Puna-armeija
Wikipedia
Puna-Armeija (ven. Рабоче-Крестьянская Красная Армия, Rabotše-Krestjanskaja Krasnaja Armija, eli Työläisten ja talonpoikien punainen armeija) oli bolševikkien sotamiesneuvostojen demokraattista luonnetta edustaneista punakaarteista 23. helmikuuta 1918 organisoima armeija. Päivä on Venäjällä isänmaan puolustajien päivä ja asevoimien juhlapäivä.[1]
Neuvosto-Venäjän työläisten ja talonpoikien armeijasta tuli myös 1922 perustetun Neuvostoliiton valtion armeija. Punainen, josta tuli 1800-luvun puolivälissä laajalle levinnyt liberaalien ja myös proletaaristen vallankumousten sekä vallankumousyritysten väri, viittasi puna-armeijan osalta ensimmäiseen sosialistisen valtion väreihin sekä vallankumouksen hyväksi vuodatettuun vereen.
Hallinnollisesti puna-armeija perustettiin määräyksellä kansankomissaarien neuvostossa 15. tammikuuta 1918 jo valmiiksi olemassa olevien punakaartien pohjalle. Virallinen puna-armeijan päivä, 23. helmikuuta 1918 muistuttaa ensimmäisestä joukkovärväyksestä Pietarissa ja Moskovassa, kun Lev Trotski järjesti punakaartit sotilaskurinalaiseksi armeijaksi, ja ensimmäisistä taistelutoimista miehittävää keisarillisen Saksan armeijaa vastaan.[2]
Punakaartien järjestäminen sotilaskurinalaiseksi armeijaksi oli tarpeen erityisesti juuri tuolloin siksi, että Saksan keisarikunta ei enää pidempään jäänyt odottamaan kansankomissaarien neuvoston päätöksiä Saksalle Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa luovutettavista alueista, vaan oli lopettanut 5. joulukuuta 1917 solmitun aselevon ja lähtenyt hyökkäämään Latvian ja Viron kautta kohti Pietaria Lev Trotskin katkaistua neuvottelut tyytyen aselepolinjaan Saksan ensin tunnustettua Ukrainan itsenäisyyden.
23. helmikuuta oli tärkeä kansallinen vapaapäivä Neuvostoliitossa, jota myöhemmin juhlittiin myös nimellä neuvostoarmeijan päivä. Juhlapäivä jatkaa perinnettä edelleen nimellä isänmaan puolustajien päivä. Puna-armeijan perustajana pidetään yleisesti Lev Trotskia, joka toimi sekä ulkoministeriä vastaavana ulkoasiainkansankomissaarina että puolustusministeriä vastaavaa sotakansankomissaarina vuosina 1918–1924.
Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 29. toukokuuta 1918 18–40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvolliseksi. Suuren luokan värväysoperaation toteuttamiseksi alueelliset kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; voenkomat).
Koska työläisten ja talonpoikien puna-armeija oli ideologiselta perustaltaan vallankumousarmeija, joka joutui kuitenkin tukeutumaan niihin väestöryhmiin ja sosiaalisiin kerrostumiin, joiden katsottiin olevan vallankumousta vastaan periaatteessa, asetti kommunistinen puolue komppaniasta alkaen ylimmille sotilasjohdon tasoille asti suoran poliittisen valvonnan, mikä takasi armeijan uskollisuuden kommunistiselle puolueelle. Armeija oli ainoa valtion laitos, joka olisi kyennyt vastustamaan kommunistisen puolueen johtoa ja sen valtaa tukevaa NKVD:ä, sen edeltäjiä tai seuraajia. Komissaari vahvisti päälliköiden ja komentajien päätökset, mikäli ne vastasivat kommunistisen puolueen periaatteita. Komissaarilla oli veto-oikeus päällikön tai komentajien päätöksiin, koska hän saattoi jättää käskyn hyväksymättä. Tämä kaksoisjohto komentojärjestelmässä saattoi johtaa sotilaalliseen tehottomuuteen. Neuvostoliiton kommunistinen puolue piti tärkeänä valvoa upseeristoa, joka oli sisällissodan edetessä yhä useammin muodostettu entisen keisarillisen armeijan upseereista.
Venäjän sisällisodassa 1918-1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita vastaan ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes 5 miljoonaa miestä.
Ammattiupseerien toimi, joka oli hylätty "tsaristisena perintönä", palautettiin 1935. Suurten puhdistusten aikana lähes kaikki vanhemmat upseerit kuitenkin teloitettiin tai lähetettiin pakkotyöleireille potentiaalisina uhkina Stalinin vallalle.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Toinen maailmansota itärintamalla
Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen talvisodassa puna-armeijan voimaa heikensivät suuresti kykenemättömyys sopeutua purevaan pakkaseen ja monet muut tekijät. Taisteluiden jatkuessa komennettiin rintamalle myös ukrainalaisista koottuja eteläisiä yksilöitä. Armeija oli jo aikaisemmin mekanisoitu, kuten monet muutkin eurooppalaiset armeijat siihen aikaan. Moottoriajoneuvot soveltuivat kuitenkin huonosti talvisodan taistelukenttien metsäiseen maastoon, kylmyydestä puhumattakaan ja ylivoimaisiksi luultu puna-armeija juuttui pidentyviin taisteluihin sitkeätä vastarintaa tekevien suomalaisten kanssa. Lisäksi armeija taisteli sotaa täysin väärillä taistelutaktiikoilla, joiden muuttaminen oli vaikeata jäykän komentorakenteen takia. Myös kokemuspula oli Stalinin puhdistusten takia valtava. Alkuperäinen tarkoitus oli edetä muutamassa viikossa Helsinkiin, mutta taisteluiden jumiuduttua paikalleen tavoite ei koskaan toteutunut — vaikka Suomen armeija vietiin lähelle murtumispistettä, joutui Stalin kuitenkin taipumaan rauhanneuvotteluihin ja puna-armeija koki nöyryytyksen kansainvälisen yleisön silmissä.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, puna-armeijan vahvuus oli arviolta joukkoja 303 divisioonaa ja 22 prikaatia, eli noin 4,8 miljoonaa miestä. Se oli edelleen poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten viikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin.
[muokkaa] Retoriikan kansallishenkistäminen
Neuvostohallitus muutti taktiikkaansa parantaakseen pakenevan puna-armeijan moraalia 1941. Neuvostopropagandassa, joka oli aikaisemmin toitottanut poliittista agendaa luokkataistelusta, muutti lähestymistavakseen isänmaallisten tunteiden nostamisen väestössä hyödyntäen neuvostovaltaa edeltäneen keisarillisen Venäjän historiaa. Sota Hitlerin Saksaa vastaan rinnastettiin Napoleonia vastaan käytyyn isänmaalliseen sotaan 1812. Propaganda teki viittauksia sellaisiin legendaarisiin venäläisiin sankareihin kuin Aleksanteri Nevski ja Mihail Kutuzov. Ortodoksisen kirkon vainoaminen lopetettiin ja papisto elvytti esimerkiksi sellaisen perinteen kuin aseiden siunaamisen ennen taistelua. Poliittisten upseerien perinne poistettiin, vaikka tosin ainoastaan hetkellisesti. Armeijaan muodostettiin tarkasti määritellyt sotilasarvot ja alettiin myöntää esimerkiksi mitaleita ja perustettiin "ritarikuntia". Kaartit perustettiin uudelleen ja suurta sankaruutta taistelussa osoittaneet yksiköt nimettiin uudelleen kaarti-etuliitteellä — kaartinrykmentti, kaartinarmeija jne.
[muokkaa] Kolmannes kaatuneita
Suuren isänmaallisen sodan aikaan puna-armeijaan värvättiin 29 574 900 upseeria ja sotilasta, joista 7–10 miljoonaa kuoli. Puna-armeijan sotilaat, jotka joutuivat saksalaisten vangiksi teloitettiin usein suoraan kentällä tai kuljetettiin epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Heitä myös surmattiin tuhoamisleireillä osana holokaustia. Näiden vangiksi jääneiden osa ei ollut sodan lopussa vapautuessaan kovinkaan paljon parempi, koska antautumisesta rangaistiin joko teloituksella tai passituksella vuosiksi pakkotyöhön Siperiaan. Tästä syystä jotkut neuvostoliittolaiset sotavangit pelkäsivät rauhaa ja mahdollista luovutustaan takaisin Neuvostoliittoon.
Suomessa ensimmäisenä sotavuonna 1941-1942 oli neuvostoliittolaisen sotavankein kuolleisuus suurehko, mutta sen jälkeen kuolleisuus väheni huomattavasti.
[muokkaa] Kovaotteista miehitystä
Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin—ryöstelyyn, tuhoamiseen ja saksalaisnaisten raiskauksiin. Puna-armeijan sotilaat eivät erotelleet saksalaista sotilasta ja siviiliä . Sotarikokset johtuivat osittain sekä löyhästä kontrollista että katkeruudesta—saksalaiset olivat itse toteuttaneet samanlaisia julmuuksia Neuvostoliitossa. Puna-armeijan johto tuomitsi raakuudet puna-armeijan sotilaan arvolle sopimattomiksi tekosiksi, mutta niiden konkreettiseen estämiseen tähtäävät toimet olivat ponnettomia. On huomattava kuitenkin, etteivät kaikki sotilaat syyllistyneet näihin raakuuksiin ja usein asialla olivatkin itse rintamajoukkojen sijaan selustan joukot.[3]
[muokkaa] Armeijan arvostus puhdistusten ja sodan jälkeen
Berliinin sortumisen ja voitetun sodan jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel muodonmuutoksessa vallankumouksellisesta asejoukosta suvereenin valtion vakinaiseksi armeijaksi tapahtui 1946, kun puna-armeija nimettiin neuvostoarmeijaksi, ei sotamiesneuvostoja, vaan Neuvostoliittoa tarkoittaen. Tämän päivän nimitys on Venäjän federaation asevoimat.
-
- pääartikkeli Neuvostoarmeija
[muokkaa] Kylmä sota
Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat vapauttaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta jäivät maihin miehitysjoukoiksi varmistamaan neuvostovallan säilymisen. Tämä johti valtioiden muuttumiseen sosialistisen blokin jäseniksi ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Suurin neuvostoarmeijan vahvuus oli sijoitettuna Itä-Saksaan torjumaan NATO-joukkojen uhkaa.
Saksalaishyökkäyksen Neuvostoliiton maaperällä aiheuttamat tuhot saivat Neuvostoliiton muodostamaan kylmän sodan doktriinin, jonka tavoite oli taistella vihollisia vastaan niiden omalla maaperällä tai mahdollisesti satelliittivaltioiden puskurivyöhykkeellä. Turvatakseen tuon puskurivyöhykkeen olemassaolon neuvostojoukot kukistivat kaikki sosialisminvastaiset kansannousut DDR:ssä, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa 1950- ja 1960-luvuilla.
Vastakkainasettelu NATO:n kanssa kylmän sodan aikana perustui lähinnä ydinpelotteeseen. Neuvostoliitto käytti paljon resursseja armeijansa ydinaseiden kehittelyyn, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden. Konflikteja sodittiin ainoastaan ns. proxy-sotien kautta, joissa Yhdysvallat ja NL tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan.
1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan, joka riehui Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimifundamentalistisissit (joihin kuului mm. Osama bin Laden). Yhdysvallat tuki näitä sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, mm. toimittamalla niille amerikkalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Teknisestä ylivertaisuudestaan huolimatta neuvostoarmeija ei onnistunut saamaan maata kontrolliin ja kärsi jatkuvia tappioita sissien iskuissa ja väijytyksissä. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988. Afganistanin sotaa 1980–1988 voidaan verrata Yhdysvaltain käymään sotaan Vietnamissa—molemmat olivat kylmän sodan sijaissotia ja molemmat päättyivät nöyryyttävään tappioon teknisesti alivoimaista, mutta lopulta voitokasta sissivastustajaa vastaan.
[muokkaa] Neuvostoliiton loppu
1991 armeija näytteli tärkeää osaa vanhoillisten kommunistien ja ylempien sotilaskomentajien järjestämässä vallankaappausyrityksessä, jonka tarkoituksena oli syöstä Mihail Gorbatšov ja hänen uudistusmielinen hallituksensa vallasta lähettämällä panssarivaunuja Moskovan kaduille. Kaappaus epäonnistui, koska siviilit ryhtyivät vastarintaan ja panssarivaunujen miehistöt kieltäytyivät ampumasta maanmiehiään.
Kaappausta seurasi Neuvostoliiton romahtaminen. Neuvostoarmeija hajotettiin ja sen resurssit jaettiin Neuvostoliiton seuraajavaltioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien enemmistö ydinohjusjoukoista liitettiin Venäjän asevoimiin. Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991–1994. Venäjän asevoimissa säilyvät edelleen puna-armeijan perinteet, koska sen tunnuksena on edelleen punainen, viisisakarainen tähti.
[muokkaa] Katso myös
Artikkelin nimi on ollut aikaisemmin Työläisten ja talonpoikien puna-armeija, joka oli Neuvosto-Venäjän 1918-1922 ja Neuvostoliiton 1922-1991 armeijan virallinen nimi 1918-1946, minkä jälkeen armeijan nimi muuttui Neuvostoarmeijaksi korostamaan sen vallankumouksellisen luonteen asemesta sen valtiollista luonnetta. Suomen puhekielessä, sanomalehtiteksteissä sekä joissain historiallisissa kirjoissa, vaikkakaan ei yleensä tutkimuksissa, on viitattu Neuvostoarmeijaan Puna-armeijana myös 1946 ja sen jälkeen liittyvissä tapahtumissa, mikä ei ole historiallisesti ottaen oikein.
[muokkaa] Lähteet
- Anthony Beevor: Berliini 1945. WS Bookwell Oy, 2002. ISBN 951-0-27036-9.
[muokkaa] Viitteet
