootut Volkssturm-joukot, jotka Goebbels joukkojen huonosta varustuksesta ja olemattomasta koulutuksesta huolimatta lähetti rintamalle taisteluun kaupunkiin ryntääviä puna-armeijan eliittijoukkoja vastaan. Kun kaupungin luhistuminen alkoi olla enää päivien kysymys, Goebbelsin vaimo Magda ja pariskunnan kuusi lasta muuttivat Valtakunnankanslian alle rakennettuun Führerbunkeriin, jossa Hitler piti päämajaansa.

21. huhtikuuta Goebbels puhui viimeisen kerran Saksan kansalle, ennen kaikkea berliiniläisille, radiossa. Hän vakuutti pysyvänsä kaupungissa yhdessä perheensä kanssa ja puolustavansa sitä viimeiseen asti ”mongolilaumoja ja bolševistista vihollista vastaan”. 29. huhtikuuta 1945 Goebbels toimi Hitlerin avioliiton toisena todistajana, kun Hitler solmi avioliiton pitkäaikaisen rakastajattarensa Eva Braunin kanssa. Seuraavana yönä Goebbels todisti oikeaksi Hitlerin testamentin, jossa tämä määräsi Goebbelsin seuraajakseen valtakunnankansleriksi. Testamentissaan Hitler osoittaa tietävänsä Goebbelsin aikomuksen kuolla Berliinissä, mutta hän vaatii Goebbelsia ”unohtamaan itsensä” ja uhraamaan elämänsä Saksan kansan palvelemiseen siinä asemassa, johon tämä parhaiten sopi. Goebbels ei kuitenkaan ollut enää taivuteltavissa. Kello 5.30 hän saneli Hitlerin testamenttiin ”lisäyksen”, jossa hän kertoi olevansa ensimmäistä kertaa pakotettu kieltäytymään kategorisesti Johtajan käskyn tottelemisesta. Hän vakuutti lopullisen päätöksensä olevan, että hänen elämänsä päättyy Berliinissä, ja että hänen vaimonsa seuraisi häntä kuolemaan.

Vaikka Goebbels olikin ilmaissut halunsa seurata Johtajaansa kuolemaan, hän teki Hitlerin itsemurhan jälkeen yrityksen neuvotella aselepo Berliiniä piirittävien Neuvostoliiton joukkojen kanssa. Neuvostoliitto ei kuitenkaan suostunut keskustelemaan muusta kuin ehdottomasta antautumisesta, jota Goebbels ei hyväksynyt; sitä paitsi Neuvostoliitolla ei ollut selvää käsitystä Goebbelsin todellisista valtuuksista. Hitler oli testamentissaan määrännyt suuramiraali Karl Dönitzin valtakunnanpresidentiksi, eikä antautuminen ollut mahdollista ilman valtakunnanpresidentin hyväksyntää.

1. toukokuuta 1945 noin kello 1.00 yöllä Goebbels ja hänen vaimonsa Magda Goebbels surmasivat itsensä ja kuusi lastaan (Helga, Hilde, Helmut, Holde, Hedda ja Heide) SS-henkivartijoiden avustuksella. Ensiksi SS-lääkäri Helmut Kunz huumasi perheen lapset, minkä jälkeen Magda Goebbels surmasi heidät murskaamalla syanidikapselin heidän suuhunsa. Muutama tunti tämän jälkeen Goebbelsitkin ottivat syanidia. Jotkut väittävät Goebbelsin ampuneen itsensä ja vaimonsa tai tehtävään valittujen SS-miesten ampuneen heidät, mutta ruumiinavauspöytäkirjojen mukaan kaikki kuolivat syanidimyrkytykseen. Joseph ja Magda Goebbelsin ruumiit poltettiin heidän itsemurhansa jälkeen valtakunnankanslian puutarhassa.

Goebbelsin asenne juutalaisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Goebbelsin suhteesta juutalaisiin ollaan edelleenkin jossain määrin erimielisiä. Hänen kannanottonsa eivät ole ristiriidattomia. Vaikka jo Goebbelsin varhaisissa päiväkirjamerkinnöissä on yksittäisiä juutalaisvastaisia huomautuksia, on selvää, ettei hän nuoruudessaan ollut mitenkään korostetetun juutalaisvastainen. Hänen opettajiensa ja professoriensa joukossa on useita juutalaisia, heidän kanssaan Goebbels tuli hyvin toimeen. Goebbelsin tuttavapiirissä oli myös juutalaisia, eikä hänellä ollut vaikeuksia heidän kanssaan.

Tultuaan aktiivisesti mukaan kansallissosialistiseen liikkeeseen Goebbels alkoi kuitenkin edustaa julkisuudessa Hitlerin tiukan antisemitististä linjaa. Hän alkoi solvata juutalaisia kansana alempiarvoiseksi ja Saksan kansan viholliseksi. Goebbelsin taitavat puheenlahjat saivat aikaan sen, että hänen hyökkäyksensa juutalaisia kohtaan olivat erityisen purevia ja pisteliäitä. Tutkijat kiistelevät kuitenkin vieläkin siitä, muuttiko Goebbels todellisuudessa suhtautumistaan juutalaisiin, vai alkoiko hän vain edustaa julkisuudessa Hitlerin mielipiteitä, koska niistä oli etua hänen uralleen ja koska hän aavisti karkeassa antisemitismissä oivan propagandavälineen.

Goebbels oli alusta alkaen selvillä juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta ja sen mittasuhteista. Häntä ja hänen ministeriötään informoitiin Wannseen kokouksen tuloksista, ja valtansa päivinä Goebbels viittasi asiaan puheissaan peitellyin sanoin.

Yhtä lailla epäselvää kuin Goebbelsin suhtautuminen juutalaisiin on hänen asenteensa Weimarin tasavallan ”etuoikeutettuja” ja ”älymystöä” kohtaan. Propagandassaan Goebbels arvosteli heitä usein karkein sanoin ja teki heistä naurunalaisia, tehdäkseen itsensä ja puolueensa tykö työväestön keskuudessa. Henkilökohtaisesti Goebbelsilla ei kuitenkaan tunnu olleen mitään heitä vastaan. Hän halusi päinvastoin itse kuulua valtakunnan älymystöön ja sen yläluokkaan. Hän pani painoa sille, että hänen avioliittonsa oli ”säädynmukainen”, samoin kuin sille, että häntä puhuteltiin ”herra tohtoriksi”.

Goebbelsin päiväkirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Goebbels piti lokakuusta 1923 säännöllisesti päiväkirjaa. Hänen päiväkirjamerkintänsä ovat usein erittäin laajoja ja perusteellisia, saavuttaen usein lähes pikkumaisen pedanttisen tason. Tohtori Elke Fröhlich on julkaissut päiväkirjat kahdessa osassa vuosina 1992 ja 2005. Edition perustana ovat tohtori Fröhlichin Moskovan arkistoista löytämät, kaasulevyillä (mikrofilmin varhainen muoto) säilytetyt päiväkirjatekstit. Käsin kirjoitetut päiväkirjat tunnettiin aikaisemmin vain katkelmina, jotka julkaistiin yhtenä editiona vuonna 1987. Fröhlichin editio sisältää yhteensä 28 nidettä, joihin on koottu 98 % Goebbelsin kirjoittamista ja sanelemista päiväkirjoista. Päiväkirjat ovat eräs tärkeimmistä Goebbelsin elämästä kertovista lähteistä, jotka välittävät hänen henkilökohtaiset tulkintansa maailman tapahtumista.

Goebbelsin perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitler kutittamassa yhtä Goebbelsin tyttäristä

Joseph ja Magda Goebbels (entinen Friedländer) vihittiin 19. joulukuuta 1931. He saivat yhteensä kuusi lasta, Helga († 12), Hildegard († 11), Helmut († 9), Hedwig († 8), Holdine († 7) ja Heidrun († 4). Julkisuudessa lapset tunnettiin nimillä Helga, Hilde, Helmut, Hedda, Holde ja Heide. Lapset olivat Adolf Hitlerin suosikkilapsia, jotka saivat puhutella tätä nimellä ”Adi-setä” (”Onkel Adi”). Usein kerrotun tarinan mukaan Goebbelsit antoivat kaikille lapsilleen h-kirjaimella alkavan nimen osoittaakseen kunnioitusta Hitleriä kohtaan. Tällä väitteellä ei kuitenkaan ole todellisuuspohjaa.

Goebbels pyrki esittämään perheensä julkisuudessa saksalaisena ihanneperheenä. Perhe esiintyi usein julkisuudessa, ja rouva Goebbels esiintyi usein naimattoman Hitlerin rinnalla Saksan ”ensimmäisenä naisena” juhlatilaisuuksissa ja vastaanotoilla.

Lastensa tietämättä Goebbels antoi kuvata heitä vuonna 1939 elokuvaan, joka puolusti vammaisten lasten surmaamista n.k. eutanasiaohjelmassa. Goebbelsin lapset esittivät terveitä arjalaislapsia ”vastenmielisten” vammaisten lasten vastakohtana. Perhe esiintyi usein myös viikkokatsauksen uutisfilmeissä, yksin vuonna 1942 39 kertaa. Joka kerta oli tarkoituksena esittää saksalaisen porvarisperheen idylliä. Niinpä lapset voitiin nähdä ripustamassa äitinsä kanssa pyykkiä kuivumaan, laulamassa isälleen syntymäpäivälaulua tai vain leikkimässä puutarhassa. Vuoden 1944 loppupuolella Goebbels lähetti Magda-vaimonsa sekä kaksi vanhinta tytärtään kenttäsairaalaan, jossa heidän tarkoituksenaan oli hoitaa haavoittuneita, tietysti viikkokatsauksen kameran edessä. Suojatuissa oloissa eläneille lapsille, jotka olivat vasta 12- ja 10-vuotiaita, haavoittuneiden ja silpoutuneiden sotilaiden näkeminen oli šokki. Elokuvakatsaus epäonnistui, ja Goebbels luopui ideasta.

Huhtikuussa 1945, venäläisten joukkojen edetessä Berliiniin, Goebbels nouti perheensä Hitlerin luo tämän valtakunnankanslian alle rakennuttamaan Führerbunkeriin. Siellä Goebbelsit surmasivat ensin lapsensa ja sitten itsensä valtakunnankanslian puutarhassa 1. toukokuuta 1945.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Petra Fohrmann: "Die Kinder des Reichsministers" – Erinnerungen einer Erzieherin an die Familie Goebbels 1943–1945. Fohrmann Verlag, Swisttal. ISBN 3-9810580-1-1
  • Elke Fröhlich (Hrsg.): Die Tagebücher von Joseph Goebbels. Teil I, Aufzeichnungen 1923–1941, 14 Bde., K. G. Saur, München, 1997–2005. ISBN 3-598-23730-8
  • Elke Fröhlich (Hrsg.): Die Tagebücher von Joseph Goebbels. Teil II, Diktate 1941–1945, 15 Bde., K. G. Saur, München, 1993–1996. ISBN 3-598-21920-2
  • Lutz Hachmeister, Michael Kloft (Hrsg.): Das Goebbels-Experiment. DVA, München 2005, ISBN 3-421-05879-2
  • Helmut Heiber: Joseph Goebbels. Berlin 1962
  • Stefan Lehnberg: Mein Eid. Der fabelhafte Tod des Joseph Goebbels. Theaterstück
  • Kai Michel: Vom Poeten zum Demagogen. Die schriftstellerischen Versuche Joseph Goebbels'. Böhlau, Weimar/Köln 1999, ISBN 3-412-15598-5
  • Ralf Georg Reuth: Goebbels. Eine Biographie. Neuausgabe. Piper, München 1995, ISBN 3-492-12023-7
  • Curt Riess: Goebbels. Dämon der Macht. Biographie. Neuauflage. Universitas Verlag, München 1989, ISBN 3-8004-1211-X (Original: Baden-Baden 1950)
  • Joachim C. Fest: Joseph Goebbels oder "Canaille Mensch" in ders.: Das Gesicht des Dritten Reiches. Profile einer totalitären Herrschaft (11. Auflage). Piper, München und Zürich 1993, ISBN 3-492-11842-9, S. 119–139
  • Christoph Waldecker: Rheydt 1815–1974. In: Wolfgang Löhr (Hrsg.): Loca Desiderata. Mönchengladbacher Stadtgeschichte. Band 3/1. Rheinland-Verlag, Köln 2003, S. 241–372, ISBN 3-7927-1888-X (Mit einem Kapitel zu Goebbels)
  • Dieter Wunderlich: Goebbels und Göring. Eine Doppelbiografie. Regensburg 2002, ISBN 3-7917-1787-1 (Leseproben)
  • Siegfried Becker: Ein Nachlaß im Streit. Anmerkungen zu den Prozessen über die Tagebücher von Joseph Goebbels, in: Friedrich P. Kahlenberg (Hg.): Aus der Arbeit der Archive. Beiträge zum Archivwesen, zur Quellenkunde und zur Geschichte. Festschrift für Hans Booms, Boppard a. Rh. 1989, S. 270–286 (ISBN 3-7646-1892-2).
  • Hans Günter Hockerts: Die Edition der Goebbels-Tagebücher, in: Horst Möller/Udo Wengst (Hg.): 50 Jahre Institut für Zeitgeschichte. Eine Bilanz, München 1999, S. 249–264 (ISBN 3-486-56460-9).
  • Bernd Sösemann: Die Tagesaufzeichnungen des Joseph Goebbels und ihre unzulänglichen Veröffentlichungen, in: Publizistik 37 (1992), S. 213–244.
  • Bernd Sösemann: Inszenierungen für die Nachwelt. Editionswissenschaftliche und textkritische Untersuchungen zu Joseph Goebbels' Erinnerungen, diaristischen Notizen und täglichen Diktaten, in: Lothar Gall (Hg.): Neuerscheinungen zur Geschichte des 20. Jahrhunderts. (HZ-Sonderheft 16), München et al. 1992, S. 1–45 (ISBN 3-486-64446-7).
  • Iring Fetscher: >>Wollt ihr den totalen Krieg?<< Joseph Goebbels im Berliner Sportpalast 1943. eva – Europäische Verlagsanstalt, Hamburg 1998, ISBN 3-434-50431-1

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Joseph Goebbels.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Joseph Goebbels -sitaatteja.