Julius Streicher

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Julius Streicher

Julius Streicher (s. 12. helmikuuta 1885, Fleinhausen – k. 16. lokakuuta 1946 Nürnberg) oli merkittävä kansallissosialisti ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Hän oli Der Stürmer -sanomalehden julkaisija. Lehdestä tuli kansallissosialistien propagandakoneiston tärkeä osa. Lehti oli kiistelty myös kansallissosialistien keskuudessa sen pornografisen materiaalin ja sensaationhakuisuuden takia. Streicherin kustannusyhtiö julkaisi myös antisemitistisiä lastenkirjoja. Hän kutsui itseään ”juutalaistenpyydystäjä numero yhdeksi”.

Varhaiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Streicher syntyi opettajaperheeseen Fleinhausenissa Baijerissa. Hän työskenteli kansakoulunopettajana kunnes liittyi Saksan armeijaan vuonna 1914. Ensimmäisen maailmansodan päättyessä 1918 hänelle oli myönnetty rautaristi ja luutnantin arvo.

Kansallissosialismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1919 Streicher toimi juutalaisvastaisessa järjestössä Schutz und Trutz Bund, ja siirtyi 1920 vastaperustettiin puolueeseen Deutschsozialistische Partei, joka nimestään huolimatta oli oikeistolainen. Hänen erimielisyytensä muiden jäsenten kanssa saivat hänet liittymään seuraavaan juutalaisvastaiseen organisaatioon, Deutsche Werkgemeinschaftiin seuraavana vuonna. Vuonna 1922 hän liittyi seuraajineen Adolf Hitlerin johtamaan Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen, mikä lähes kaksinkertaisti kansallissosialistisen puolueen koon. Hän osallistui oluttupavallankaappaukseen 1923. Tämän johdosta hänet erotettiin kansakoulunopettajan virasta.

Vuodesta 1925 vuoteen 1940 Julius Streicher toimi Mittelfrankenin (myöhemmin Frankenin) valtakunnangaun (kansallissosialistisen puolueen alueellinen osasto) johtajana eli gauleiterina. Vuosina 1924–1932 hän oli maapäiväedustajana Baijerin osavaltion maapäivillä Münchenissä, sen jälkeen hänestä tuli valtiopäiväedustaja valtiopäiville Berliiniin. Tämän lisäksi hänellä oli SA:ssa yliryhmänjohtajan eli Obergruppenführerin arvo.

Vuonna 1923 Streicher perusti ja alkoi toimittaa antisemitistä sanomalehteä Der Stürmeria (1923–1945), jonka tarkoituksena oli levittää syvää vihamielisyyttä juutalaisrotua vastaan. Parhaimmillaan lehdellä oli 800 000 tilaajaa. Sanomalehdessä Streicher syytti juutalaisia syyllisiksi lamaan, työttömyyteen ja inflaatioon. Hänen mukaansa juutalaiset olivat valkoisia orjuuttajia ja vastuussa yli 90 prosentista kaikesta maan prostituutiosta. Der Stürmer yhdisti juutalaisvastaisen propagandan avoimesti pornografiseen materiaaliin, mikä teki lehdestä yhtäältä suositun, mutta joka myös teki julkaisun monille vastenmieliseksi. Vuodesta 1927 Der Stürmerin etusivulle painettiin joka kerta lehden tunnuslauseeksi muodostunut ”Die Juden sind unser Unglück” (suom. Juutalaiset ovat meidän huono onnemme), joka on peräisin historioitsija Heinrich von Treitschkelta.

Lehti julkaisi viikoittain nimilistoja juutalaisista, jotka oli pidätettynä Nürnbergin rotulakien rikkomisesta. Lehteen saapui päivittäin noin 700 lukijakirjettä, joista monet sisälsivät ilmiantoja juutalaisia kohtaan. Jopa Gestapolla oli vaikeuksia kaikkien ilmiantojen tutkimisessa. Saksalaiset kaupungit ja kylät saivat uuden koristeen, kun teitten ja katujen varsille alkoi ilmestyä nk. Stürmer-laatikoita (”Stürmer-Kästen”), joissa lehden viimeisin numero oli esillä niin, että sen saattoi maksutta lukea. Berliinin olympialaisten aikana 1936 useimmat pääkaupungin Stürmer-laatikot joko irrotettiin tai jätettiin tyhjiksi, jotteivät kaupunkiin saapuneet ulkomaalaiset kisaturistit olisi saaneet natsi-Saksasta negatiivista kuvaa.

Vuodesta 1936 Streicherin Stürmer-Verlag julkaisi lisäksi antisemiittisiä lastenkirjoja, joiden painos oli yli 100 000 kappaletta. Näitä julkaisuja olivat Elvira Bauerin ”Trau keinem Fuchs auf grüner Heid und keinem Jud bei seinem Eid – Ein Bilderbuch für Groß und Klein” (”Älä luota kettuun vihreällä niityllä ja valojaan vannovaan juutalaiseen – Kuvakirja isoille ja pienille”, 1936), Ernst Hiemerin ja Fipsin (Philipp Rupprechtin salanimi) ”Der Giftpilz” (”Myrkkysieni”, 1938) sekä Ernst Hiemerin ”Der Pudelmopsdackelpinscher” (1940). Lehdessään Streicher vaati juutalaisten kovaotteista kohtelua ja kuolemanrangaistusta juutalaisille ”rodunhäpäisijöille”, jotka olivat solmineet seksuaalisuhteita ei-juutalaisten kanssa. Epäsuorasti Streicher valitti jopa Hitlerin olevan liian pehmeä ja suvaitsevainen suhteessa juutalaisiin.

Toisen maailmansodan sytyttyä 1939 julkinen antisemitismi väheni jonkin verran Saksan lehdistössä. Tämä johti Streicherin vaikeuksiin. Vuonna 1940 kansallissosialistisen puolueen sisäinen puolueoikeus päätti, että Streicher ”ei ole kykenevä johtamaan ihmisiä” ja erotti hänet kaikista viroistaan. Perusteena olivat hänen avoin vihamielisyytensä ja aggressiivisuutensa – jonka kohteeksi joutuivat myös muut gauleiterit –, omien ja valtion sekä puolueen etujen sotkeminen ja talousepäselvyydet kristalliyön jälkeisen juutalaisten omaisuuden takavarikon yhteydessä. Streicheria syytettiin myös naisten – myös toisten miesten vaimojen – julkisesta ja häiritsevästä lähentelystä sekä siitä, että hän olisi levitettänyt lehdessään valheita Hermann Göringistä. Hitlerin käskystä Der Stürmer ja Stürmer-Verlag jätettiin kuitenkin rauhaan; lehti ilmestyi tämän jälkeen 300 000 kappaleen painoksena. Streicheria kiellettiin lisäksi astumasta Nürnbergin kaupunkiin. Hän asettui siksi maatilalleen kaupungin ulkopuolelle ja omistautui sodan aikana maalaustaiteelle sekä ekologiselle maanviljelylle.

Oikeudenkäynti ja teloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Streicher Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä.

Julius Streicher pidätettiin sattumalta 23. toukokuuta 1945 eräässä alppikylässä. Berchtesgadeniin matkalla ollut juutalainen Yhdysvaltain armeijan majuri poikkesi tien ohessa olleeseen maalaistaloon, jossa valkeapartainen mies maalasi paraikaa kuvaa. Majuri puhutteli miestä pilanpäiten jiddišiksi ja sanoi hänelle: ”Te näytätte aivan Julius Streicherilta!” Tähän mies vastasi pelästyneenä: ”Mistä te minut tunnette?”

Streicherin ihailijat olivat lähettäneet hänelle ja hänen lehdelleen sodan aikana lukuisia kuvia juutalaisten joukkoteloituksista ja heihin kohdistuneista julmuuksista. Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä Steicher väitti kuitenkin, ettei hän tiennyt mitään juutalaisiiin kohdistuneista kauhuteoista. Hän vakuutti olleensa aina suuri luonnon ystävä, joka oli vain halunnut, että Saksaan kuulumattomat ”vieraat” lähtevät maasta. Lisäksi hän kiisti lehtensä syyllistyneen kiihotukseen, hänen mielestään se oli vain jakanut asiallista informaatiota juutalaisista.

Ollessaan vangittuna Nürnbergerissä Streicher joutui oman kertomansa mukaan useaan otteeseen liittoutuneiden sotilaiden pahoinpitelemäksi. Useimmat hänen valituksistaan on pyyhitty pois sotarikosoikeudenkäynnin pöytäkirjoista, mutta ne ovat kuultavissa oikeudenkäyntien äänityksistä.lähde?

Julius Streicher todettiin syylliseksi rikoksiin ihmiskuntaa vastaan ja tuomittiin kuolemaan Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Hänet teloitettiin hirttämällä 16. lokakuuta 1946 vastaisena yönä yhdeksän muun kuolemaantuomitun joukossa. Streicherin teloitus muodostui joukosta värikkäimmäksi. Kun häneltä tiedusteltiin muodollisesti nimeä ennen hirttolavalle astumista, hän karjaisi ”Heil Hitler!” Kysymys toistettiin, jolloin Streicher huusi ”Tiedätte nimeni varsin hyvin!” Vasta kolmannella kerralla hän ilmoitti nimensä huutamalla. Hirttolavalle päästyään Streicher huusi ”Jumalan haltuun!” sekä ”Purim 1946!” ja tulkin tiedustellessa viimeisiä sanoja hän karjaisi: ”Bolshevikit hirttävät vielä teidät kaikki!” Kun musta huppu oli painettu hänen päähänsä, hän mumisi vielä: ”Adele, rakas vaimoni”. Streicherin hirttäminen ei sujunut suunnitellusti: paikalla olleen Yhdysvaltain lehdistön edustajan, Howard Kingsbury Smithin mukaan Streicher sätki ja huohotti vielä köyden varaan pudottuaankin ja pyöveli joutui viimeistelemään työn hirttolavan alla, ilmeisesti kiskomalla häntä alaspäin.[1]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Streicherin älykkyysosamäärä oli normaalia keskitasoa, 102, hän oli monien tarkkailijoiden mielestä henkisesti sairas. Tästä huolimatta hänen sanomalehtensä ja puhekiertueensa tekivät hänensä erään tunnetuimmista johtajista natsi-Saksassa.[2]

Der Stürmer on suosittua aineistoa myös tämän päivän antisemitistisissä julkaisuissa.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Smith, Howard Kingsbury: The Execution of Nazi War Criminals. International News Service, 1946. Artikkelin verkkoversio Viitattu 30.3.2013. (englanniksi)
  2. Jewish Virtual Library Viitattu 21.1.2009

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]