Alaviitit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Question book-4.svg
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä.
Alawīyyah (علوية‎)
Alaviitit
Dhulfiqar.svg
Tyylitelty imaami Alin miekka zulfiqar, joka on alaviittien tärkeä symboli.
Kokonaismäärä 3 miljoonaa[1]
Asuinalue Syyrian lippu Syyria[2] 2,6 miljoonaa
Turkin lippu Turkki[3] noin 700 000-750 000
Libanon[4][5][6] 100 000-120 000
Libanon/Golanin kukkulat 2 100 Ghjarissa
Australian lippu Australia[7] 2 prosenttia australianlibanonilaisista on aleviitteja.
Kieli (kielet) arabian kieli, turkin kieli
Uskonto (uskonnot) shiia islam

Alaviitit tai alawiitit (myös nusairit tai ansarit[8] (Alawīyyah arab. علوية‎‎, Nuṣayrī arab. نصيريون‎ ja al-Anṣāriyyah) ovat merkittävä mystillinen ja synkretistinen[9] uskonnollinen ryhmä, jonka tärkeimmät asuinalueet ovat Syyrian Välimeren-rannikolla, Libanonin rajan läheisyydessä kuten Damaskoksessa. Alaviitit luokitellaan yleensä shiialaisuuden haaraksi.[10][11]

Etymologia [muokkaa]

Alaviitit johtavat nimensä Ali ibn Abi Talibista eli imaami Alista. Alawi tarkoittaa "Alin seuraajaa" tai "alilaista.[12] Ali oli profeetta Muhammedin serkku ja lanko, joka on shiialaisuuden keskushahmo ja marttyyri. Shiialaisessa mielessä Ali oli ensimmäinen imaami ja viimeinen sunnalaisuuden "Oikeamielinen kalifi", jonka jälkeen islamilainen maailma joutui väärällä tielle.

Alaviittien toinen nimitys "nusairit" tulee Abu Shu'ayb Muhammad ibn Nusairista (k. 863), joka oli 11. imaamin oppilas ja julistautui myöhemmin 12. imaamiksi eli Mahdiksi (ks. kaksitoistašiialaisuus). Tämä nimitys on tosin harhaanjohtava, koska alaviiteille keskeinen opillinen isä on juuri imaami Ali eikä ibn Nusair. Jo syyskuussa 1920 Ranskan miehityshallinto alkoi virallisesti kutsua tätä väestöryhmää nimellä "Alawi", jota alaviitit suosivat itsekin.

Vielä vanhemmissa lähteissä alaviitteihin on viitattu nimellä "ansarit", jolla nimellä alaviitit kutsuivat itseään heidän parissa eläneen pastori Samuel Lyden mukaan 1800-luvun puolivälissä. Tosin toiset lähteet väittävät, että nimitys "ansari" on vain länsimaalaisten tekemä väärä transliteraatio sanasta "nusairi".

Historia [muokkaa]

Alaviittien alkuperä on kiistanalainen. He itse katsovat periytyvänsä alkuperäisistä 11. imaamin Hasan al-Askarin (k. 873) ja hänen oppilaansa Ibn Nusayrin (k. 868) seuraajista.[13]

Uskonlahko organisoitui ilmeisesti ibn Nusairin seuraajan al-Khasibin (k. noin 969 Aleppossa) johdolla. Vuonna 1032 al-Khasibin pojanpoika ja oppilas al-Tabarani muutti Latakiaan, joka kuului tuohon aikaan Bysantin keisarikuntaan. Al-Tabaranista tuli useiden kirjoitustensa myötä alaviittien uskonopin keskeinen kodifioija. Hän ja hänen oppilaansa käännyttivät Syyrian vuoristoisen rannikkoseudun ja Kilikian maalaisväestön alaviittiuskoon.[14]

Alaviittien kokemukset 1000-luvun alussa ja ristiretkien aikana olivat kovia. Ensin Aleppossa hallitsi Hamdanidien dynastia, jonka shiialainen Fatimidien dynastia kukisti vuonna 1003. Vuonna 1008 shiialainen hallinto päättyi, kun seldžukit valtasivat alueen, jolloin myös alaviitit jäivät haavoittuvaisiksi. Vuonna 1097 ristiretkeläiset tappoivat alaviitteja, mutta pian liittoutuivat näiden kanssa ismailiitteja vastaan. Vuonna 1120 ismailiitit ja kurdit kukistivat 25 000 alaviittia, mutta 1123 alaviitit voittivat kurdit joidenkin ismailiittien avustamana. Vuonna 1269 mongolit valtasivat Aleppon ja surmasivat tuhansia shiioja. Saman vuosisadan lopulla sunnit surmasivat tuhansia shiioja kostoksi siitä, että nämä olivat tukeneet ristiretkeläisiä. Tästä lähtien shiioja yritettiin käännyttää sunneiksi. Vuonna 1297 alaviitit ja ismailiitit yrittivät yhdistyä, mutta tämä ei onnistunut. Vuonna 1260 Homsiin saapuneet sunnilaiset mamelukit hallitsivat Syyrian aluetta ja heidän hallintoaikanaan 20 000 alaviittia surmattiin vuonna 1317. Sunnalaiset Ottomaanit valtasivat Syyrian vuonna 1516 ja surmasivat seuraavana vuonna 10 000 alaviittia.[15]

Ottomaanien valtakunnan aikana alaviitteja kohdeltiin huonosti[16], ja he vain pyrkivät vastustamaan sunnalaisuuteen käännyttämistä.[17] Alaviitit kapinoivat useasti ottomaaneja vastaan säilyttäen näennäisen itsehallinnon vuoristossaan.[18] Verinen historia teki alaviiteista epäluuloisia suhteessa ulkopuolisiin. He kieltäytyivät tunnustamasta ulkopuolisia auktoriteetteja ja maksamasta veroja. Eristäytyneet ja omaan yhteisöönsä keskittyneet alaviitit katsoivat elävänsä vihamielisten sunnien keskellä. He aina välillä ryöstöhävittivät tasangolla sijainneita sunnien kyliä. Vuonna 1832 alaviitit hyökkäsivät Masjafissa ismailiittien kylään, jolloin Damaskoksen pašša lähetti tuhansia sotilaita alaviitteja vastaan. Alaviitit saivat kokea vastatoimia myös vuosina 1870 ja 1877.[15] 1900-luvun alussa sunnit hallitsivat varallisuutta ja politiikkaa, kun taas alaviitit elivät köyhinä maanviljelijöinä.[19][20]

T. E. Lawrence kuvaili elämäkerrassaan alaviittien eristäytyneisyyttää seuraavasti

»Elinvoimainen lahko oli sukuylpeä niin tunteissaan kuin politiikassakin. Nusairi ei pettäisi toista ja tuskin pettäisi epäuskovaistakaan. Heidän kylänsä sijaitsevat tilkkumaisesti Tripoliin viertävillä kallioilla. He puhuivat arabiaa, mutta oli asuneet kreikkalaisajoista lähtien Syyriassa. Yleensä he eivät puuttuneet asioihin, vaan jättivät Turkin hallituksen rauhaan odottaen vastavuoroisuutta.[21]»

Alaviittivaltion lippu

Ensimmäisen maailmansodan ja ottomaanien valtakunnan romahduksen yhteydessä Ranska miehitti Syyrian vuonna 1918. Alaviittien territoriosta tuli ranskalaisten hallitsema autonominen Kansainliiton mandaatti vuonna 1920. Kaksi vuotta myöhemmin se yhdistettiin osaksi Ranskan Syyriaa. Ranskalaiset tunnustivat alaviitit, antoivat heille autonomian yhdessä muiden vähemmistöryhmien kanssa ja hyväksyivät heidät siirtomaa-armeijan palvelukseen.[22] Mandaattiaikana moni alaviittipäällikkö kannatti erillisen alaviittien kansakunnan tunnistamista ja yritti muuttaa autonomian itsenäisyydeksi. Alaviittien territorio (Territoire des alaouites) muutettiin vuonna 1925 Alaviittivaltioksi (État des Alaouites). Syyskuussa 1930 siitä tuli Latakian kuvernementti, joka liitettiin osaksi Syyriaa vuoden 1937 alusta lähtien.[23]

Vuonna 1939 Luoteis-Syyria jaettiin, kun suuren alaviittiväestön asuttama Alexandrettan kuvernementti jaettiin Turkin ja Ranskan kesken. Jako päätettiin Kansainliiton valvomassa kansanäänestyksessä, eikä se ollut alaviittien tai muidenkaan syyrialaisten mieleen. Samana vuonna Latakian kuvernementista tuli jälleen itsenäinen alaviittien provinssi, joka liitettiin myöhemmin kesäkuussa 1944 jälleen osaksi Syyriaa.

Syyria itsenäistyi 17. huhtikuuta 1946. Vuonna 1948 osallistui arabivaltioiden Israelin-vastaiseen liittoumaan, mutta seuraavana vuonna maa joutui sotilasvallankaappausten kierteeseen. Aikaa leimasi Baath-puolueen nousu. Puoluetta oli ollut perustamassa iskenderunlainen alaviittijohtaja Zaki al-Arsuzi. Vuonna 1958 Syyria ja Egypti perustivat Yhdistyneen arabitasavallan, joka hajosi kolme vuotta myöhemmin, kun Syyriassa tapahtui sotilasvallankaappaus. Vuonna 1963 Baath-puolue nousi sotilasvallankaappauksessa valtaan. Vuonna 1966 radikaalit baathistit tekivät Salah Jadidin, Hafez al-Assad ja Nureddin al-Atassin johdolla sotilasvallankaappauksen syrjäyttäen ensimmäisen Baath-hallituksen. Vuoden 1966 kaappauksen johtajista Jadid ja Assad olivat alaviitteja.

Assadin suku

Vuonna 1970 ilmavoimien kenraali Hafez al-Assad kaappasi vallan ja käynnisti "Korjaavan vallankumouksen" Baath-puolueessa.[24] Assadin nousua maan johtoon on verrattu siihen, että kastittomasta tulisi maharadža Intiassa tai että Venäjän tsaari olisi ollut juutalainen. Perinteiset valtasuhteet kääntyivät täysin ylösalaisin.[22]

Hänen poikansa Bašar al-Assad peri vallan vuonna 2000, ja käytännössä kaikki Syyrian nykyiset sotilaalliset ja tiedusteluelinten johtajat ovat alaviitteja. Assadien aikana maan johto on välttänyt korostamasta alawiittien ja muun muslimiväestön eroja. Syyrian kansannousun yhteydessä osa alawiiteista on liittynyt opposition kannattajiin.[25]

Lähteet [muokkaa]

  1. ↑ "The sword and the word", The Economist, 12 May 2012. 
  2. ↑ It's Time to Engage Iran, Russia on Syria al-monitor.com. Viitattu 2012-07-06.
  3. ↑ On Turkey's Syrian frontier, fears of a sectarian spillover yahoo.com. Viitattu 2012-07-06.
  4. ↑ http://www.repost.us/article-preview/#!hash=0467cbf01990a23ab00bfe1a45696310
  5. ↑ Lebanese Allawites welcome Syria’s withdrawal as ‘necessary’ 2005 The Daily Star. 30 April.
  6. ↑ Lebanon’s Alawi: A Minority Struggles in a ‘Nation’ of Sects 2011-11-08. Al Akhbar English. Viitattu 2012-07-06.
  7. ↑ Ghassan Hage (2002). Arab-Australians today: citizenship and belonging, Paperback, Melbourne University Publishing, 40. ISBN 0-522-84979-2. 
  8. ↑ Nimitystä ansarit ei suomenkielisissä yhteyksissä ole käytetty, "nusairit" joskus harvoin. Yleisin nimitys on alaviitit. Kansainvälisesti nämä harvinaisemmat nimitykset ovat laajemmin käytössä.
  9. ↑ Lebanon: current issues and background John C. Rolland (2003)
  10. ↑ Syria's '‘Alawis and Shi‘ism
  11. ↑ This election will change the world. But not in the way the Americans imagined. The Independent UK. Arkistoitu 6. toukokuuta 2006. Viitattu 21. lokakuuta 2006.
  12. ↑ http://www.theatlantic.com/doc/199302/kaplan
  13. ↑ Alawi Islam in the 11th Encyclopædia Britannica
  14. ↑ Shi'ism, by Heinz Halm, pg.157. Books.google.com.au. Viitattu 2010-01-17. 
  15. ↑ a b http://www.antiochgate.com/about_nusayris.htm
  16. ↑ http://www.globalsecurity.org/military/intro/islam-alawi.htm
  17. ↑ Seale, Patrick. Asad Of Syria : The Struggle For The Middle East / Patrick Seale With The Assistance Of Maureen McConville. Seale, Patrick. Berkeley : University of California Press, 1989, c1988.
  18. ↑ Mordechai Nisan. Minorities in the Middle East: a history of struggle and self-expression. McFarland, 2002. ISBN 0786413751, 9780786413751
  19. ↑ http://books.google.dk/books?id=mzuJAO7gTmoC&pg=PA101&lpg=PA101&dq=#v=onepage&q&f=false
  20. ↑ http://www.stratfor.com/weekly/20110504-making-sense-syrian-crisis
  21. ↑ T. E. Lawrence. Seven Pillars of Wisdom. kirja 5, kappale 58
  22. ↑ a b Syria: Identity Crisis TheAtlantic.com. helmikuu 1993-.
  23. ↑ Gitta Yaffe-Schatzmann. Alawi Separatists and Unionists: The Events of 25 February 1936. Middle Eastern Studies, Vol. 31, nro. 1 (tammikuu 1995), pp. 28-38 Julkaisija: Taylor & Francis, Ltd.
  24. ↑ Syria: Identity Crisis TheAtlantic.com. 1993-02.
  25. ↑ Nir Rosen: Syria's Alawite activists stuck in the middle aljazeera.com
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Alaviitit&oldid=13183279