Etelä-Amerikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Etelä-Amerikka
South America (orthographic projection).svg
Pinta-ala 17 840 000 km²
Väkiluku 385 742 554
  – väestötiheys 21,4 as/km²
Valtioita 12 (luettelo valtioista)
Aikavyöhyke UTC-2 – UTC-5
Satelliittikuva Etelä-Amerikasta

Etelä-Amerikka on maanosa läntisellä pallonpuoliskolla Tyynenmeren ja Atlantin välissä. Se on Amerikan mantereen eteläosa. Mantereen pinta-ala on noin 17 815 420 neliökilometriä eli 3,5 prosenttia Maan koko pinta-alasta. Etelä-Amerikka on näin ollen neljänneksi suurin maanosa.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Amerikan poliittinen kartta

Etelä-Amerikasta syntyi maayhteys Pohjois-Amerikan mantereelle geologisesti äskettäin eli kolme miljoonaa vuotta sitten, kun Panamankannas muodostui.[1]

Andien vuorijono kulkee pitkin mantereen länsireunaa. Vuoristo on syntynyt Tyynenmeren ja Etelä-Amerikan mannerlaattojen törmäyskohtaan. Vuoriston alueella on tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Vuoristoketju on kapea mantereen pohjoisosassa, ja keskeltä se laajentuu kohti keskellä Etelä-Amerikkaa sijaitsevaa noin 4 000 metriä korkeaa ylänköä. Ylängöllä sijaitsee muun muassa mantereen suurin järvi Titicaca. Andit kapenee jälleen eteläosassa.[1]

Andien itäpuolella, Amazonin valuma-alueella on enimmäkseen trooppista sademetsää. Pohjoisessa Amazonin jokialue rajoittuu Guyanan ylänköön ja etelässä Brasilian ylänköihin ja Mato Grosson ylätasankoon. Mantereella on myös kuivempia alueita, kuten Patagonian tasanko ja Atacaman autiomaa. Maailman korkein vesiputous, 979 metriä korkea Angelin putous, sijaitsee Venezuelassa. Rantaviivaa Etelä-Amerikalla on noin 32 000 kilometriä.[1]

Maat ja alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maa tai alue Pinta-ala
(km²)
Asukasluku
(arvio 7/2005)
Väestötiheys
(as./km²)
Pääkaupunki valtiomuoto viralliset kielet valuutta
Argentiinan lippu Argentiinan tasavalta 2 766 890 39 000 000 14,0 Buenos Aires tasavalta espanja Argentiinan peso
Bolivian lippu Bolivian monikansainen valtio 1 098 580 8 300 463 8,0 La Paz, Sucre tasavalta espanja, aimara, guarani, ketšua Bolivian boliviano
Brasilian lippu Brasilian liittotasavalta 8 511 965 188 078 000 22,2 Brasília liittovaltio portugali Brasilian real
Chilen lippu Chilen tasavalta 756 950 16 800 000 20,0 Santiago tasavalta espanja Chilen peso
Ecuadorin lippu Ecuadorin tasavalta 283 560 13 547 510 47,8 Quito tasavalta espanja Yhdysvaltain dollari
Guyanan lippu Guyanan kooperatiivinen tasavalta 214 970 765 283 3,6 Georgetown tasavalta englanti Guyanan dollari
Kolumbian lippu Kolumbian tasavalta 1 141 748 44 531 434 37,0 Bogotá tasavalta espanja Kolumbian peso
Paraguayn lippu Paraguayn tasavalta 406 750 6 347 884 15,0 Asunción tasavalta espanja,guarani Paraguayn guaraní
Perun lippu Perun tasavalta 1 285 220 26 152 265 21,7 Lima tasavalta espanja Nuevo sol
Surinamen lippu Surinamen tasavalta 163 270 439 117 3,0 Paramaribo tasavalta hollanti Surinamen dollari
Uruguayn lippu Uruguayn itäinen tasavalta 175 016 3 415 920 19,4 Montevideo tasavalta espanja Uruguayn peso
Venezuelan lippu Venezuelan bolivariaaninen tasavalta 916 445 25 730 435 27,0 Caracas tasavalta espanja Venezuelan bolívar

Epäitsenäiset valtiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

valtio pinta-ala (km²) asukasluku asukastiheys (per asukas km²) pääkaupunki emämaa
Flag of South Georgia and the South Sandwich Islands.svg Etelä-Georgia ja Eteläiset Sandwichsaaret 3 903 2–200 Grytviken Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
Falklandinsaaret 12 173 2 967 0,24 Port Stanley Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Britannia
Flag of French Guiana.svg Ranskan Guayana 83 534 202 000 2,4 Cayenne Ranskan lippu Ranska

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Etelä-Amerikan historia

Varhainen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ei osata sanoa milloin nykyihminen saapui Etelä-Amerikkaan. Se tiedetään, että monet eläimet kuolivat Etelä-Amerikassakin sukupuuttoon jääkauden lopun aikoihin. Etelä-Amerikka asutettiin ainakin pääosin Pohjois-Amerikasta käsin. Monien mukaan nykyihminen olisi saapunut viimeistään 13 000 vuotta sitten Etelä-Amerikan eteläkärkeen kuljettaen mukanaan piikivisiä niin sanottuja kalanpyrstökärkiä. Mutta on väitetty myös, että Etelä-Amerikassa olisi ollut ihmisiä huomattavasti aiemmin, jo noin 30 000–20 000 vuotta sitten.

Noin 12 000 vuotta sitten kylmien vuoristoniittyjen asukkaat Perussa metsästivät sekä pitivät vikunjaa kotieläimenään ja viljelivät kasveja. Eteläisessä Chilessa, Tulimaan Cueva Fellissä oli 11 000 vuotta sitten asutusta. 10 000 vuotta sitten nykyisen Bolivian alueella, Andien vuoriston rinteillä kasvatettiin perunaa. Chilipaprikoita ja papuja kasvatettiin 8 500 vuotta sitten Andien keskiosassa.[2]

Kulttuurit kehittyvät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkojen rakentaman kivirakennuksen ikkuna Macchu Picchussa.

Varhainen puutarhaviljely saattoi alkaa Perussa ehkä jo 8500 eaa.[3] Etelä-Amerikan vaeltelevien heimojen ja ryhmien asutus alkoi kiinteytyä joskus 5000–4000 eaa. paikoilleen pysyviin kyliin, mikä näkyy muun muassa Nanchocissa[4] kalastukseen liittyen. Samoihin aikoihin Amazonin altaassa oli keksitty saviastioiden tekotaito 5000–4000, Taperinhassa Santaremin lähellä.[5][6] Saviastiat levisivät aikaa myöten sieltä Ecuadoriin ja Kolumbiaan. Maissia alettiin viljellä ehkä noin 6000–4000 eaa. jossain pohjoisessa Etelä-Amerikassa, mutta se ei olut aluksi merkittävin ravinnon lähde. Etelä-Amerikan sivistyksen kehitys eteni kovinta vauhtia Keski-Andeilla Perun seuduilla. Kiinteät kylät alkoivat siellä kasvaa maanviljelyn tuottamien satojen voimalla viimeistään vuosituhannella 4000–3000 eaa., jolloin laama ja alpakka kesytettiin ja puuvillaa alettiin viljellä.[7][8] Vuosisatojen myötä voimistuvia päällikkökuntia syntyi Keski- ja Pohjois-Andeille. Noin 3500–2600 eaa. alkaen alettiin Pohjois-Perun rannikolle ja sisämaahankin rakentaa monumentteja, joissa oli tasannemaisia korokkeita, jotka liittyivät uhritemppeleihin. Näistä tunnetuimpia on Caral Supéjoen laaksossa.[9] Noin 1800 eaa. saviastioiden tekotaito saapui vihdoinkin Peruun, jossa rannikon keskukset olivat kasvaneet valtaviksi varsinkin Pohjois-Perun Casmajoen laaksossa, missä oli Sechin Alton keskus.[3] Näihin keskuksiin liittyi laajoja, säännöllisiä, tavallisesti pohjakaavaltaan U:n muotoisia temppeleitä, joissa oli erikalisia kiviveistoksia. Ne sotivat keskenään ja uhrauttivat ihmisiä seremonioissaan. Sechin alton temppelin ala oli 200 hehtaaria ja pituus 1,4 kilometriä. Suurin kumpu oli 44 metriä korkea ja sen pohjan mitat olivat 300 m × 250 m.

Noin 900–700 eaa. monet rannikon kaupunkivaltiot luhistuivat luultavasti kuivuuteen, ja ylängön Chavínkulttuurin vaikutus levisi laajalle ehkä kaupan, ehkä valloitussotien kautta.[10][11] Chavinin luhistuttua syntyi monia paikalliskulttuureja, noin 0–700 jaa. vallinnut Moche,[12] joka oli varmuudella valtio.[13] Pian sen luhistumisen jälkeen noin 600–1000 jaa. ylängöllä kukoisti kaksi suurta keskusta, Tiwanaku[14] ja Wari,[15] jotka saattoivat olla keskenään liittolaisia tai kilpailijoita, tätä ei tiedetä, koska kirjoitettuja lähteitä ei ole säilynyt. Nämä molemmat rakensivat suuria kivimonumentteja Andeille, ja niiden pääkaupungeissa oli yli 20 000 asukasta.[16] Näiden valtioiden romahdus synnytti valtatyhjiön, johon syntyi valtioita, muun muassa Lambayeque ja Chimor, joka laajeni rannikolla 1300- ja 1400-luvuilla ennen inkavalloitusta.[17][18] Inkojen historia alkoi joskus 1200 eaa. Heidän alueensa oli vielä vuonna 1438 melko pieni ja käsitti lähinnä Cuzcon lähistön. Valloittajakuninkaat Pachachuti, Túpac Inca Yupanqui ja Huayana Capac tekivät inkavaltioista suuren. Inkavaltio romahti Francisco Pizarron tekemään espanjalaisvalloituksen 1530-luvulla sen jälkeen kun siellä oli käyty tuhoisa veljessota kuninkuudesta Atahuallpan ja Huascárin välillä.[19] Muualla Etelä-Amerikassa kuin Keski-Andeilla oli vaihtelevia kulttuureja, joista jotkut olivat edenneet heimoliittojen asteille yhteiskunnan kehityksessä. Kehittyneitä maanviljelyllä eläviä päällikkökuntia oli mm. Kolumbiassa, Venezuelassa ja Amazonin altaassa sekä Itä-Boliviassa. Sitä vastoin kehittymätön metsästyskulttuuri vallitsi Etelä-Amerikan eteläkärjessä Tulimaassa.[20]

Eurooppalaiset saapuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italialainen Amerigo Vespucci purjehti vuonna 1499 Espanjasta Etelä-Amerikkaan. Pedro Alvarez Cabral julisti Brasilian Portugalin alusmaaksi saavuttuaan sinne vuonna 1500. Vuonna 1516 Juan Diaz de Solis tapettiin paikallisten intiaanien toimesta, hänen saavuttua ensimmäisenä eurooppalaisena nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1521 espanjalaiset perustivat mantereen pohjoisrannikolle siirtokunnan, josta on kehittynyt nykyinen Venezuelan valtio.[21]

Vuonna 1525 Inkavaltio joutui sisällissotaan. Espanjalaisten hopealöydöt Keski-Andeilta vuonna 1545 aiheuttivat ryntäyksen seudulle. Vuonna 1567 lavantautiin kuoli noin kaksi miljoonaa intiaania. Espanjalaiset perustivat vuonna 1580 Buenos Airesin siirtokunnan nykyisen Argentiinan alueelle. Vuonna 1616 alankomaalainen Willem Schouten purjehti Kap Hornin ohi.[22]

Orjuutta ja kapinaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1630 Brasilian sokeriplantaaseille alettiin tuoda suuria määriä orjia Afrikasta. Perussa vuonna 1780 Túpac Amaru II nostatti espanjalaisia vastaan intiaanikapinan. Kapina kuitenkin epäonnistui. Vuonna 1790 sekä orjia että alkuperäisväestöä käytettiin työvoimana plantaaseilla Brasiliassa. Neekeriorjuus loppui maassa vuonna 1888.[22][23]

Mantereen valtiot itsenäistyvät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Argentiina itsenäistyi vuonna 1816 ja Brasilia vuonna 1822. Espanja menetti siirtomaansa Etelä-Amerikan itsenäisyyssodissa. Vuonna 1870 Amazonin alueella alkoi voimakas kumintuotanto. Se veti puoleensa siirtolaisia sekä Euroopasta että itärannikolta. Vuosina 1879–1883 käydyn "salpietarisodan" seurauksena Bolivia menetti yhteyden mereen, menettämällä Chilelle Atacaman autiomaan.[24]

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosisadan alussa ensimmäinen maailmansota vähensi huomattavasti mantereen valtioiden kauppaa. Mutta eräiden maiden vienti puolestaan kääntyi kasvuun. Kaupungistuminen ja väestönkasvu kiihtyivät 1930-luvulla varsinkin Uruguayssa ja Argentiinassa. Syy tähän oli siirtolaisuus.[25]

Toisessa maailmansodassa Brasilia oli liittoutuneiden puolella. Chileläisessä Santiago de Chilen kaupungissa sattui vuonna 1960 5 000 ihmisen hengen vaatinut maanjäristys. Poliittisesti 1900-luvun jälkipuoli oli Etelä-Amerikassa rauhatonta. Useissa maissa toimi marxilaisia sissijärjestöjä. 1960- ja 1970-luvuilla muun muassa Brasiliassa, Chilessä ja Argentiinassa nousivat valtaan kovaotteiset sotilasdiktatuurit.[25][26] Sotilasdiktatuureista siirryttiin demokratiaan 1980-luvun kuluessa, jonka jälkeen suurin osa Etelä-Amerikan valtioista on ollut demokraattisia.

Vuonna 1982 käytiin Falklandin sota Argentiinan ja Ison-Britannian välillä. Vuonna 1992 Rio de Janeirossa, Brasiliassa pidettiin YK:n ympäristökokous.[26]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urarina-kansan šamaani.

Mantereella asui vuonna 2005 noin 371 000 000 ihmistä. Etelä-Amerikan selvästi suurin valtio sekä väestöltään että pinta-alaltaan on Brasilia, jossa on yli 180 miljoonaa asukasta. Muita väkirikkaita valtioita ovat noin 40 miljoonan asukkaan Kolumbia ja Argentiina sekä yli 20 miljoonan asukkaan Venezuela ja Peru.[27]

Aasiasta muinaista Beringinsalmen maakannasta pitkin Etelä-Amerikkaan tulleet intiaanit ovat mantereen alkuperäisasukkaita. 1600-luvulta lähtien Etelä-Amerikkaan muutti paljon uudisasukkaita Espanjasta ja Portugalista tuoden mukanaan maatalouden työvoimaksi afrikkalaisia. Euroopasta 1900-luvulla tulleet siirtolaiset muodostivat muuttajien enemmistön. Myös Aasiasta tuli muuttajia. Argentiinassa italialaisten jälkeläiset ovat merkittävä ryhmä. Perussa ja Brasiliassa puolestaan japanilaiset ovat paikallisesti merkittäviä ryhmiä.[27]

Etniset ryhmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäiskansat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmasto ja kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joki Amazonin sademetsässä.

Etelä-Amerikan ilmastolliset erot ovat suuret; manner ulottuu subpolaariselta alueelta tropiikkiin. Mantereen pohjoisosat kuuluvat pääasiassa trooppiseen vyöhykkeeseen ja eteläosa puolestaan kuuluu lauhkeaan vyöhykkeeseen.[28]

Pohjoisosan valtioissa, Venezuelassa, Guyanassa ja Brasiliassa laajat metsäalueet ovat tyypillisiä, johtuen maiden sijoittumisesta kostealle trooppiselle vyöhykkeelle. Esimerkiksi maailman suurin sademetsä Amazon sijaitsee vyöhykkeellä. Nykyään laajoja alueita metsää on otettu maanviljelyn ja karjatilojen käyttöön. Koska sateiset ja kuivat kaudet vaihtelevat Etelä-Amerikan pohjoisosissa, ovat lehtipuut siellä yleisiä. Vähäsateisilla alueilla taas piikkipensaikot ja pensaat ovat tyypillistä kasvillisuutta.[28]

Eteläisen Etelä-Amerikan lauhkeilla ja subtrooppisilla alueilla on laajoja harvakseen puita kasvavia ruohostomaita. Argentiinan pampa on hyvä esimerkki tällaisesta alueesta. Lännessä sijaitsevassa Atacaman autiomaassa kasvillisuus on harvaa. Etelä-Chilessä on lauhkean vyöhykkeen sademetsää.[28]

Andien keskiosissa sade keskittyy metsiä kasvaville itärinteille. Vuoriston länsirinteiden kasvillisuus muodostuu pääasiassa piikkipensaista johtuen kuivuudesta.[28]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merileguaaneja Galápagossaarilla

Mantereen eläimistö on runsas. Etelä-Amerikassa elää muun muassa leguaaneja, laamoja ja vyötiäisiä. Lajeista jättiläisvyötiäinen ja jättiläismuurahaiskarhu ovat uhanalaisia. Ecuadorille kuuluvilla Galápagossaarilla elää monia kotoperäisiä eli vain saarella eläviä eläimiä, kuten vaikkapa merileguaaneja ja jättiläiskilpikonnia. Lisäksi mantereen länsirannikolla virtaavan kylmän Perunvirran vuoksi lauhkean vyöhykkeen merivesissä on runsas eliökanta.[28]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Patagonia.
São Paulon kaupunki Brasiliassa on maanosan tärkeimpiä finanssikeskuksia.

Etelä-Amerikan talous on heterogeeninen ja vaihteleva. Alueen varakkaimmat valtiot ovat Argentiina, Chile, Uruguay ja Brasilia. Näillä alueilla sekä muissakin valtioissa on kehittynyttä teollisuustuotantoa, mutta suuri osa Etelä-Amerikasta elää edelleen alkutuotannosta[29]. Myös erot eri valtioiden sisällä ovat merkittävät: esimerkiksi Brasilia jakautuu köyhään pohjoisosaan ja vauraampaan eteläosaan.[30] Etelä-Amerikan köyhin valtio on Bolivia.[31] Suuret varallisuuserot ovatkin luonteenomaisia Etelä-Amerikalle.

Etelä-Amerikan talous alkoi monipuolistua 1930-luvulla, jonka jälkeen alueella on koettu nousukausia ja kriisejä. 1970-luvulta lähtien monissa alueen maissa liberalisoitiin voimakkaasti markkinoita. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut toiseen suuntaan ja esimerkiksi Venezuelassa on kansallistettu useita yrityksiä. Vuonna 1998 talouskriisi ravisteli alueen maita ja Argentiinan talous romahti vuodenvaihteessa 2001-2002. 2000-luvulla alueen maat kuitenkin kokivat nopeaa taloudellista kasvua: esimerkiksi Venezuelassa ja Argentiinassa talous kasvoi vuonna 2007 kahdeksan prosenttia.

Etelä-Amerikassa toimii erilaisia kauppaliittoja, joista tärkeimmät ovat Mercosur, johon kuuluu suurin osa alueen maista sekä bolivaarinen vaihtoehto Latinalaiselle Amerikalle, ALBA, johon kuuluu Venezuela ja muita vasemmistojohtoisia valtioita. Lisäksi alueen valtiot ovat integroituneet Latinalaisen Amerikan yhdentymisliittoon Aladi:in (Asociación Latinoamericana de Integración).

Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Amerikassa viljeltiin monia maataloustuotteita, esimerkiksi avokadoja ja maissia jo ennen eurooppalaisten saapumista mantereelle. Myös kautsua eli raakakumia tuottavia kasveja kasvoi alueella. Etelä-Amerikan jouduttua siirtomaavallan alle, maataloutta lisättiin voimakkaasti tuomalla alueelle uusia lajeja, kuten vehnää, kahvia, banaania, riisiä ja sokeriruokoa.[32]

Kahvi on yksi Etelä-Amerikan tärkeimmistä vientituotteista.

Mantereen pohjoisosissa tuotetaan nykyään banaaneja, mangoja, sokeria ja kumia, kun taas etelän lauhkealla vyöhykkeellä kasvatetaan hedelmiä ja vehnää.[32] Brasiliassa sokeriruokoa käytetään myös biopolttoaineiden valmistamiseen. Myös soija on merkittävä vientituote. Brasilia on lisäksi maailman suurin kahvintuottaja.[33]

Karjankasvatuksen perusta Etelä-Amerikassa on siirtolaisten tuomat kotieläinlajit. Lampaiden kasvatusta lauhkean vyöhykkeen ruohostomailla lukuun ottamatta, karjankasvatus on jakautunut eri ilmastovyöhykkeille. Karjankasvatus ja lihan vienti ovat tärkeitä elinkeinoja etenkin Argentiinassa, Paraguayssa, Uruguayssa ja Kolumbiassa. Mantereen alkuperäisiä eläinlajeja ovat muun muassa alpakka ja laama.[32]

Keinokastelu on tärkeää etenkin lännessä, Chilessä, Perussa ja Ecuadorissa. Mantereen metsiä hakataan puutavaran takia ja etenkin Amazonin alueen hakkuiden nopeudesta ja laajuudesta luonnonsuojelijat ovat huolissaan.[34]

Myös Kolumbian huumausaineiden viljely on kansainvälinen huolenaihe.[34]

Teollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mantereella on suuria mineraaliesiintymiä. Esimerkiksi Venezuelassa on öljyä ja Brasiliassa rautamalmia. Brasilian rautamalmista suurimman osan käyttää maa itse teräksen valmistukseen. Tästä huolimatta metallimalmeja riittää myös ulkomaille vietäväksi. 1950-luvun jälkeen teollistuminen on nopeasti lisääntynyt. Etelä-Amerikan vesivoimavaroista suurin osa on hyödynnetty lisääntyneen sähkönkulutuksen vuoksi. Tuotantoaloja mantereella ovat muun muassa kemian- ja metalliteollisuus sekä elintarvikkeiden jalostus. Myös kulutustavaroita ja kalliimpiakin tuotteita valmistetaan kotimarkkinoille sekä vientiin.[35] Yksi esimerkki alueen teollisuustuotannosta on brasilialainen lentokonevalmistaja Embraer.

Turismi ja liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turismi on yksi nopeiten kasvavia talouden aloja Etelä-Amerikassa. Maanosassa on monia matkailijoita kiinnostavia kohteita, kuten Amazonasin sademetsä ja Amazon-joki, Andien vuoristo, Galápagossaaret sekä Brasilian rannat. Maanosan suosituin turistimaa on Brasilia, jonne suuntaa vuosittain viisi miljoonaa turistia, ollen 41. suosituin matkakohde maailmassa.[36]

Etelä-Amerikan liikenneinfrastruktuuri on edelleen vajavainen, eikä hyviä liikenneyhteyksiä ole joka paikkaan. Maanosassa on noin 1 700 000 kilometriä valtateitä ja 100 000 kilometriä rautateitä, jotka ovat lisäksi keskittyneet rannikkoalueille. Vain kaksi rautatielinjaa ovat maanosan halkaisevia: Transandina, joka kulkee Buenos Airesista Argentiinassa Valparaísoon Chileen ja Brasilian Santosin ja Bolivian Santa Cruz de la Sierran välillä kulkeva yhteys. Lisäksi maanosan halki kulkee Panamericanan valtatie, jonka jotkin osat ovat edelleen huonossa kunnossa.

Tihein rautatieverkko on La Platan alueella Argentiinan ja Uruguayn alueella, jossa on noin 45 000 kilometriä rautateitä ja lisäksi Kaakkois-Brasiliassa São Paulon, Rio de Janeiron ja Minas Geraisin osavaltioiden alueella.

Lisäksi lentoliikenne ja suuret joet ovat merkittäviä liikenneväyliä.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Amerikan alkuperäisasukkaat, intiaanit puhuivat monia eri kieliä. Nykyään intiaanikielien puhujat ovat harvassa, vaikkakin yleisesti käytetään esimerkiksi Paraguayssa guaranin kieltä ja Boliviassa ja Perussa ketšuan ja aimaran kieliä.[37]

Etelä-Amerikan suurin kieli on portugali, yli 50 % mantereen väestöstä puhuu portugalia äidinkielenään. Mantereen virallisia kieliä ovat espanja suurimmassa osassa Etelä-Amerikkaa, portugali Brasiliassa, hollanti Surinamessa, englanti Guyanassa sekä ranska Ranskan Guayanassa. Surinamessa ja Guyanassa hindi, kuten myös muutkin Intian ja Kaakkois-Aasian kielet ovat merkittäviä.[37]

Uskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa Etelä-Amerikan asukkaista on katolilaisia. Ainoastaan Surinamessa ja Guyanassa katolisuus ei ole valtauskonto. Surinamessa hindulaisuus on maan suurin uskonto. Guyanassa taas protestanttisuus on vallalla oleva uskonto, kuten Surinamessakin niin sielläkin katolisuus on vasta kolmanneksi yleisin.

Yliopistot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Amerikan vanhin yliopisto on vuonna 1551 perustettu La Universidad Nacional Mayor de San Marcos. Yliopisto sijaitsee Perun pääkaupungissa Limassa. Suurin yliopisto taas on Buenos Airesissa, Argentiinassa sijaitseva Universidad de Buenos Aires.[38]

Sodat ja rajakiistat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tällä hetkellä mantereella ei ole merkittäviä sotia tai rajakiistoja. Viime vuosisadalla alueen maiden välillä oli muutamia pieniä konflikteja. Monissa maissa, kuten Perussa, Uruguayssa ja Kolumbiassa on kuitenkin ollut sisäisiä kiistoja hallituksien ja sissiliikkeiden välillä.[39]

Argentiina hyökkäsi vuonna 1982 Ison-Britannian hallussa oleville Falklandinsaarille. Yli 1 000 ihmistä kuoli brittien vastaiskussa. Saarten hallinto palautettiin Isolle-Britannialle sodan päätyttyä.[39]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): Geographica. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”Etelä-Amerikka: Pinnanmuodot ja vesistöt”, Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  2. Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”5 miljoonaa - 7000 vuotta sitten: Etelä-Amerikka”, Geographica, s. 88. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  3. a b James Q. Jacobs.: Early Monumental Architecture on the Peruvian Coast 2000. jqjacobs.net.
  4. Rossen, J. & T.D.Dillehay: Bome cutting, placement and cannibalism ? Universidad de Tarapacá.
  5. The Handbook of South American Archaeology Springer Link.
  6. White, N.: Archaic / preceramic (6000-2000 B.C.): Emergence of sedentism, Early ceramics
  7. Ilmonen, Anneli, Talvitie, Jyrki K.: Kultakruunu ja höyhenviitta : inkat ja heidän edeltäjänsä - Perun kolme vuosituhatta. Tampereen taidemuseon julkaisuja / Tampere Art Museum Publication 94., 2001. ISBN 952-9549-62-8.
  8. Inkat ja heidän edeltäjänsä : Perun kolme vuosituhatta; Korpisaari, Antti;
  9. Philip Coppens: Caral: the oldest town in the New World
  10. Michael J. Heckenberger: Powerpoint-esitys University of Florida
  11. Michael Coe;Atlas of Ancient America;Facts on File 1986
  12. Owen, B.: The Early Intermediate Period: What did the Moche rulers rule? (class notes) 2003. Sonoma State University.
  13. Reino Kero, Intiaanien Amerikka
  14. Owen, B.: The Middle Horizon in the South: Tiwanaku, an altiplano agrarian state (class notes) 2003. Sonoma State University.
  15. Owen, B.: The Middle Horizon: Wari, a flash of empire (class notes) 2003. Sonoma State University.
  16. Campbell University
  17. Owen, B.: The Late Intermediate Period: The Kingdom of Chimor (class notes) 2003. Sonoma State University.
  18. Göran Burenhult: Ihmisen suku 4, mayoista maoreihin. WSOY, 1995.
  19. Hammond Innes, Conquistadorit
  20. Göran Burenhult: Ihmisen suku 5, nykyiset alkuperäiskansat. WSOY, 1995.
  21. Martin et al.: Geographica, s. 92
  22. a b Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”1400–1699: Etelä-Amerikka”, Geographica, s. 93. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  23. Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”1700–1899: Etelä-Amerikka”, Geographica, s. 94. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  24. Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”1400–1699: Etelä-Amerikka”, Geographica, s. 95. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  25. a b Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”1900–2000: Etelä-Amerikka”, Geographica, s. 96. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  26. a b Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”1900–2000: Etelä-Amerikka”, Geographica, s. 97. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  27. a b Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”Etelä-Amerikka: Väestö”, Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  28. a b c d e Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”Etelä-Amerikka: Ilmasto ja kasvillisuus”, Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  29. Otros aspectos sobre América Latina 2008. Instituto Agrario Nacional de Venezuela. Viitattu 11.6.2009. (espanjaksi)
  30. Estado de São Paulo aumenta participação no PIB em 2005 Viitattu 11.6.2009. (portugaliksi)
  31. Geographica maailmankartasto: maanosat, maat, kansat, s. 441. Almagest OY, 2008. ISBN 978-3-8331-4130-0.
  32. a b c Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”Etelä-Amerikka: Maatalous”, Geographica, s. 434. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  33. ”O Sistema Econômico / América do sul”, Atlas Mundial, s. 26-27, 88-107. , 1999. ISBN.
  34. a b Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”Etelä-Amerikka: Maatalous”, Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  35. Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”Etelä-Amerikka: Teollistuminen”, Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  36. UNTWO World Tourism Barometer, Vol.5 No.2 June 2008. UNTWO. Viitattu 2008-10-15.
  37. a b Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”Etelä-Amerikka: Kielet”, Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.
  38. Risto Pekkanen, Janne Kostamo, Mikko Lantz, Aino Wuolijoki: ”Etelä-Amerikka: Tilastotietoja”, Atlas Suomalainen maailmankartasto, s. 140. WSOY Kartastot, 2003. ISBN 951-593-873-2.
  39. a b Penny Martin, Margaret Olds ja Fran Church (suom. Matti Eskola ja Jorma Harju): ”Etelä-Amerikka: Rajakiistat ja sodat”, Geographica, s. 435. Könemann, 2003. ISBN 3-89731-916-0.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]