Etelä-Amerikka
Wikipedia
Etelä-Amerikka on manner läntisellä pallonpuoliskolla Tyynenmeren ja Atlantin välissä. Pinta-alaa mantereella on noin 17 815 420 neliökilometriä eli 3,5 prosenttia Maan koko alasta. Etelä-Amerikka on näin ollen neljänneksi suurin maanosa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Maantiede
-
Pääartikkeli: Etelä-Amerikan maantiede
Etelä-Amerikasta syntyi maayhteys Pohjois-Amerikan mantereelle geologisesti äskettäin eli kolme miljoonaa vuotta sitten, kun Panaman kannas muodostui.[1]
Andien vuorijono kulkee pitkin mantereen länsireunaa. Vuoristo on syntynyt Tyynenmeren ja Etelä-Amerikan mannerlaattojen törmäyskohtaan. Vuoriston alueella on edelleen tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Vuoristoketju on kapea pohjoisosassa ja keskeltä se laajentuu kohti keskellä Etelä-Amerikkaa sijaitsevaa ylänköä, jonka korkeus on noin 4 000 metriä. Ylängöllä sijaitsee muun muassa mantereen suurin järvi Titicaca. Andit kapenee jälleen eteläosassa.[1]
Andien itäpuolella, Amazonin valuma-alueella on enimmäkseen trooppista sademetsää. Pohjoisessa Amazonin jokialue rajoittuu Guyanan ylänköön ja etelässä Brasilian ylänköihin ja Mato Grosson ylätasankoon. Mantereella on myös kuivempia alueita, kuten Patagonian tasanko ja Atacaman autiomaa. Venezuelassa sijaitseva 979 metriä korkea Angelin putous on maailman korkein vesiputous. Rantaviivaa Etelä-Amerikalla on noin 32 000 kilometriä.[1]
[muokkaa] Maat ja alueet
| Maa tai alue | Pinta-ala (km²) |
Asukasluku (arvio 7/2005) |
Väestötiheys (as./km²) |
Pääkaupunki |
|---|---|---|---|---|
 Argentiinan tasavalta |
2 766 890 | 39 000 000 | 14,0 | Buenos Aires |
 Bolivian tasavalta |
1 098 580 | 8 300 463 | 8,0 | La Paz, Sucre |
 Brasilian liittotasavalta |
8 511 965 | 188 078 000 | 22,2 | Brasília |
 Chilen tasavalta |
756 950 | 15 116 435 | 20,0 | Santiago |
 Ecuadorin tasavalta |
283 560 | 13 547 510 | 47,8 | Quito |
 Guyanan kooperatiivinen tasavalta |
214 970 | 765 283 | 3,6 | Georgetown |
 Kolumbian tasavalta |
1 141 748 | 44 531 434 | 37,0 | Bogotá |
 Paraguayn tasavalta |
406 750 | 6 347 884 | 15,0 | Asunción |
 Perun tasavalta |
1 285 220 | 26 152 265 | 21,7 | Lima |
 Surinamin tasavalta |
163 270 | 439 117 | 3,0 | Paramaribo |
 Uruguayn itäinen tasavalta |
175 016 | 3 415 920 | 19,4 | Montevideo |
 Venezuelan bolivariaaninen tasavalta |
916 445 | 25 730 435 | 27,0 | Caracas |
 Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret (Yhdistynyt kuningaskunta) |
3 903 | 2–200 | – | Grytviken |
 Falklandinsaaret (Yhdistynyt kuningaskunta) |
12 173 | 2 967 | 0,24 | Port Stanley |
 Ranskan Guayana (Ranska) |
83 534 | 202 000 | 2,4 | Cayenne |
[muokkaa] Historia
- Pääartikkeli: Etelä-Amerikan historia
[muokkaa] Varhainen historia
Noin 12 000 vuotta sitten kylmien vuoristoniittyjen asukkaat Perussa metsästivät sekä pitivät vikunjaa kotieläimenään ja viljelivät kasveja. Eteläisessä Chilessa, Tulimaan Cueva Fellissä oli 11 000 vuotta sitten asutusta. 10 000 vuotta sitten nykyisen Bolivian alueella, Andien vuoriston rinteillä kasvatettiin perunaa. 8 500 vuotta sitten chilipaprikoita ja papuja kasvatettiin Andien keskiosassa.[2]
[muokkaa] Kulttuurit kehittyvät
Noin 4 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua marsu, laama ja alpakka kesytettiin Perussa kotieläimiksi. 3500 eaa. nykyisen Ecuadorin alueella alkoi Valdivian kulttuurin kehitys. Tälle kulttuurille oli tyypillistä kyläelämä ja minimuotoinen sosiaalinen kulttuuri. Myös perunaa ja maniokkia viljeltiin tuolloin laajalti Amazonian ja Andien alueella. 3000 eaa. nykyisen Perun alueella, Valdivian kulttuurin keskuksissa, Huaca Prietassa ja Anconissa viljeltiin puuvillaa. Samoihin aikoihin Perun Andeilla viljeltiin mm. paprikaa ja espanjanpippuria. Noin 2 500 eaa. taidokkaita hautamonumentteja ja temppeleitä rakennettiin ylängöille Perussa. Terassiviljelmiä rakennettiin 1200 eaa. Andien rinteille. 1 000 eaa. Pohjois-Andeilla alkoi Chavínin kulttuurin kukoistus. Andien vuoriston keskiosissa aloitettiin kullankaivu 750 eaa. Noin vuonna 200 eaa. Nazcan kulttuuri sai alkunsa Nazcan laaksossa Perussa.[3][4]
Vuosina 200–600 Pohjois-Perun Mochican kulttuuri tuotti paljon koristeellisia seinämaalauksia sekä keramiikka-astioita julkisiin rakennuksiin. Vuonna 500 Warista tuli Andien huomattavin keskus. Warissa oli tuolloin suuria rakennuksia. Vuonna 700 Sicán kulttuuri kukoisti Perun pohjoisrannikolla. Vuonna 725 Mochica-kulttuurin tärkeimmäksi väestökeskukseksi nousi Tiwanaku. Chimú-kansa perusti Perun pohjoisrannikolle vuonna 850 Chimún kuningaskunnan. Vuonna 1200 Cuscosta tuli inkavaltakunnan pääkaupunki. Tahuantinsuynin inkavaltion merkitys alkoi kasvaa vuonna 1400. Machu Picchu rakennettiin vuonna 1440, inkavaltakunnan symboliseksi ja uskonnolliseksi keskukseksi vuorille Peruun. Vuonna 1450 Inkavaltio kukisti Chimú-valtion.[5][6][7]
[muokkaa] Eurooppalaiset saapuvat
Vuonna 1499 italialainen Amerigo Vespucci purjehti Espanjasta Etelä-Amerikkaan. Pedro Alvarez Cabral julisti Brasilian Portugalin alusmaaksi saavuttuaan sinne vuonna 1500. Vuonna 1516 Juan Diaz de Solis tapettiin paikallisten intiaanien toimesta, hänen saavuttua ensimmäisenä eurooppalaisena nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1521 espanjalaiset perustivat mantereen pohjoisrannikolle siirtokunnan, josta on kehittynyt nykyinen Venezuelan valtio.[7]
Vuonna 1525 Inkavaltio joutui sisällissotaan. Espanjalaisten hopealöydöt Keski-Andeilta vuonna 1545 aiheuttivat ryntäyksen seudulle. Vuonna 1567 lavantautiin kuoli noin kaksi mijoonaa intiaania. Espanjalaiset perustivat vuonna 1580 Buenos Airesin siirtokunnan nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1616 alankomaalainen Willem Schouten purjehti Kap Hornin ohi.[7][8]
[muokkaa] Orjuutta ja kapinaa
Vuonna 1630 Brasilian sokeriplantaaseille alettiin tuoda suuria määriä orjia Afrikasta. Perussa vuonna 1780 Túpac Amaru II nostatti espanjalaisia vastaan intiaanikapinan. Kapina kuitenkin epäonnistui. Vuonna 1790 sekä orjia että alkuperäisväestöä käytettiin työvoimana plantaaseilla Brasiliassa. Neekeriorjuus loppui maassa vuonna 1888.[8][9]
[muokkaa] Mantereen valtiot alkavat itsenäistyä
Argentiina itsenäistyi vuonna 1816 ja Brasilia vuonna 1822. Espanja menetti siirtomaansa Etelä-Amerikan itsenäisyyssodissa. Vuonna 1870 Amazonin alueella alkoi voimakas kumintuotanto. Se veti puoleensa siirtolaisia sekä Euroopasta että itärannikolta. Vuosina 1879–1883 käydyn "salpietarisodan" seurauksena Bolivia menetti yhteyden mereen, menettämällä Chilelle Atacaman autiomaan.[10]
[muokkaa] 1900-luku
Vuosisadan alussa ensimmäinen maailmansota leikkasi pahoin mantereen valtioiden kauppaa. Mutta eräiden maiden viennin se taas sysäsi nousuun. 1930-luvulla kaupungistuminen ja väestönkasvu kiihtyivät varsinkin Uruguayssa ja Argentiinassa. Syy tähän oli siirtolaisuus.[11]
Toisessa maailmansodassa Brasilia oli liittoutuneiden puolella. Chileläisessä Santiago de Chilen kaupungissa sattui vuonna 1960 5 000 ihmisen hengen vaatinut maanjäristys. Poliittisesti 1900-luvun jälkipuoli oli Etelä-Amerikassa rauhatonta. Useissa maissa toimi marxilaisia sissijärjestöjä, ja muun muassa Brasiliassa, Chilessä ja Argentiinassa nousivat valtaan kovaotteiset sotilasdiktatuurit.[11][12]
Vuonna 1982 käytiin Falklandin sota Argentiinan ja Ison-Britannian välillä. Vuonna 1992 Rio de Janeirossa, Brasiliassa pidettiin YK:n ympäristökokous.[12]
[muokkaa] Väestö
Mantereella asui vuonna 2005 noin 371 000 000 ihmistä. Etelä-Amerikan selvästi suurin valtio sekä väestöltään että pinta-alaltaan on Brasilia, jossa on yli 180 miljoonaa asukasta. Muita väkirikkaita valtioita ovat noin 40 miljoonan asukkaan Kolumbia ja Argentiina sekä yli 20 miljoonan asukkaan Venezuela ja Peru.[13]
Mantereen alkuperäisiä asukkaita olivat intiaanit, joiden uskotaan tulleen Aasiasta muinaista Beringinsalmen maakannasta pitkin. 1600-luvulta lähtien Etelä-Amerikkaan muutti paljon uudisasukkaita Espanjasta ja Portugalista, tuoden mukanaan maatalouden työvoimaksi afrikkalaisia. 1900-luvulla Euroopasta tulleet siirtolaiset muodostivat muuttajien enemmistön. Myös Aasiasta tuli muuttajia. Argentiinassa italialaisten jälkeläiset ovat merkittävä ryhmä. Perussa ja Brasiliassa taas japanilaiset ovat paikallisesti merkittäviä ryhmiä.[13]
[muokkaa] Etniset ryhmät
[muokkaa] Alkuperäiskansat
[muokkaa] Ilmasto ja kasvillisuus
Etelä-Amerikan ilmastolliset erot ovat suuret; manner ulottuu subpolaariselta alueelta tropiikkiin. Pohjois Etelä-Amerikka on pääasiassa tropiikkia ja eteläosa taas kuuluu lauhkeaan vyöhykkeeseen.[14]
Pohjoisosan valtioissa, Venezuelassa, Guyanassa ja Brasiliassa laajat metsäalueet ovat tyypillisiä, johtuen maiden sijoittumisesta kostealle trooppiselle vyöhykkeelle. Esimerkiksi maailman suurin sademetsä Amazon sijaitsee vyöhykkeellä. Nykyään laajoja alueita metsää on otettu maanviljelyn ja karjatilojen käyttöön. Koska sateiset ja kuivat kaudet vaihtelevat Etelä-Amerikan pohjoisosissa, ovat lehtipuut siellä yleisiä. Vähäsateisillä alueilla taas piikkipensaikot ja pensaat ovat tyypillistä kasvillisuutta.[14]
Eteläisen Etelä-Amerikan lauhkeilla ja subtrooppisilla alueilla on laajoja harvakseen puita kasvavia ruohostomaita. Argentiinan pampa on hyvä esimerkki tällaisesta alueesta. Lännessä sijaitsevassa Atacaman autiomaassa kasvillisuus on erittäin harvaa. Etelä-Chilessä kasvaa lauhkean vyöhykkeen sademetsää.[14]
Andien keskiosissa sade keskittyy metsiä kasvaville itärinteille. Vuoriston länsirinteiden kasvillisuus muodostuu yleensä piikkipensaista, johtuen kuivuudesta.[14]
[muokkaa] Eläimistö
Mantereen eläimistö on runsas. Etelä-Amerikassa elää muun muassa leguaaneja, laamoja ja vyötiäisiä. Lajeista jättiläisvyötiäinen ja jättiläismuurahaiskarhu ovat uhanalaisia. Ecuadorille kuuluvilla Galápagossaarilla elää monia ainutlaatuisia ja endeemisiä eli vain saarella eläviä eläimiä, kuten vaikkapa merileguaaneja ja jättiläiskilpikonnia. Lisäksi mantereen länsirannikolla virtaavan kylmän Perunvirran vuoksi lauhkean vyöhykkeen merivesissä on runsas eliökanta.[14]
[muokkaa] Talous
[muokkaa] Maatalous
Etelä-Amerikassa viljeltiin monia maataloustuotteita, esimerkiksi avokadoja ja maissia jo ennen eurooppalaisten saapumista mantereelle. Myös kautsua eli raakakumia tuottavia kasveja kasvoi alueella. Etelä-Amerikan jouduttua siirtomaavallan alle, maataloutta lisättiin voimakkaasti tuomalla alueelle uusia lajeja, kuten vehnää, kahvia, banaania, riisiä ja sokeriruokoa.[15]
Mantereen pohjoisosissa tuotetaan nykyään banaaneja, mangoja, sokeria ja kumia, kun taas etelän lauhkealla vyöhykkeellä kasvatetaan hedelmiä ja vehnää.[15]
Karjankasvatuksen perusta Etelä-Amerikassa on siirtolaisten tuomat kotieläinlajit. Lampaiden kasvatusta lauhkean vyöhykkeen ruohostomailla lukuun ottamatta, karjankasvatus on jakautunut eri ilmastovyöhykkeille. Mantereen alkuperäisiä eläinlajeja ovat muun muassa alpakka ja laama.[15]
Keinokastelu on tärkeää etenkin lännessä, Chilessä, Perussa ja Ecuadorissa. Mantereen metsiä hakataan puutavaran takia ja etenkin Amazonin alueen hakkuiden nopeudesta ja laajuudesta luonnonsuojelijat ovat huolissaan.[16]
Myös Kolumbian huumausaineiden viljely on kansainvälinen huolenaihe.[16]
[muokkaa] Teollisuus
Mantereella on suuria mineraaliesiintymiä. Esimerkiksi Venezuelassa on öljyä ja Brasiliassa rautamalmia. Brasilian rautamalmista suurimman osan käyttää maa itse teräksen valmistukseen. Tästä huolimatta metallimalmeja riittää myös ulkomaille vietäväksi. 1950-luvun jälkeen teollistuminen on nopeasti lisääntynyt. Etelä-Amerikan vesivoimavaroista suurin osa on hyödynnetty lisääntyneen sähkönkulutuksen vuoksi. Tuotantoaloja mantereella ovat muun muassa kemian- ja metalliteollisuus sekä elintarvikkeiden jalostus. Myös kulutustavaroita ja kalliimpiakin tuotteita valmistetaan kotimarkkinoille sekä vientiin.[17]
[muokkaa] Kulttuuri
[muokkaa] Kielet
Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat, intiaanit puhuivat monia eri kieliä. Nykyään intiaanikielien puhujat ovat harvassa, vaikkakin yleisesti käytetään esimerkiksi Paraguayssa guaranin kieltä ja Boliviassa ja Perussa ketšuan ja aimaran kieliä.[18]
Mantereen virallisia kieliä ovat espanja suurimmassa osassa Etelä-Amerikkaa, portugali Brasiliassa, hollanti Surinamissa, englanti Guyanassa sekä ranska Ranskan Guayanassa. Surinamissa ja Guyanassa hindi, kuten myös muutkin Kaakkois-Aasian kielet ovat merkittäviä.[18]
[muokkaa] Uskonnot
Suurin osa Etelä-Amerikan asukkaista on katolisia. Ainoastaan Surinamissa ja Guyanassa katolisuus ei ole valtauskonto. Surinamissa hindulaisuus on maan suurin uskonto. Guyanassa taas protestanttisuus on vallalla oleva uskonto, kuten Surinamissakin niin sielläkin katolisuus on vasta kolmanneksi yleisin.
[muokkaa] Yliopistot
Etelä-Amerikan vanhin yliopisto on vuonna 1551 perustettu La Universidad Nacional Mayor de San Marcos. Yliopisto sijaitsee Perun pääkaupungissa Limassa. Suurin yliopisto taas on Buenos Airesissa, Argentiinassa sijaitseva Universidad de Buenos Aires.[19]
[muokkaa] Sodat ja rajakiistat
Tällä hetkellä mantereella ei ole merkittäviä sotia tai rajakiistoja. Viime vuosisadalla alueen maiden välillä oli muutamia pieniä konflikteja. Monissa maissa, kuten Perussa, Uruguayssa ja Kolumbiassa on kuitenkin ollut sisäisiä kiistoja hallituksien ja sissiliikkeiden välillä.[20]
Argentiina hyökkäsi vuonna 1982 Ison-Britannian hallussa oleville Falklandinsaarille. Yli 1 000 ihmistä kuoli brittien vastaiskussa. Saarten hallinto palautettiin Isolle-Britannialle sodan päätyttyä.[20]
[muokkaa] Lähteet
- Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): Geographica. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Pinnanmuodot ja vesistöt", Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "5 miljoonaa - 7000 vuotta sitten: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 88. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "5000 eKr. - 1 eKr.: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 88. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "5000 eKr. - 1 eKr.: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 89. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1–1399: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 90. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Random House Australia: "1–1399: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 91. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 7,0 7,1 7,2 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1400–1699: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 92. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 8,0 8,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1400–1699: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 93. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1700–1899: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 94. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1400–1699: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 95. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 11,0 11,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1900–2000: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 96. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 12,0 12,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "1900–2000: Etelä-Amerikka", Geographica, s. 97. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 13,0 13,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Väestö", Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 14,0 14,1 14,2 14,3 14,4 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Ilmasto ja kasvillisuus", Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 15,0 15,1 15,2 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Maatalous", Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 16,0 16,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Maatalous", Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Teollistuminen", Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ 18,0 18,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Kielet", Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
- ↑ Risto Pekkanen, Janne Kostamo, Mikko Lantz, Aino Wuolijoki: "Etelä-Amerikka: Tilastotietoja", Atlas Suomalainen maailmankartasto, s. 140. WSOY Kartastot, 2003. ISBN 951-593-873-2.
- ↑ 20,0 20,1 Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): "Etelä-Amerikka: Rajakiistat ja sodat", Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Matkaopas aiheesta Etelä-Amerikka Wikitravelissa (suomeksi)
- Matkaopas aiheesta South America Wikitravelissa (englanniksi)
Aasia | Afrikka | Etelä-Amerikka | Etelämanner | Eurooppa | Oseania | Pohjois-Amerikka
