Kungfutselaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kungfutselainen temppeli Nagasakissa Japanissa.

Kungfutselaisuus (儒學, Chinese-RuXue(Confucianism).ogg Rúxué (ohje)) on Kiinassa syntynyt oppi, jonka perusti kiinalainen ajattelija Kungfutse. Kungfutselaisuudella ei ole omaa jumaluuskäsitystä, mutta se on silti länsimaissa usein luokiteltu uskonnoksi. Kungfutselaisuuden keskeisimmät tekstit ovat Viisi klassikkoa ja Keskustelut.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutsen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutsen patsas pyhäkössä.

Kungfutselaisuuden syntyessä Kungfutsen elinaikana vuosina 551–479 eaa. nykyisen Kiinan valtion alueella sijaitsi useita toisiaan vastaan taistelevia kuningaskuntia. Kiinalainen yhteiskunta oli heikkenemässä sekä moraalisesti että taloudellisesti. Rappio kuitenkin vain lisäsi filosofien määrää, minkä vuoksi ajanjaksoa kutsutaankin taistelevien valtioiden ja satojen filosofien aikakaudeksi.[1]

Kungfutselaisuus valtion virallisena oppina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutsen oppilaat vaalivat opettajansa henkistä perintöä tämän kuolemankin jälkeen, mutta joutuivat kilpailemaan useiden filosofikoulukuntien kanssa. Kiinan yhdistyessä vahvan johtajan alaisuuteen kungfutselaiset alkoivat vastustaa kovakouraisia hallintomenetelmiä, mikä johti kungfutselaisiin kohdistuneeseen vainoon. Muutamaa vuosikymmentä ennen ajanlaskun alkua suhtautuminen kungfutselaisuuteen muuttui selvästi, eikä siihen suhtauduttu enää vihamielisesti, vaan se kohotettiin valtion virallisen oppijärjestelmän asemaan. Samalla kungfutselaisuudesta tuli Kiinan koulutuksen perusta.[1]

Kungfutselaisuutta pitivät yllä virkamiehet. Kungfutselaisuudessa ei ole papistoa,[1] mutta virkamieheksi pääsyn vaativaan tutkintoon kuului kuitenkin tutustuminen kungfutselaisuuden periaatteisiin, minkä johdosta virkamiehet korvasivat papiston.

Vaikka kungfutselaisuudella ilmaantui kilpailijoita muista uskonnoista kuten buddhalaisuudesta sekä taolaisuudesta, ei kungfutselaisuuden virallinen asema kuitenkaan pääsääntöisesti johtanut muiden uskontojen tukahduttamiseen ja niiden edustajien vainoamiseen.[1] Vuoden 845 jälkeen kungfutselaiset kuitenkin suostuttelivat Kiinan hallinnon vainoamaan buddhalaisia ja muiden ulkomaisten uskontojen edustajia.[2] 1000-luvulta 1900-luvun alkuun kungfutselaisuus säilytti asemansa kiinalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä uskontona.

Asema virallisena oppina häviää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofi ja opettaja Kungfutse.

Kungfutselaisuus menetti asemansa valtion virallisena oppina keisarivallan kukistuttua Kiinassa 1912. Samalla virkamiesjärjestelmään kuulunut kungfutselainen tutkintojärjestelmä lakkautettiin. Tämä merkitsi kungfutselaisuuden ylläpitäjien häviämistä. Virkamiehet eivät enää joutuneet tulkitsemaan kungfutselaisia oppeja, mikä vähensi kungfutselaisuuden suosiota.

Vuonna 1949 perustettua Kiinan kansantasavaltaa hallinneet kommunistit hyökkäsivät aktiivisesti kungfutselaisia arvoja vastaan arvostellen samalla kungfutselaisuutta taantumukselliseksi voimaksi, joka esti yhteiskunnan kehityksen.

Mao Zedongin valtakaudella kungfutselaisuus kiellettiin ja monia sitä harjoittavia temppeleitä suljettiin Kiinassa. Kungfutselaisuus sisälsi ajatuksia, joista Mao ei pitänyt. Maon kuoleman jälkeen kiinnostus alkoi jälleen kasvaa ja Maon valtakaudella suljettuja temppeleitä avattiin taas käyttöön.

Kungfutselaisuus on yhä suosittu elämänkäsitys, ja sillä on noin 198 miljoonaa kannattajaa, joista 6–8 miljoonaa Kiinan ulkopuolella.[1] Tammikuussa 2011 Kungfutsen patsas palasi Tiananmenin aukiolle kansallismuseon eteen.[3] Filosofi on tehnyt paluuta suosioon viimeisen 30 vuoden ajan. Kommunistinen puolue haluaa korostaa Kiinan perinnön jatkuvuutta ja kansantasavaltaa osana sitä. Filosofia sisältää myös monia positiivisina pidettyjä arvoja, kuten yhteiskunnallinen harmonia, lojaalisuus esivallalle ja velvollisuudet perhettä kohtaan ja vanhempien kunnioitus. Koululaisille opetettavista konfutselaisuuden klassikoista on sen sijaan jätetty pois keisarillisia instituutioita käsitteleviä osia.[4]

Kungfutselainen oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viisi klassikkoa

Kungfutselaisuudessa on viisi hyvettä: inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus. Kungfutselaisuuden ydin on se, että ylemmän (keisarin, ruhtinaan, miehen, vanhemman) tulee suojella alempaa ja alemman (alamaisen, naisen, nuoremman) tulee kunnioittaa ylempää.

Kungfutselaisuudessa ovat tärkeitä viisi suhdetta.[1] Niihin kaikkiin kuuluvat omat vastavuoroiset hyveensä:

  1. Hallitsijan hyväntahtoisuus ja alamaisten uskollisuus
  2. Isän hyvyys ja pojan vanhempainrakkaus
  3. Aviomiehen oikeamielisyys ja vaimon kuuliaisuus
  4. Vanhemman veljen jalous ja nuoremman veljen nöyryys
  5. Vanhemman ystävän huolenpito ja nuoremman ystävän kunnioitus

Kungfutselaisuus samaistetaan yleensä uskontoon, mutta Kungfutse perusti sen ihmisten kunnioittamista ja huomioon ottamista opettavaksi opiksi.

Inhimillisyys ja vastavuoroisuus ovat kungfutselaisuuden tärkeimmät opetukset. Kungfutselaisuuden ihanteena on ns. jalo ihminen, joka ilmentää moraalisia hyveitä kaikissa toimissaan. Kungfutselaisuuden mukaan kaikki, mikä on olemassa, on vuorovaikutuksessa jonkin muun kanssa. Tämän vuoksi ihmisen on pyrittävä jalostamaan luonnettaan, jotta hän voi hyödyttää valtiotaan ja samalla muita ihmisiä.

Kungfutsen mukaan oikeamielisyys on oikeaa menettelyä kaikissa tilanteissa. Sen vastakohtana on hyödyn tavoittelu.[1] Jalot ihmiset ymmärtävät, mitä oikeamielisyys on, kun taas ns. pienet ihmiset ymmärtävät vain hyödyn. Sen vuoksi on tavoiteltavaa valistua jaloksi ihmiseksi luonteenjalostuksen avulla.

Kungfutsen mukaan elämän korkein päämäärä on elää sovussa maailmanjärjestyksen (tao) kanssa. Tähän pyritään hyveellisellä elämällä. Kungfutselaisuuden käsityksen mukaan ihmiset pystyvät toteuttamaan ihmisyytensä parhaita puolia vain muiden ihmisten keskuudessa.

Kungfutselaisuuden käsitys jumalasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taivaan temppeli, joka valmistui vuonna 1420. Kungfutselaisuudella ei ole selvää jumaluusoppia, koska Kungfutse ei koskaan puhunut jumaluudesta vaan viittasi aina vain "Taivaaseen". Maailmaa ajatellaan ohjaavan persoonaton mutta tahtova Taivas. Taivaan temppelissä rukoiltiin jumalalta hyvää satovuotta. Temppeli oli myös valtakunnan pyhin paikka.

Kungfutse ei koskaan antanut kungfutselaisuudella selvää jumaluusoppia, vaan viittasi puheissaan ainoastaan "Taivaaseen". Kungfutsen tarkoitus ei ollut perustaa uutta uskontoa,[5] vaan säilyttää ja varjella vanhoja tapoja ja perinteitä. Juuri jumaluusopin puuttumisella perustellaan kungfutselaisuuden olevan pikemminkin oppi kuin uskonto.

Kungfutse ei pyrkinyt romuttamaan keisarikuntia tai korvaamaan vanhoja tapoja, minkä vuoksi kungfutselaisuudessa on selviä jälkiä Kiinan kansanuskonnosta.[1] Kiinan kansanuskon juurien voidaan katsoa olevan jo 1600-luvulta eaa. eli yli tuhat vuotta ennen Kungfutsen syntymää ja kansanuskonnon jumaluusopin samalta ajalta. Tällöin valtakuntaa johti pappiskuningas, jonka katsottiin olevan "Ylimmän hallitsijan" eli "Taivaan" (Tian) jälkeläinen.

Varhaisissa teksteissä "Taivaalla" tarkoitettiin hallitsijasuvun esi-isien asuinsijoja. Vallassa oleva hallitsija nautti aina Taivaan mandaattia, eli hallitsijan valtaoikeutta.

Kungfutse ei koskaan kyseenalaistanut näitä jumaluusoppeja, sillä hän keskittyi säilyttämään vanhoja tapoja ja opettamaan ihmisille moraalia. Kungfutselaisuudella ei siis ole selvää kantaa jumaluusoppiin, eikä se siis myönnä taikka kyseenalaista jumaluuden olemassaoloa. Kungfutselaisuudessa on kuitenkin olemassa vallalla oleva käsitys, jonka mukaan jumala tai jumalat eivät ainakaan puutu maailman asioihin.

Kungfutselaisuuden sijoittuminen valtioittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eniten kungfutselaisia suhteessa maan koko väestöön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taiwanin lippu Taiwan 33-80 %[6]
  2. Kiina 30 %[7]
  3. Hongkong 28 %[8]
  4. Macaon lippu. Macao 13,9 %[9]
  5. Singaporen lippu Singapore 8,5 %[10]
  6. Malesian lippu Malesia 2,6 %[11]
  7. Etelä-Korea 0,2-1 %[12]
  8. Vietnamin lippu Vietnam
  9. Mauritiuksen lippu Mauritius

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ketola, Kimmo ym.: Eeden 7: Maailmanuskonnot. Helsinki: Edita, 2003. ISBN 951-37-3683-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kallio, Jyrki: Mestari Kongin keskustelut: Kungfutselaisuuden ydinolemus. Helsinki: Gaudeamus, 2014. ISBN 978-952-495-337-5.
  • Kung Fu-tse: Keskustelut. (Lúnyǔ.) Suomentanut Toivo Koskikallio. 5. painos (1. painos 1958). Laatukirjat. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 2002. ISBN 951-0-18231-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portal Uskontojen teemasivu