Qing-dynastia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Qing-dynastian lippu 1890–1912

Qing-dynastia (mantšuksi: daicing gurun; kiinaksi: 清朝 [qīng cháo]; vanhemmissa suomalaisissa teksteissä usein Tshing-dynastia), joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa 16441911 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Sen virallinen nimi oli Suuren Qingin keisarikunta (大淸帝國). Dynastian perusti mantšuperhe Aisin-Gioro (kiinaksi: 愛新覺羅 [aì xīn jué luó]).

Yleiskatsaus Qing-dynastian valta-aikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalainen astronomi Qing-dynastian aikaan. Kuva on vuodelta 1675.

Mantšuja pidettiin Kiinassa, erityisesti Etelä-Kiinassa, ulkomaalaisina, koska he eivät kuuluneet han-kiinalaiseen enemmistöön. Tämä aiheutti merkittävää vastustusta mantšuvaltaa kohtaan jo aikaisessa vaiheessa. Hovi ymmärsi, että heidän oli hallittava Kiinaa kiinalaisittain, joten he säilyttivät useimmat Ming-dynastian aikaiset instituutiot ja noudattivat tiukasti kungfutselaisia perinteitä. Tämä tiukka perinteisiin nojaaminen oli yksi Kiinan 1800-luvun heikkouteen johtaneista syistä, sillä eurooppalaisten kasvava vaikutus alueella olisi kaivannut mukautumiskykyistä yhteiskuntajärjestelmää.

Varmistaakseen mantšuvallan säilymisen Kiinassa hovi asetti erityisesti korkeisiin valtionhallinnon asemiin mantšukiintiöitä. Mantšuilta kiellettiin maanviljely ja kaupankäynti sotilasperinteen säilyttämiseksi, ja koko dynastian ajan ylläpidettiin erillistä mantšuarmeijaa. Tästä mantšukeskeisyydestä huolimatta mantšukulttuuri, mukaan lukien mantšun kieli, kutakuinkin kuoli pois Qing-dynastian aikana. Toisaalta taas muutamat mantšuperinteet, kuten miesten palmikot, saatettiin pakolla käyttöön koko maassa (palmikottomat miehet teloitettiin).

Sisäisen kapinoinnin uhan lisäksi Qing-dynastialla oli edeltäjiään enemmän ulkoisia uhkatekijöitä. He pyrkivät hävittämään ulkoiset uhat valloittamalla ensin Ulko-Mongolian 1600-luvulla ja sitten 1700-luvulla Keski-Aasiaa aina Pamir-vuorille saakka. Tiibetistä tehtiin protektoraatti. Myös Taiwan liitettiin ensimmäistä kertaa Kiinaan, ja Kiina oli Qing-dynastian aikana suurempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Täten vaikutti siltä, että maarajoilta tuleva ulkoinen uhka olisi eliminoitu. Eurooppalaisten vaikutus Itä-Aasiassa kuitenkin muuttui Qing-dynastian aikana melko rauhallisesta kaupankäynnistä puhtaaksi imperialismiksi. Japani mukautui eurooppalaisten mukanaan tuomiin muutoksiin meiji-restauraation myötä, ja sen sotilaallinen mahti kasvoi vähitellen Kiinan kannalta uhkaaviin mittoihin. Myös Venäjä voimisti vaikutusvaltaansa ja oli muiden eurooppalaisten rinnalla uhkakuva Qing-dynastian loppuvaiheissa.

Qing-dynastian historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Qing-dynastian valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ming-dynastia heikkeni 1600-luvulla pitkien mongoleita vastaan käytyjen sotien sekä Japanin rannikkokaupunkeihin ja Koreaan kohdistamien hyökkäilyjen vuoksi. Lisäksi suuri väestönkasvu Ming-dynastian aikana, tai pikemminkin se, ettei hallinto reagoinut väestönkasvuun talouden rakenteita muuttamalla, aiheutti sisäistä tyytymättömyyttä Ming-dynastian valtaa kohtaan.

Samaan aikaan Mantšuriassa Aisin-Gioro Nurhaci perusti Manzhou-valtion (满洲). Hän yhdisti neljä kahdeksasta mantšuryhmittymästä ja myöhemmin liitti loputkin niistä valtaansa. Valtakautensa lopuksi hän siirsi pääkaupungin Shenyangiin (mantšuksi Mukden).

Kun Lingdan-kaani, mongoleiden viimeinen suurkaani, kuoli matkallaan Tiibetiin 1634, hänen poikansa Ejei antautui mantšuille ja luovutti Yuan-keisareiden sinetin Hong Taijille. Täten Hong Taiji saattoi perustaa uuden Qing-dynastian Yuan-dynastian seuraajana vuonna 1636.

Li Zichengin (李自成) johtamat kapinalliset valloittivat Ming-dynastian pääkaupungin Pekingin huhtikuussa 1644. Ming-dynastia päättyi virallisesti sen viimeisen keisarin, Chongzhenin hirtettyä itsensä puuhun, josta oli näkymä Kiellettyyn kaupunkiin. Pekingin valtaamisen jälkeen Li Zhicheng johdatti 60 000 sotilaan armeijansa kohti Ming-dynastian kenraali Wu Sanguin (吴三桂) johtamaa varuskuntaa Shanhaiguanissa (山海关). Shanhaiguan on Kiinan muurin ratkaiseva koillinen läpikulkupaikka noin 80 km koilliseen Pekingistä. Vuosikausia sen puolustus oli pitänyt mantšut kurissa. Nyt Wu 100 000 sotilaansa kanssa jäi kahden vihollisen väliin ja päätti luottaa mieluummin mantšuihin ja teki liiton Dorgonin kanssa.

27. toukokuuta 1644 nämä kaksi armeijaa kohtasivat yhdessä Li Zhichengin kapinallisjoukot. He voittivat taistelun, mutta Wun joukot heikkenivät taistelussa niin pahoin että ne joutuivat liittymään mantšujoukkojen tueksi kun ne valloittivat Pekingin 6. kesäkuuta 1644 ja alkoivat miehittää koko Kiinaa. Ming-lojalisteja ja kapinallisia vastaan käydyt taistelut kestivät noin 17 vuotta. Viimeinen Ming-dynastian jälkeläisenä kruununtavoittelija prinssi Gui yritti saada turvapaikkaa Burmasta, mutta hänet luovutettiin Wu Sanguin johtamille Qing-dynastian joukoille, jotka johdattivat hänet takaisin Yunnanin provinssiin missä hänet teloitettiin 1662.

Feodaalihallitsijoiden kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolme antautunutta Ming-dynastian kenraalia palkittiin lojaalisuudesta Qing-dynastialle nimittämällä heidät feodaaliprinsseiksi (藩王) ja antamalla heidän hallittavakseen suuria maa-alueita Etelä-Kiinassa. Nämä muuttuivat vähitellen varsin autonomisiksi ja keskusvallasta piittaamattomiksi. Yhden näistä kenraaleista eläkkeellejäännistä alkanut ristiriita johti kahdeksan vuotta kestäneeseen Qing-dynastian feodaaliprinssien kapinaan.

Vallan voimistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kangxi (vallassa 16621722) johdatti Kiinan sotaretkille Tiibetiin, zungareja vastaan ja lopulta Venäjälle.

Jo 1600-luvulla Venäjä yritti laajentaa valtapiiriään Amurin laaksoon saakka. Tämä johti rajariitoihin ja vuonna 1684 lopulta sotaan Kiinaa vastaan.[1] Vuonna 1689 allekirjoitettiin Nertšinskin rauhansopimus, jossa Venäjän ja Kiinan raja vahvistettiin ensimmäisen kerran.[2][3] Tämän rauhansopimuksen mukaan Venäjän alue ulottui Tyyneenmereen saakka, mutta sen ja Kiinan raja sijaitsi paljon nykyistä pohjoisempana.

Voimakkaimmillaan Qing-dynastia oli keisari Yongzhengin (vallassa 17231735) ja hänen poikansa Qianlongin (vallassa 17351796) aikana. 1780-luvun alussa Qing-dynastian joukot valtasivat Alankomaiden siirtomaana olleen Taiwanin saaren.

1800-luku – oopiumisodat ja kapinoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luku oli vaikeaa aikaa mantšudynastialle. Huima väestönkasvu (143 miljoonaa vuonna 1750 → 450 miljoonaa vuonna 1850) hankaloitti virkatutkintojärjestelmää, sillä paikkojen määrää ei lisätty. Dynastia vaikutti olevan loppuvaiheessa 1800-luvun alussa: virkamiehet olivat korruptoituneita, ylityöllistettyjä ja alipalkattuja. Myös armeijassa, etenkin mantšuarmeijassa, esiintyi korruptiota. Hoviin rakennettiin ylellisyyksiä ja rakennushankkeissa yleensäkin tuhlailtiin. Näissä olosuhteissa syntyi lukuisia kapinoita, joiden kukistaminen tuli kalliiksi.

Kenties suurimman ongelman aiheuttivat kuitenkin länsimaat. Vuonna 1821 Kiina otti käyttöön vuoden 1729 lain, joka kielsi oopiumikaupan. Oopiumikauppa ja erimielisyydet tuomiovallasta saivat britit aloittamaan ensimmäisen oopiumisodan 1840. Nanjingin sopimuksessa 1842 Britannialle luovutettiin Hongkong ja ulkomaat saivat lukuisia etuuksia Kiinassa.

Koska länsimaisten tekstiilien kysyntä Kiinassa ei vieläkään ollut länsimaiden toiveiden tasoista, Britannia vaati oopiumikaupan laillistamista. Muihin vaatimuksiin kuului muun muassa diplomaattien sijoittaminen Pekingiin. Vaateet saavuttaakseen Britannia ja Ranska käynnistivät toisen oopiumisodan (18561860), taustatukenaan Yhdysvallat ja Venäjä. Lisäongelman Kiinalle aiheutti samaan aikaan käytävä suuri Taiping-kapina. Kun britit ja ranskalaiset olivat ryöstäneet Pekingin 1860, Venäjä tarjoutui välittäjäksi kiistassa ja saikin rauhansopimuksen aikaan, ottaen itse korvaukseksi Kiinalta Amurin pohjois- ja Ussurin itä­puoliset alueet[4], kaikkiaan yli miljoona neliö­kilo­metriä.[5] Tälle alueelle venäläiset perustivat pian sen jälkeen Vladivostokin.

Leskikeisarinna Cixi kaappasi itselleen vallan oopiumisotien jälkeen ja pitikin käytännön valtaa käsissään lähes kuolemaansa saakka 1908. Aluksi nimellisenä keisarina toimi Cixin alaikäinen poika Tongzhi, joka jäi historiaan Tongzhi-restauraation ansiosta. 1800-luvun lopulla länsimaiden imperialismi kiihtyi, Ranskaa vastaan käytiin vielä sota Vietnamin hallinnasta 1884–1885. Aivan vuosisadan lopussa käytiin Kiinan–Japanin sota (1894–1895)

Mantšuvallan kaatuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Qing-dynastian lopun uudistusliikkeet saivat lisää potkua muun muassa Sadan päivän reformin kautta. Ulkomaisvastaisuus Kiinassa nousi myös entistä näkyvämmäksi tekijäksi boksarikapinan vaikutuksena. Kapinan jälkeen muutokset ja vallankumousliike voimistuivat, kunnes Wuhanin kansannousu lopulta johti Qing-dynastian kaatumiseen ja Kiinan tasavallan perustamiseen.

Hallitsijat ja merkittävät hahmot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinaa hallinneet Qing-dynastian keisarit olivat:

Muita kauden merkittäviä henkilöitä olivat:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip-Kp), s. 1806, art. Kiina. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9.
  2. ”Neuvostoliitto, kartta Venäjän valtakunta 1600-luvun lopusta vuoteen 1860”, Otavan suuri ensyklopedia, 6. osa (Malaijit-Oppiminen), s. 4652. Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9.
  3. ”Kiina”, Otavan suuri ensyklopedia, 4. osa (Juusten-Kreikka), s. 2970. Otava, 1978. ISBN 951-1-04658-6.
  4. Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna, s. 58. Suom. Jaana Iso-Markku. Otava, 2013. ISBN 978-951-1-23807-2.
  5. ”Kiina”, Otavan suuri ensyklopedia, 4. osa (Juusten-Kreikka), s. 2970. Otava, 1978. ISBN 951-1-04658-6.


Edellinen kausi:
Ming-dynastia
Kiinan dynastiat Seuraava kausi:
Kiinan tasavalta