Tieteen ja uskonnon välinen suhde

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tiede ja uskonto

Daniel Huntington Philosophy and Christian Art.jpg

Tiede
Uskonto
Tiede ja uskonto
Tieteilijöiden uskontokritiikki
Tieteenharjoittajat ja uskonto
n  k  m

Artikkeli käsittelee tieteen ja uskonnon asemaa yhteiskunnassa ja niiden roolia todellisuutta koskevan tiedon muodostamisessa.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaisten heprealaisten käsitys kaikkeudesta.

Ihmiskunnan varhaisimpiin todellisuuskäsityksiin on kuulunut sielu-uskoinen luonnonpalvonta – metsässä, ilmassa ja vedessä asuvien henkiolentojen ja vainajien suostuttelu ja lepyttäminen taikamenojen avulla, joissa välittäjänä toimii heimon poppamies tai šamaani.[1] Monissa monijumalisissa uskonnoissa kuten muinaisen Egyptin ja Kaksoisvirranmaan uskonnoissa jumalat olivat tai edustivat taivaankappaleita[2] ja toisissa katsotaan, että koko todellisuus on osa yhtä jumalaa, kuten hindulaisuudessa.[2] Yksijumaliset uskonnot kuten juutalaisuus ja muinaispersialainen zarathustralaisuus hyväksyivät vain yhden jumalan. Myöhemmät metafyysisiksi kutsutut ajattelun järjestelmät myöhäisantiikin uusplatonismista Hegelin idealismiin korvaavat jumalan käsitteellä tai periaatteella, kuten Plotinoksen Yksi tai Hegelin Objektiivinen Henki. Vaikka tieteen katsotaan syntyneen antiikin Kreikassa, varsinainen kokemusperäinen ja kokeellinen tutkimusmenetelmä saavutti kypsyytensä vasta uuden ajan alussa, minkä jälkeen tiede on kohonnut keskeiseksi nykyaikaisen ihmisen todellisuuskäsityksen muodostamisen välineeksi.[2]

Muinaisten kulttuurien suhde tieteeseen ja uskontoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimpana luonnontieteenä pidetyn tähtitieteen on katsottu syntyneen muinaisessa Mesopotamiassa käytännön tarpeesta mitata vuodenaikojen kulkua tarkasti kalenterin avulla maanviljelyn tarpeisiin. Kalenterilla oli myös merkittävä uskonnollinen merkitys, koska se sääteli uhrimenojen ja muiden uskonnollisten menojen ajankohtaa. Kalenterin loi papisto, joka edusti yhteiskunnan oppineistoa. Koska taivaankappaleet liitettiin jumalolentoihin, syntyi samanaikaisesti myös tähdistäennustaminen eli astrologia, jolla pyrittiin tulkitsemaan jumalien tahtoa kiertotähdistä ja muista taivaankappaleista.[3] Antiikin Kreikassa syntyi länsimainen filosofia, ja korkeimman oppineisuuden asema siirtyi papistolta uudelle ajattelijoiden ryhmälle. He yhteiskunnan yläluokan edustajina katsoivat, että ruumiillinen työ oli halventavaa. Näin tietoa todellisuudesta saatettiin saavuttaa ensisijaisesti järkeilyn kautta.[2]

Keskiajan tiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louis Comfort Tiffany, Koulutus, 1890.
Tiede ja uskonto esitetään sopusoinnussa.
Codex Vindobonensis 2554, noin 1250. Käsikirjoituksen kuvituksessa Jumala esiintyy arkkitehtina, rakentajana, mittaajana tai käsityöläisenä. Suurin osa keskiajan kristityistä oppineista yhdisti tieteen, varsinkin geometrian ja tähtitieteen Jumalaan. Kuvassa esiintyvä harppi on maailman luomisen tunnuskuva.

Kristillinen jumaluusoppi eli teologia alkoi kehittyä Rooman valtakunnan aikana toisaalta jännitteisessä suhteessa filosofiaan, toisaalta käyttäen hyväksi sen menetelmiä. Antiikin kristityt liittivät antiikin järkeisajattelun osaksi uskontoaan ja muodostivat varhaisvaiheen teologian, apologian eli kristinuskon järkiperäisen puolustamisen.[2]

Kreikkalaisten näkemys tiedosta oli vallitseva niin kristillisessä kuin islamilaisessakin maailmassa aina uuden ajan alun tieteelliseen vallankumoukseen asti.[3] Keskiajalle tultaessa tieteellinen edistys pysähtyi lähes täysin ja lähti uudelleen käyntiin vasta 1100-luvulla syntyneen skolastiikan myötä, vaikka silloinkin tieteellisiä kysymyksiä käsiteltiin pääasiassa uskonnollisten opinkappaleiden kautta ja niiden asettamissa rajoissa.[4]

Luonnontieteitä keskiajalla kehittivät erityisesti Lincolnin piispa ja skolastikko Robert Grosseteste (noin 1175-1253) sekä fransiskaanimunkit Roger Bacon (noin 1214-1294) ja Vilhelm Occamilainen (noin 1288-1348). Suomessa luonnontieteitä myöhäiskeskiajalla käsittelivät ainakin lääketieteestä kiinnostunut Vadstenan munkki Peder Månsson ja tähtitieteestä kiinnostunut kanunki ja Lohjan kirkkoherra Jacobus Petri Röd.[5] Keskiajan teologit hyväksyivät pääosin kreikkalaisten kehittämän tieto-opillisen jaottelun scientan (lat.) eli periaatteista johdettujen väitteiden ja opinion eli auktoriteetteihin vetoamisesta syntyneiden väitteiden välille. Vaikka scientaa oli mahdollista myös uskon asioissa, sen mahdollisuuksia pidettiin rajallisena.[6]

Uuden ajan tiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph-Nicolas Robert-Fleury, Galileo Galilei inkvisition jäsenten edessä Vatikaanissa, 1847.

Luonnontieteiden kasvun lähdettyä länsimaissa 1600-luvulla nousuun kirkko yliluonnollisine Raamattuineen tuli sivistyneistön arvostelun kohteeksi. Näitä arvostelijoita on löytynyt sekä kristinuskon että sen vastustajien piiristä. Teologien omasta historiasta muistetaan esimerkiksi Hermann Samuel Reimarus. Reimarus kiinnitti huomiota siihen, että Raamatun kertomuksia on mahdoton sovittaa yhteen luonnontieteellisen todellisuuskäsityksen kanssa. Hänen mukaansa tekstien ennakkoluuloton lukija huomaa, että Raamattu on ”vanhojen satujen kokoelma”, se on ”hulluuden ja pahuuden historia”, kiihkomielien kirjoittama ja ”täynnä pappien petoksia”. Raamatun väkivaltaiset kertomukset eivät ole hyväksyttäviä sen paremmin kuin yleisen historian väkivaltaiset kertomukset. Koska Raamattu perustuu valehteluun, koko kristinusko on suurelta osin petosta. Raamattu on kokoelma satuja, murhenäytelmiä ja turhia tarinoita. Deismin kannattajana Reimarus ehdotti, että uskonto tulisi tulkita luonnon näytelmäksi ja ainoa jumala, josta voidaan puhua, on kaikkeuden tapahtumiin puuttumaton luojajumaluus.[7]

Erityisesti valistuksen ranskalaisten ajattelijoiden yhteinen piirre oli yhteistä arvosteleva asenne uskontoa kohtaan. He asettivat perinnettä vastaan järjen ja kokemuksen, hylkäsivät ajatuksen yliluonnollisesta ja siten uskonnollisen ja poliittisen pakkovallan, joiden he näkivät tukevan toisiaan. paroni d'Holbach'n vuonna 1770 ilmestynyt Systéme de la Nature (Luonnon järjestelmä) oli avoimesti ateistinen ja materialistinen.[8]

Italialainen valistusajattelija Giambattista Vico esitti kulttuurihistoriallisen selityksen ihmismielen ajatusrakennelmien muutoksesta. Vicon mukaan todellisuuskäsitysten luonne on historian kuluessa muuttunut monta kertaa. Varsinaisia vaiheita on kolme. Niihin kuuluvat (1) jumalien aika, jolloin ihmiset uskoivat elävänsä taivaallisten voimien alaisina. Elämää ohjasivat tuolloin määräykset ja ennustukset. Seuraavaksi tuli (2) sankareiden aika. Harvainvaltaisia yhteiskuntia ohjasivat avainhenkilöt, jotka käyttivät valtaansa tavalliseen kansaan. Kolmas vaihe (3) on ihmisten ja järjen aika. Tasa-arvon periaatteelle rakentuvassa yhteiskunnassa syntyivät lopulta Vicon aikakauden valtiomuodot.[9]

Näin Vico päätyi omaan käsitykseensä oikeudenmukaisuudesta. Ensin tuli mystisen teologian vaihe, toisena vaihe jossa taitavat puhujat ohjasivat valtiota. Kolmannessa vaiheessa eli vapaiden yhteiskuntien vaiheessa ihmiset noudattavat vain yleisiin totuuksiin perustuvia lakeja. Vicon mukaan myös kielellisellä ilmaisulla on historiansa. Varhaisimmassa kehitysvaiheessa käytettiin ainoastaan merkkejä, jotka suoraan liittyivät niitä edustaviin käsitteisiin. Toisessa vaiheessa sankarien kieli oli kirjavaa ja kuvainnollista käyttäen vertauksia. Lopulta kolmannelle vaiheelle on tyypillistä yhteinen kieli, jonka avulla yhteisöt kykenevät laatimaan päteviä lakeja koko yhteiskunnalle, tasa-arvoisesti koko kansalle. Tästä syystä uskontojen kieli oli aikaisemmin ollut vain papiston keino hallita ihmisiä arvoitusten avulla. Vicon ”uuden tieteen” tarkoituksena oli purkaa menneiden aikakausien kertomuksia ja tulkita ne vain myyttisiksi ja uskonnollisiksi ilmauksiksi tavallisen elämän tapahtumista.[9]

Valistus vaikutti myös papiston toimenkuvaan. Heiltä odotettiin perehtymistä lääketieteeseen ja taloudenhoitoon hyödyn näkökulmasta. Papin ja tiedemiehen roolit yhdistyivät monilla, kuten esimerkiksi Pehr Kalmilla ja Anders Chydeniuksella[10] ja Gilbert Whitella[11]

Immanuel Kant halusi muodostaa todellisuuskäsityksen paljolti ilman nojautumista jumalalliseen tekijään. Tosin jumalakäsite jäi yhä hänen etiikkansa perusteeksi. Näiden aiheiden lisäksi Kant kirjoitti vuonna 1781 myös uskonnosta, ja tällöin hän esitti näkemyksen historiallisten uskontojen vähittäisestä katoamisesta. Historian alkukantaiseen vaiheeseen kuuluvan Kantin mukaan historialliset uskonnot. Juutalaisuus, kristinusko ja islam esittivät Kantin mukaan virheellisiä käsityksiä todellisuudesta ja niiden oli aika väistyä. Niiden tilalle Kant halusi yleispätevän uskonnon, jossa jumala on moraalin takeena.[12]

Uskontojen piirissä vastustettiin aluksi ankarasti Charles Darwinin oppia lajien synnystä. Kuitenkin jo vuonna 1868 katolisen kirkon kardinaali John Henry Newman totesi, ettei ”Darwinin teoria, paikkansapitävä tai ei, ole välttämättä ateistinen; päinvastoin, se voi yksinkertaisesti esittää jumalallisen kaitselmuksen ja taidon suurempaa ajatusta”.[13]

Auguste Comte, positivismin perustaja, esitti 1830-luvulla tulkinnan ihmiskunnan historian kehitysvaiheista, jotka johtavat alkukantaisista uskonnoista metafysiikan kautta kohti tieteellistä järkiperäisyyttä. Comten mukaan historiassa on kolme kautta. Ensimmäinen on teologinen (paremmin sanoen uskonnollinen, koska sanalla teologia on erityismerkitys[2]): sen sisäisiä kehitysvaiheita ovat sielu-usko eli luonnonolioiden olettaminen sielullisiksi, monijumalisuus (useiden persoonallisten jumalahahmojen olettaminen) ja yksijumalisuus (yhden jumalan olettaminen). Toinen kausi on metafyysinen: ilmiöiden taakse oletetaan selittäviä epäpersoonallisia voimia ja periaatteita. Kolmas kausi on tosiasioita tutkivan (positiivisen) tieteen, jossa tiede rajoittuu havaittavien ilmiöiden ja niiden välisten suhteiden kuvailuun.[2]

Myöhäisviktoriaanisena aikana 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa puhuttiin yleisesti sotatilasta tieteen ja uskonnon välillä.[14]

Siirryttäessä 1900-luvulle Max Weber esitti ilmeisesti vaikutusvaltaisen käsityksen yhteiskunnasta ja historiasta. Weberin mukaan varhaista maagista vaihetta seuraa suurten pelastususkontojen vaihe, erityisesti kristinusko. Kolmas vaihe on uskonnosta irtautuva nykyaika. Siksi uskontoihin tulee suhtautua tiedon ja järjen vastakohtana.[15]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudella ajalla luonnontieteellinen tieto on kasvanut suuresti, ja tällä on ollut syvällinen vaikutus uskontoon. Länsimaisen elämänmuodon tärkeä yleispiirre on kasautuva arvostelu uskontoa kohtaan. Renessanssista lähtien luonnontieteellinen tieto todellisuudesta on jatkuvasti laajentunut esimerkiksi tähtitieteen, fysiikan, kemian, geologian ja eläintieteen aloilla. Luonnontieteen ajattelu on vaikuttanut erityisesti länsimaissa vaikuttaneeseen kristinuskoon.[16] Luonnontieteellisen tiedon kanssa ristiriidassa olevat, havaintojen ja kokeiden sijasta Raamatun arvovaltaan perustuvat väitteet on hylätty toinen toisensa jälkeen. Tosin ristiriitakohdat Raamatun ja tieteen välillä ovat vähentyneet valistusajan alusta (nykymuotoisen tieteen kehityksen alusta) 2000 luvulle tultaessa. Tällainen on esimerkiksi Raamatun kolmikerroksinen käsitys kaikkeudesta, jossa taivas sijaitsee pilvien yläpuolella, helvetti maan pinnan alla ja jossa aurinko kiertää maata. Tosin Raamattu ei kuvaa maailman, eikä maailmankaikkeuden avaruudellista rakennetta. Myöskään käsitystä, että kaikkeus luotiin 6000 vuotta sitten ja ihminen ja muut eläinlajit syntyivät samanaikaisesti nykyisen muotoisina, ei enää pidetä yleisesti hyväksyttävänä. Kaikissa näissä tapauksissa kirkon edustajat ovat kuitenkin ensin asettuneet vastustamaan sellaisia luonnontieteen väitteitä, jotka ovat olleet ristiriidassa heidän totunnaisten käsitystensä kanssa.[17]

Tieteen edistymisen ja jumaluusopin peräytymisen pitkä tapahtumasarja on ollut nykyajalle tyypillinen piirre länsimaisen ajattelun piirissä, ja tästä on jäänyt perinnöksi yleisluonteinen käsitys, että luonnontieteet ovat valaisseet todellisuutta niin, että uskoa voidaan nykyisin pitää pelkkänä yksittäisten ihmisten harmittomana kuvitelmana. Uskonto nähdään häviävänä käsityksenä, joka joutuu tähdistäennustamisen tavoin perääntymään inhimillisen tiedon alueelta ja säilyy yhteiskunnassa jäänteenä aikaisemmilta ajoilta, jolloin ihmisten tieto todellisuudesta oli rajoittuneempaa. Ihmisen kehitys on jäljitetty muuhun eläinkuntaan, elämän synty on liitetty kemiallisiin reaktioihin ja mahdollisuuteen tuottaa ne uudelleen keinotekoisesti, ja ulkoavaruuden tutkiminen on tuonut esille mahdollisuuden, että toisista maailmoista löytyy kehittyneitä elämänmuotoja. Luonnontiede on yhä enemmän tukenut käsitystä kaikkeuden ja luonnon järjestyksen itseriittoisuudesta.[18] Victor Stengerin mukaan nykyinen luonnontiede pystyy osoittamaan, että Jumalaa ei ole olemassa.[19]

Ilkka Niiniluodon mukaan itsenäisessä Suomessa on pääosin vallinnut ”rauhanomainen rinnakkaiselo” uskonnon ja tieteen välillä.[20] Kirkkoon kuuluville lapsille opetetaan kouluissa uskontoa tieteiden ja tiedepohjaisten oppiaineiden rinnalla.[21] Niiniluodon mukaan ”rauhanomainen rinnakkaiselo” uskonnon ja tieteen välillä ei ole kuitenkaan mahdollista koko todellisuuskäsityksen kannalta. Uskontojen pyhiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on väistämättä ristiriidassa tieteen epädogmaattisen menetelmän kanssa. Tutkimukseen perustuvan todellisuuskäsityksen edustaja hyväksyy arvokäsityksen, jonka mukaan tieteen keskeinen arvopäämäärä on totuus, ja tietokäsityksen, jossa hyväksytään vain tieteen kriittinen menetelmä todellisuutta koskevan tiedon muodostamisen välineeksi.[22]

Demarkaatio-ongelma ja uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demarkaatio-ongelma eli rajanveto-ongelma tarkoittaa tieteenfilosofiassa kysymystä siitä, miten ja minne tieteen rajat on asetettava. Uskonto rajataan tieteen ulkopuolelle.[23] Yksi tieteellisen tutkimuksen tunnusmerkeistä on itsenäisyys, joka tarkoittaa uskonnon kannalta sitä, ettei uskonto saa vaikuttaa tieteelliseen päätöksentekoon kun pohditaan mikä on perusteltua ja mikä ei.[24] Tieteenfilosofi Larry Laudanin mukaan kukaan ei kuitenkaan ole onnistunut määrittelemään tieteenfilosofista rajanvetokriteeriä yleisesti hyväksyttävällä tavalla.[25] Tapio Puolimatka argumentoi, että naturalistien demarkaatioargumentti nojaa positivistien jo puoli vuosisataa sitten kumottuun käsityksen. [26]

Uskontojen suhde tieteeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin uskonnollisten näkemyksien mukaan tärkeintä maailmassa on esimerkiksi keskittyä taivaaseen pääsyyn tai sielunsa kehittämiseen, jolloin tiedettä voidaan pitää toisarvoisena tai jopa turhana. Tähän voi liittyä myös näkemys, että liiallinen uteliaisuus on pahasta, ja että ihmisen ei kuulu tietää luonnon salaisuuksia eikä hän saa ainakaan pyrkiä muuttamaan ”luonnon” järjestystä. Esimerkiksi keskiajalla ruumiinavaukset olivat kirkon toimesta kiellettyjä, koska ihmisruumista pidettiin pyhänä. Samat ongelmat liittyvät nykyisin muun muassa kloonaukseen.[27] Professori Thomas Nagelin mukaan on sekä tietoteoreettisesti että historiallisesta täysin perusteetonta väittää, että usko Jumalaan maailmankaikkeuden luojana veisi perusteen etsiä luonnonlainomaisia selityksiä.[28] Nagelin mukaan Jumalaan uskovat tieteentekijät Newtonista alkaen ovat olleet innokkaita löytämään yleispäteviä luonnonlakeja, jotka voidaan todentaa kokemusperäisesti.[29]

Katolinen kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolinen kirkko pyrkii sanojensa mukaan keskusteluun tieteen ja uskonnon välillä.[30] Nykyisin katolisen kirkon näkemys on, että evoluutioteoria ei ole enää vain pelkkä tieteellinen hypoteesi ja Vatikaanin observatorion johtaja, jesuiitta George V. Coyne pitää kreationismia ja niin sanottua älykästä suunnittelua kristinuskon Jumalan vähättelynä. Coynen mukaan tiede ja uskonto ovat erillisiä inhimillisiä toimintoja ja tiede on täysin puolueeton suhteessa jumalauskoisiin tai jumalattomiin johtopäätelmiin, joita voidaan tieteen tuloksista johtaa.[13] Ensimmäisen matemaattisen mallin vuonna 1931 alkuräjähdyksestä kehittäneen katolisen papin Georges Lemaîtren mukaan tiede tutkii luontoa ja uskonto kertoo pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä.[31]

Fideismi ja vertauskuvallinen uskonnon tulkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla syntyi erityisesti katolisen kirkon piirissä näkemys, jonka mukaan tieteen ja uskonnon tavoitteet ovat niin erilaisia, etteivät ne voi olla ristiriidassa keskenään. Tällaista käsitystä kutsutaan fideismiksi, mitä esimerkiksi filosofit Søren Kierkegaard ja Ludwig Wittgenstein ovat eräissä muodoissa kannattaneet. Wittgensteinin mukaan tiede ja uskonto ovat erilaisia tapoja käyttää käsitteitä eli erilaisia ”kielipelejä”, eikä näitä kielipelejä voi verrata muista kielipeleistä käsin.[32]

Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on huomauttanut, että kristilliset teologit torjuvat usein uskontokritiikin väittämällä, että kristinuskoon ei kuulu tieteen kanssa ristiriidassa olevia todellisuutta koskevia käsityksiä. Pyysiäisen mielestä uskonnon piirissä ei ole käsitelty asiaa riittävän vakavasti, ja kristinuskon puolustajat välttävät rehellistä keskustelua uskontojen totuusväitteistä. Pyysiäinen huomauttaa, että mikäli uskonnot eivät väittäisi mitään todellisuudesta, ei Galileita olisi koskaan tuomittu arestiin eikä kehitysopin ja luomisuskon välillä olisi ristiriitaa. Uskovaisten enemmistö on hänen mukaansa aina ajatellut, että heidän uskonnolliset käsitteensä ja käsityksensä viittaavat todellisuuteen, vastaavat todellisuutta ja ovat tosia. Ateisteille nämä uskontojen väitteet ovat erehdyksiä, virheellisiä käsityksiä tai valheita. Teologien väitteet uskonnollisten oppien vertauskuvallisuudesta ovat Pyysiäisen mukaan seurausta tieteen edistymisestä, yritys pelastaa uskonto tieteen edessä. Tieteen edistyessä uskontoa muutetaan, koska on pakko.[33]

Evoluutioteorian ja älykkään suunnittelun välinen ristiriita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaiset, kristityt ja muslimit ovat kirjanneet ”älykkään suunnittelun” jumalan ilmoituksena pitämiinsä kirjoihin. Erilaisissa kaikkeudensyntytarinoissa, joita on ollut lähes kaikilla kansoilla esiintyy ihmisten ja toisinaan myös muiden eläinten kaltaisia suunnittelijoita. Useimmiten kaikkeus on luotu jostakin jo olemassa olevasta. Platon ja Aristoteles ajattelivat, että kaikkeus tehtiin olemassa olevasta aineesta. Juutalaisten Genesiksessä jumala (Jahve) luo kaikkeuden tyhjästä.[34]

Tuomas Nevanlinna esittää johdannossaan Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan, ettei kristillisessä teologiassa ole alun perin tulkittu Raamattua eikä luomiskertomusta kirjaimellisesti, vaan muut tulkintatavat ovat olleet keskeisiä. Nevanlinnan mielestä Raamatun kirjaimellinen tulkinta on seurausta tieteen kehittymisestä, eikä Raamatun kertomuksia voi pitää esitieteellisinä kertomuksina. Vertauskuvallinen tulkinta ei hänen mukaansa ole vastaus tieteen tuottamiin ongelmiin, vaan yksi alkuperäisimmistä tulkintatavoista.[35]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Durkheim, Émile: Uskontoelämän alkeismuodot: Australialainen toteemijärjestelmä. (Les formes élémentaires de la vie religieuse: Le système totémique en Australie, 1912.) Suomentanut Seppo Randell. Helsinki: Tammi, 1980. ISBN 951-30-5061-0.
  2. a b c d e f g Niiniluoto, Ilkka: ”Epäily, usko ja taikausko”, teoksessa Järki, arvot ja välineet: Kulttuurifilosofisia esseitä. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13060-9.
  3. a b Karttunen, Hannu: Vanhin tiede: Tähtitiedettä kivikaudesta kuulentoihin. Ursan julkaisuja 59. 2., uudistettu laitos. Helsinki: Ursa, 2003. ISBN 952-5329-26-7.
  4. Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia 2: Uuden ajan filosofia. (History of western philosophy, 1946.) Suomentanut J. A. Hollo. 9. painos (1. painos 1948). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-17886-1.
  5. Suomen tieteen historia: 1: Tieteen ja tutkimuksen yleinen historia 1880-luvulle. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-23108-8.
  6. Swindal, James: Faith and Reason 2008. The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  7. Eskola, Timo: Ateismin sietämätön keveys: Jumalankieltämisen heikoista perusteista. Helsinki: Uusi Tie, 2009. ISBN 978-951-619-522-6.
  8. Norman, Richard: On humanism, s. 11–12. London; New York: Routledge, 2004. ISBN 0-415-30523-3. (englanniksi)
  9. a b Eskola 2009, s. 74–75.
  10. Heininen, Simo & Heikkilä, Markku: Suomen kirkkohistoria, s. 143–145. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1839-5.
  11. Gilbert White London: The Natural History Museum. Viitattu 29.6.2008. (englanniksi)
  12. Eskola 2009, s. 76.
  13. a b Father George V. Coyne, SJ: Text of talk by Vatican Observatory director on 'Science Does Not Need God. Or Does It? A Catholic Scientist Looks at Evolution' 30.1.2006. Catholic Online. Viitattu 20.1.2008. (englanniksi)
  14. The conflict thesis, at least in its simple form, is now widely perceived as a wholly inadequate intellectual framework within which to construct a sensible and realistic historiography of Western science.” Russell, Colin A.: The Conflict Thesis. Teoksessa Ferngren, Gary (toim.): Science & religion: A historical introduction, s. 7. Baltimore: Johns Hopkins University Press, 2002. ISBN 0-8018-7038-0. (englanniksi)
    In the late Victorian period it was common to write about the ”warfare between science and religion” and to presume that the two bodies of culture must always have been in conflict. However, it is a very long time since these attitudes have been held by historians of science.Shapin, Steven: The scientific revolution, s. 195. Chicago: University of Chicago Press, 1996. ISBN 978-0-226-75020-0. (englanniksi)
    In its traditional forms, the [conflict] thesis has been largely discredited.Brooke, John Hedley (toim.): Science and religion: Some historical perspectives, s. 42. Cambridge studies in the history of science. Cambridge: Cambridge University Press, 1991. ISBN 9780521283748. (englanniksi)
  15. Eskola 2009, s. 76–77.
  16. Hick 1992, s. 49.
  17. Hick, John: ”Uuden ajan luonnontieteen haaste”, Uskonnonfilosofia, s. 47–50. (Philosophy of religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. 2. painos (1. painos 1969). Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-625-167-6.
  18. Hick 1992, s. 50–52.
  19. Stenger, Victor J.: God: The failed hypothesis: How science shows that God does not exist. Amherst, New York: Prometheus Books, 2007. ISBN 9781591024811. (englanniksi)
  20. Niiniluoto, Ilkka: ”Ateismi”. Teoksessa Helenius, Timo & Koistinen, Timo & Pihlström, Sami (toim.): Uskonnonfilosofia, s. 128. Porvoo Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27403-8.
  21. Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen, s. 63. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  22. Pihlström, Sami: Usko, järki ja ihminen: Uskonnonfilosofisia esseitä, s. 64. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 227. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2001. ISBN 952-9791-41-0.
  23. Talvensaari, Tuomas: Tutkimuskurssi, kevät 2008 Tampereen yliopisto. Viitattu 27.3.2009.
  24. Salmi, Ilpo V. & Selin, Risto: Skepsis: Kysy ja kyseenalaista (PDF) (kalvosarja opettajille) 2004. Helsinki: Skepsis ry. Viitattu 27.3.2009.
  25. Larry Laudan: "The Demise of the Demarcation Problem", teoksessa Michael Ruse (toim.) But Is It Science? The Philosophical Question in the Creation/Evolution Controversy. Amherst, NY: Prometheus Books, 1996, s. 342.
  26. Tapio Puolimatka: Usko, tiede ja evoluutio. Helsinki: Uusi tie 2008.
  27. Niskanen, Vesa A.: Mitä tiede on? Kohti tutkivaa työtapaa. Helsingin yliopisto. Viitattu 27.3.2007.
  28. Thomas Nagel: "Public Education and Intelligent Design", Philosophy & Public Affairs 36, no 2: s. 196, viite 7.
  29. Thomas Nagel: "Public Education and Intelligent Design", Philosophy & Public Affairs 36, no 2: s. 196, viite 7.
  30. Vatican Observatory Viitattu 29.6.2008. (englanniksi)
    Science and the Church Catholic Encyclopedia. Viitattu 26.3.2007. (englanniksi)
  31. Enqvist, Kari: Kosmoksen hahmo, s. 47-49. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27916-1.
  32. Malpas, J.: ”Fideism” (Winter 2003 Edition) The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 20.1.2008. (englanniksi)
  33. Pyysiäinen, Ilkka: Uskonto, totuus ja kulttuuri. Vartija: Kulttuuri, kirkko, yhteiskunta, 2007, nro 5–6, s. 187–191.
  34. Hartikainen, Erkki (toim.): Todellisuus ja siveys: Peruskoulun elämänkatsomustieto 7 2007. Suomen ateistiyhdistys. Viitattu 26.3.2009.
  35. Ensimmäinen Mooseksen kirja. Raamattu, Vanha testamentti, 1. Mooseksen kirja. Taskusana. Johdanto: Tuomas Nevanlinna. Helsinki: Kirjapaja, 2007. ISBN 978-951-607-356-2.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]