Martin Bormann

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Martin Bormann
Kansallissosialistisen puolueen 10. puoluepäivät Nürnbergissä 6.–12. syyskuuta 1938. Bormann edessä lähinnä kameraa.

Martin Bormann (s. 17. kesäkuuta 1900 Wegeleben, Saksa – luultavasti 2. toukokuuta 1945 Berliini, Saksa) oli Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puoluekanslian johtaja valtakunnanministerin valtuuksin sekä Adolf Hitlerin yksityissihteeri.

Tausta ja uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martin Bormann oli postivirkailijan poika, joka keskeytti koulunsa ja meni töihin maatilalle Mecklenburgiin. Palveltuaan lyhyen aikaa ensimmäisen maailmansodan lopussa Bormann liittyi Freikorps Mecklenburgiin. Bormann oli naimisissa Gerda Bormannin kanssa, joka oli puoluetuomari Walter Buchin vanhin tytär. Avioliitosta syntyi yhdeksän lasta, joista yksi tosin kuoli jo lapsena. Gerda Bormann kuoli 1946 syöpään.

Maaliskuussa 1924 Bormann tuomittiin vuodeksi vankilaan yhdessä Rudolf Hössin kanssa Walther Kadowin murhasta. Bormann selvisi vuodella, Hössin tuomio oli kymmenen vuotta. Vapauduttuaan hän liittyi pian kansallissosialistiseen puolueeseen. Hänet nimettiin paikalliseksi lehdistöupseeriksi ja vuonna 1928 puolueen vakuutusyhtiön johtajaksi huolimatta puutteellisista kyvyistään ja karkeista käytöstavoistaan. Myöhemmin Bormann laajensi vakuutusyhtiön puolueen apukassaksi ja sai näin laajaa taloudellista vaikutusvaltaa.

Hitler nimitti Bormannin myös henkilökohtaisen omaisuutensa hoitajaksi; palkkatulojen lisäksi Hitlerillä oli miljoonatulot kirjansa Taisteluni (saks. Mein Kampf) myynnistä. Bormann myös valvoi Hitlerin kesäasunnon Obersalzbergin rakennustöitä Berchtesgadenissa.

Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuussa 1933 Bormannista tuli kansallissosialistisen puolueen Reichsleiter eli valtakunnanjohtaja sekä marraskuussa Reichstagin jäsen. Heinäkuusta 1933 vuoteen 1941 hän toimi Rudolf Hessin yksityissihteerinä. Hessin lennettyä Englantiin Bormann siirtyi puoluekanslian (Parteikanzlei) päälliköksi valtakunnanministerin valtuuksin toukokuussa 1941.

Bormann sai 12. toukokuuta 1943 virallisen arvonimen ”Johtajan sihteeri”. Hänestä tuli Hitlerin luottomies, joka oli vastuussa Führerin paperitöistä ja tapaamisista. Hän valvoi kaikkea materiaalia, jonka Hitler sai nähtäväkseen, ja hänellä oli täysi valta siihen, kuka pääsi Hitlerin puheille. Ilman Bormannin tahtoa ei tapahtunut paljon, ja vastoin hänen tahtoaan ei käytännössä mitään. Samalla Hitlerin vanhat luottomiehet Hermann Göring ja Joseph Goebbels menettivät asemiaan. Koska Hitler sodan kuluessa siirtyi yhä enemmän johtamaan sotatoimia, Bormann sai yhä enemmän vastuuta siviiliasioista. Bormann oli puhdasoppinen kansallissosialisti, joka suunnitteli ja oli vastuussa monista natsien sodan aikana tekemistä tuhotöistä.

Sodan loppuvaiheessa Bormann jäi ihailemansa Hitlerin luo piiritettyyn ja tuhoutuneeseen Berliiniin. Hän oli toinen Hitlerin avioliiton todistajista, samoin hän todisti oikeaksi Hitlerin testamentin. Testamentissaan Hitler nimitti Bormannin, ”uskollisimman puoluetoverinsa”, puolueministeriksi. Hitlerin tehtyä itsemurhan, Bormann lähti Führerbunkerista 1. toukokuuta 1945 yhdessä SS-lääkäri Ludwig Stumpfeggerin kanssa. Kumpikaan ei selvinnyt hengissä, ja on melko varmaa, että Bormann teki pian bunkkerista poistuttuaan itsemurhan yritettyään päästä tuloksetta länteen puna-armeijan saartorenkaan läpi. Toisen teorian mukaan hän kuoli puna-armeijan tulituksessa. Kolmannen teorian mukaan Bormannista tehtiin viimeinen havainto Spreejoen ylittävällä sillalla, jossa panssarivaunu räjähti juuri hänen vieressään, eikä kukaan enää nähnyt Bormannia.

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nürnbergin oikeudenkäynnissä Bormann tuomittiin poissa olevana kuolemaan lokakuussa 1946. Hänelle määrätty asianajaja yritti perustaa epätavallisen puolustuksensa siihen, ettei Bormannia voi tuomita, koska tämä oli jo kuollut, mutta epäonnistui.

Seuraavien vuosikymmenien aikana Bormannista väitettiin tehdyn useita silminnäkijähavaintoja Euroopassa ja eripuolilla Etelä-Amerikkaa. Huhujen mukaan Bormann oli läpikäynyt epäonnistuneen plastiikkakirurgian ja hänen kasvonsa olisivat vaurioituneet. Adolf Eichmannin poika väitti Bormannin sukkuloineen Etelä-Amerikassa eri maiden välillä ja tavanneen myös isäänsä silloin tällöin. Asialle ei kuitenkaan löytynyt pitäviä todisteita.

Heinz Linge kuitenkin sanoi nähneensä Bormannin ja Stumpfeggerin kuolleen Weidendammerin sillan luona käsikranaattiin, joka oli heitetty panssarivaunun sisään heidän astuessa sen kyytiin. Berliinistä rakennustyömaalta vuonna 1972 löydetyt luurangot tunnistettiin virallisesti Stumpfeggerille ja Bormannille kuuluviksi, ja Saksan liittotasavallan Korkein oikeus julisti Bormannin kuolleeksi huhtikuussa 1973. Bormannin perheen pyynnöstä tunnistus vahvistettiin DNA-testillä vuonna 1998.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]