Zen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Chan” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan artikkelissa kuvafoorumi
Munkki Bodhidharma.

Zen ('mietiskely'; hanzi: 禅 (yksinkertaistetuilla merkeillä), 禪 (perinteisillä merkeillä); sanskritiksi: dhyāna; kiinaksi: chán (pinyin), ch'an (Wade-Giles); japaniksi: zen; koreaksi: seon (uudistettu latinisaatio), sŏn (McCune-Reischauer); vietnamiksi: thiền) on mahayana-buddhalaisuuden suuntaus, joka kehittyi aikoinaan Kiinassa mutta on myöhemmin levinnyt myös Japaniin, Koreaan ja Vietnamiin. Länsimaissa käytetään suuntauksesta yleensä japaninkielistä nimitystä zen, koska se alun perin tuli lännessä tunnetuksi nimenomaan japanilaisessa muodossa. Niinpä suurin osa länsimaissa käytetyistä zen-termeistä, ja jopa monien kiinalaisten mestareiden nimet, tunnetaan japanilaistetussa muodossa. Zen jakaantuu koulukuntiin, joista suurimmat ovat rinzai (kiinaksi linji) ja sōtō (kiinaksi caodong).

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huinengin muumio

Perimätiedon mukaan intialainen munkki Bodhidharma (japaniksi Daruma) toi zenin Kiinaan 500-luvulla. Bodhidharman historiallisuus on kiistanalainen aihe, mutta zenin tiedetään syntyneen Intian buddhalaisuuden kohdattua kiinalaisen uskontoperinteen, lähinnä sen taolaisen muodon. Kiinassa zenin kulta-ajan sanotaan kestäneen 700-luvusta 1200-lukuun, eli Tang-dynastiasta Song-dynastiaan asti. Tunnettuja kiinalaisia chàn-mestareita ovat muun muassa Dajian Huineng (638–713), Linji Yìxuán (kuoli 866), Maallikko Pang (740–808) ja Zhàozhōu Cōngshěn (778–897). Huinengin tullessa kuudenneksi patriarkaksi chàn jakautui eteläiseen ('äkillisen valaistumisen koulukunta') ja pohjoiseen ('asteittaisen valaistumisen koulukunta') koulukuntaan, joista eteläinen koulukunta on selvinnyt tähän päivään. Kiinalainen zen jakautui 800-luvun kuluessa 'viiteen huoneeseen' eli caodong, linji, guiyang, fayan, ja yunmen-koulukuntiin, joista useimmat saavat nimensä perustavasta opettajastaan. Näistä vain linji ja caodong ovat edelleen olemassa, linjin sulauttaessa muut koulukunnat itseensä.

Kiinasta zen levisi edelleen Koreaan ja Japaniin, sekä pääosin Japanista länsimaihin. Ensimmäinen japanilainen zen-mestari oli Myōan Eisai (1141–1215), joka perusti japanilaisen rinzain. Eräs hänen oppilaistaan oli hetkellisesti myös Eihei Dōgen (1200–1253), joka perusti myöhemmin sōtō-koulukunnan opiskeltuaan zeniä ensin myös Kiinassa caodong-opettajan alaisuudessa. Japanilaisesta zenistä vähemmän tunnettuja ovat ōbaku- ja fuke-koulukunnat, jotka myös sulautuivat rinzaihin.

Länsimaissa tunnetuin korealainen seon-opettaja lienee Seung Sahn (1927–2004). Länsimaissa toimineista tai vielä opettavista zen-opettajista tunnettuja ovat muun muassa Robert Aitken (sōtō/rinzai), Charlotte Joko Beck (Ordinary Mind/sōtō), Taisen Deshimaru (sōtō), Philip Kapleau (sōtō/rinzai), Dainin Katagiri (sōtō), John Daido Loori (sōtō/rinzai), Taizan Maezumi (sōtō/rinzai), Soen Nakagawa (rinzai), Joshu Sasaki (rinzai), Shunryu Suzuki (sōtō), vietnamilainen thien-opettaja Thích Nhất Hạnh ja Hakuun Yasutani (sōtō/rinzai). Suurimpia länsimaisia zen-organisaatioita ovat muun muassa Thích Nhất Hạnhin 'Luumukylä'-luostari (thien), yhdysvaltalaiset San Francisco Zen Center (sōtō), Seung Sahnin Kwan Um-koulukunta (seon) ja White Plum Asanga(sōtō/rinzai), joka on saanut alkunsa Taizan Maezumin dharmaperillisistä.

Zenin harjoittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimensä mukaisesti zen korostaa meditaatiota. Tärkein zen-harjoitus onkin istumamietiskely (zazen). Zazen on läsnäoloharjoitus, ei pakoa ja ripustautumista johonkin tiettyyn mielentilaan tai tunnelmaan. Istuma-asentoja on useita, esimerkiksi erilaiset lootusasennot ja polvi-istunta (seiza). Mietiskelijä istuu yleensä erityisellä tyynyllä (zafu), joka taas on paksuhkon maton (zabuton) päällä. Kädet pidetään tavallisesti sylissä, niin että oikea kämmen on vasemman alla ja peukalot koskettavat kevyesti toisiaan (niin sanottu kosminen mudra).

Muodollista zazenia harjoitetaan yleensä sille varatussa erillisessä tilassa eli mietiskelysalissa (zendo, suom. zenin tie). Istumisjaksot ovat yleensä 25–40 minuutin mittaisia, joiden aikana voidaan antaa kyosakua, (rinzai keisaku) eli mietiskelijää lyödään kumpaankin hartiaan siihen erityisesti varatulla puukepillä 1-3 kertaa. Koulukunnasta riippuen zazenin harjoittaja istuu joko kohti zendon seinää (yleensä sōtō) tai zendon keskustaa (yleensä rinzai). Zazen-jaksojen välissä voi myös olla 6-10 minuutin kävelymietiskelyjakso (kinhin) zendossa. Kävelyn nopeus riippuu perimyslinjasta. Sōtōssa kävellään hyvin hitaasti ja rinzaissa nopeasti. Muodollisen zazenin aikana annetaan yleensä erilaisia merkkejä eri kelloilla ja soittimilla, siitä milloin zazen tai kinhin alkavat ja päättyvät.

Zazenia voi harjoittaa myös kaikissa arkielämän tilanteissa (mikä on myös eräs harjoituksen tarkoitus), esimerkiksi kävellessä, matkustaessa, töissä ja niin edelleen.

Zen-harjoituksen yksityiskohdissa eri koulukunnat eroavat hiukan, niin että esimerkiksi rinzai-koulukunnassa zazenia harjoitetaan usein kōan-harjoituksena (kiinaksi gong´an, 'julkinen tapaus') joilla pyritään osoittamaan kaavamaisen käsitteellisen ajattelun rajallisuus, kun taas vastaavasti sōtō-koulukunnan yhteydessä korostetaan usein shikantaza-tekniikkaa (suom. pelkkä oleminen) ja kiinalaisessa chánissa ”tyhjyyden mietiskelyä”. Rinzai-koulukunnassa harjoitetaan tavallisesti erilaisia hengityksen laskemis- ja tarkkailuharjoituksia ennen siirtymistä kōan-harjoitukseen. Alustavalla harjoituksella pyritään rakentamaan keskittymiskykyä ja henkistä tasapainoa. Sōtōssa saatetaan taas aloittaa harjoitus suoraan shikantazasta. Ei kuitenkaan voida sanoa, että rinzaissa keskityttäisiin ainoastaan kōaneihin ja sōtōssa ”pelkkään istumiseen”, sillä jo entisaikojen mestarit saattoivat viettää vuosia sekä rinzai- että sōtō-luostareissa. Shikantazaa korostava sōtō-mestari Dōgen esimerkiksi kokosi 1200-luvulla laajan kōan-kokoelman. Eri zen-koulukunnissa on myös muunlaisia zen-harjoituksia.

Zen-oppilaat osallistuvat säännöllisesti meditaatioretriiteille (sesshin), joiden kesto vaihtelee 1–10 päivän välillä (tavallisesti 4–7 päivää). Luostareiden yksi pääasiallinen tehtävä on ollutkin sesshinien järjestäminen. Sesshinin ohjelmaan kuuluu useita tunteja muodollista zazenia. Japanilaisessa zenissä päivän ohjelma alkaa yleensä aamun pikkutunneilla ja jatkuu iltakymmeneen asti, jonka jälkeen voi istua vapaaehtoista zazenia (yaza) tai nukkua. Sesshineillä ei saa puhua muuta kuin opettaja–oppilas-tapaamisissa (dokusan), tai jos tarvitsee neuvoja muilta ohjaajilta. Katse suunnataan muodollisen ohjelman aikana alaspäin, eikä muihin oteta tarpeetonta yhteyttä. Päivää rytmittävät opettajan kerran päivässä pitämät 30–60 minuutin opetuspuheet (teisho), erilaiset työvuorot, voimistelu- ja lepohetket, seremoniat sekä ruokailut.

Zenissä pyritään valaistumiseen, joka ajatellaan yhtäkkiseksi tapahtumaksi. Toisaalta voidaan myös ajatella ettei zenissä pyritä mihinkään tiettyyn päämäärään, valaistuminen on vain mahdollinen sivutuote zenin harjoittamisesta. Valaistumiskokemuksessa zenin harjoittaja pääsee äkillisesti täydellisen ykseyden tilaan, käsitteellisen ajattelun tuolle puolen ja ymmärtää oman ”buddhaluontonsa” eli kaiken perimmäisen ykseyden. Ymmärryksen voi myös saavuttaa hiljalleen, lähes huomaamatta. Japanilaisen zenin yhteydessä valaistumisesta käytetään muun muassa japaninkielisiä termejä satori (悟り), jonka taustana on japanin verbi satoru ('käsittää', 'ymmärtää', 'löytää'), tai kenshō (jap. 見性, nähdä oma todellinen luontonsa). Satori nähdään syvempänä oivalluksena kuin kenshō.

Hengitysharjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rinzai-zenissä aloitteleva oppilas harjoittaa yleensä hengitysharjoituksia ennen siirtymistä kōan-harjoitukseen. Ensimmäinen hengitysharjoitus on ulos- ja sisäänhengitysten laskeminen yhdestä kymmeneen (uloshengitys yksi, sisäänhengitys kaksi ja niin edelleen). Jos huomio ja ajatukset suuntautuvat muualle, palataan harjoituksen alkuun ja aloitetaan jälleen henkäysten laskeminen yhdestä. Toisinaan neuvotaan hengittäessä pitämään huomio joko nenänpäässä, tai harassa, eli tietyssä pisteessä vatsaan alaosassa, noin kaksi sormenmittaa navasta alaspäin. Tässäkin perimyslinjojen neuvot vaihtelevat. Seuraava vaihe voi olla uloshengityksen laskeminen tai vain hengityksen tarkkailu. Varsinkin uloshengityksen laskemisella on perinteisesti ajateltu olevan mieltä tasapainottava vaikutus. Hengitysharjoituksen tehtävänä on perinteisesti nähty keskittymisvoiman (joriki) kasvattaminen. Hengitysharjoituksia voi tehdä vaikka koko eliniän, ja niitäkin voi tehdä hyvin intensiivisesti.

Muut alustavat harjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joissain zenin perimyslinjoissa (muun muassa Ordinary Mind) voidaan käyttää myös ajatusten ”leimaamista” alustavana harjoituksena. Tämä tekniikka muistuttaa hyvin paljon Theravada-buddhalaisuuden vipassana-tekniikkaa. Kiinalaisessa chánissa voidaan käyttää myös mantraa.

Shikantaza[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sōtō-koulukunnassa tärkeä harjoitus on niin sanottu ”pelkkä istuminen” (shikantaza) eli täydellinen nykyhetkeen keskittyminen, jolla ei ole mitään erityistä kohdetta. Tätä on korostanut muun muassa Eihei Dōgen (1200–1253). Ennen häntä kiinalainen Hongzhi Zhengjue (1091–1157) käytti tästä mietiskelytavasta nimitystä ”hiljainen valaiseminen”. Täyttä varmuutta siitä, että hiljaisella valaisemisella on tarkoitettu shikantazaa, ei kumminkaan ole. Shikantaza voi ennemmin olla Dōgenin versio hiljaisesta valaisemisesta.

Kōan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japaninkielinen sana kōan tulee kiinankielen sanasta gong'an (kiinalaisesta oikeusjärjestelmästä tunnettu termi 'julkinen tapaus'). Yleisiä esimerkkejä kōaneista ovat esimerkiksi ”Mitä on mu?” tai ”Millainen on yhden käden taputuksen ääni?”. Kōan-mu sai alkunsa, kun munkki kysyi zen-mestari Joshulta (778–897) (kiin. Zhàozhōu Cōngshěn) ”Onko koirallakin buddhaluonto?”. Joshu vastasi ”Mu!” (suom. ei–mitään, ei minkäänlaista). Tällöin munkki hämmentyi, koska zenin mukaan kaikilla olioilla on oma buddhaluontonsa. Miksi mestari siis vastaa ”Ei minkäänlaista!”? Kōan on suuri kysymys, johon zazenin harjoittaja perehtyy intensiivisesti koko olemuksellaan, luoden ”epäilysmassan”, eli suuren ihmettelevän ja kysyvän mielentilan. Kysymys ei siis ole vain älyllinen, eikä siihen ole älyllistä vastausta. Kōanin harjoittaja joutuu luopumaan mielensä järkeilevästä tavasta havaita, määritellä ja ymmärtää todellisuutta. Zen-mestareista (japaniksi roshi, suom. vanha opettaja) kerrotaan paljon kaskuja ja tarinoita (joista monet kōanit on rakennettu), sillä zenissä suora omalla käytöksellä osoittaminen on arvokkaampaa kuin sanallinen selitys.

Kōaneja alettiin käyttää zen-harjoituksen osana järjestelmällisesti zenin kuudennen patriarkan Huinengin (638–713) jälkeen. Kuitenkin jo Gautama buddhan voidaan sanoa tavallaan harjoittaneen kōania. Tunnetuin kōaneja opetuksessaan käyttänyt on kiinalainen chán-mestari Linji Yìxuan (kuoli 866), joka myös perusti linji (jap. rinzai)-koulukunnan. Toinen tunnettu kōaneja käyttänyt zen-mestari on Hakuin Ekaku (1686–1769 tai 1685–1768), joka tunnetaan myös japanilaisen rinzai-zenin huomattavana uudistajana ja kōan-järjestelmän uudelleenorganisoijana.

Kōan-kokoelmia on useita, joissa kussakin voi olla satoja kōaneita. Klassisia kokoelmia ovat Yuanwu Keqin (圜悟克勤 1063–1135) vuonna 1215 koostama Hegikan roku (suom. 'Sinisen kielekkeen kirjaus'), Hongzhi Zhengjuen (宏智正覺 1091–1157), 1100-luvulla koostama Shōyōroku (suom. 'Seesteisyyden kirja'), munkki Wumenin (無門 1183–1260) 1228 julkaisema Portiton portti (Mumonkan) ja Eihei Dōgenin 1200-luvulla tekemä Shōbōgenzō (”Todellisen lain aarreaitta”).

Myös buddhalaisia elämänohjeita ja neljää valaa käytetään kōaneina. Kōaniin esitetään vastaus dokusanissa, ja opettaja joko hyväksyy tai hylkää sen. Valaistumiskokemuksen syvyyttä voidaan testata myös tarkistuskysymyksillä, joita voi olla satoja, kuten ”Kun menet nukkumaan, missä Se on?”. Vastaus kōaniin voi olla vaikka lausahdus, huudahdus, liike tai pelkkä hiljaisuus. Kōan-harjoitus vaatii kiinteän opettaja–oppilas-suhteen. Opettaja ja oppilas päättävät yhdessä, mitä ensimmäistä ”läpimurtokōania” harjoitetaan. Kōanien yksi tehtävä on tyhjentää oppilas selityksistä ja kitkeä häneltä taipumukset älyllistää zen.

Japanilaisessa rinzai-zenissä kōanin ratkaisuun on vaadittu oppilaalta myös ”sulkeva lausahdus” (eng. capping phrase), joka on yleensä ollut asiaan kuuluva runon säe. Länsimaisilta oppilailta tätä ei yleensä kuitenkaan vaadita. ”Sulkevan lausahduksen” muodostamisen on katsottu vaativan syvällistä tietämystä zenin ja Itä-Aasian kirjallisesta perinteestä. ”Sulkevan lausahduksen” on myös katsottu aiheuttaneen osalti japanilaisen rinzai-zenin taantumisen 1400–1700-luvuilla, koska se on voinut tarjota mallin 'oikeisiin' tai oppilaalta odotettuihin vastuksiin. Ensimmäisten kōanien ratkaisuihin lukemisesta ei sanota olevan mitään apua, mutta jatkokōaneihin kylläkin. Korealaisessa seonissa käytetään harvoin enempää kuin yhtä kōania. Koko japanilaisen rinzai-zenin kōan-järjestelmän läpikäymiseen voi mennä useita vuosikymmeniä. Kaikki eivät kuitenkaan jatka loppuun asti. Yleensä vain opettajaksi pyrkivät suorittavat kaikki kōanit. Kōan-harjoituksen jälkeen harjoitetaan yleensä shikantazaa. Koko järjestelmän läpikäymisen aikana voidaan harjoittaa muita zen-harjoituksia (kōan-harjoituksen aikana voidaan pitää taukoja). Ensimmäisen valaistumiskokemuksen tuottavia kōaneita sanotaan ”läpimurtokōaneiksi” ja loppuja ”jatkokōaneiksi”. Jatkokōanien tarkoitukseksi nähdään oppilaan ymmärryksen syventäminen ja valaistumiskokemuksen sulauttaminen jokapäiväiseen toimintaan.

Huatou[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kōan-tarinat voivat olla hyvinkin pitkiä, ja tällöin siitä muodostetaan huatou (jap. wato, suom. 'sanan pää', kor. hawdu). Käytännössä siis Kōan-mu'ta harjoittava kysyy itseltään ”Mu?”. Huatou-harjoituksessa on chan-opettaja Sheng-yenin mukaan kolme erilaista vaihetta, joista ensimmäisessä (1.) harjoittaja keskittyy toistamaan huatoutaan, välttämättä ilman suurempaa halua tietää vastausta siihen. Toisessa vaiheessa (2.) harjoittajan valtaa syvä halu löytää vastaus huatouhun ja näin hän kysyy huatouta. Kolmannessa vaiheessa (3.) jäljellä on vain kysyvä mielentila, jossa harjoittaja voi olla äärimmäsissä tapauksissa jopa kuukausia. Tässä vaiheessa harjoittaja tutkii huatoutaan. Nämä kaikki vaiheet saavat aikaan erityisen ”epäilysmassan”, joka tarkoittaa syvää ihmettelevää ja kysyvää mielentilaa. Huatou ja kōan ovat hyvin läheisiä käsitteitä, joten yleensä kōan-harjoituksella tarkoitetaankin huatou-harjoitusta.

Tietoinen läsnäolo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tietoisella läsnäololla (eng. mindfulness) tarkoitetaan huolellista, tarkkaa keskittymistä. Käytännössä tietoisen läsnäolon harjoittaja keskittyy huolellisesti parhaillaan tekemäänsä asiaan, esimerkiksi kävelyyn tai muuhun arkiseen toimintaan. Tekniikkaa hyödynnetään myös erilaisissa psykoterapeuttisissa hoidoissa (Jon Kabat-Zinn). Tässä yhteydessä puhutaan tietoisuustaidosta. Huolellinen keskittyminen kulloinkin käsillä olevaan asiaan on tärkeä osa jokaista zen-koulukuntaa. Varsinkin Thích Nhất Hạnhin koulukunta suosii arjessa tapahtuvia keskittymisharjoituksia.

Rinzai- ja sōtō-koulukunnan yhtäläisyydet ja eroavaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sōtō-munkki takuhatsulla.

Selkeä jako erillisiin zen-koulukuntiin syntyi vasta Japanissa. Kiinalaisessa chanissa samanlaista tiukkaa lahkoutumista ei tapahtunut. Japanissa rinzai-koulukunta keskittyy perinteisesti kōan-harjoitukseen ja sōtō-koulukunta shikantazaan. Koulukuntien liturgia, seremoniat ja visuaalinen ulkoasu poikkeavat hieman toisistaan. Japanissa rinzai on nähty samuraiden koulukuntana ja sōtō talonpoikien. Esimerkiksi japanilaisen rinzai-koulukunnan zendoissa mietiskelijät istuvat yleensä kohti zendon keskustaa, kun taas sōtōssa päinvastoin. Japanissa rinzai-zeniläisiä on huomattavasti vähemmän verrattuna sōtō-zeniläisiin. Japanissa sōtō-koulukunta on myös järjestäytynyt muodollisesti yhden hallinnon alle, kun taas rinzai-koulukunnan pyhäköt ovat usein toisistaan riippumattomia. Todellisuudessa japanilaisessa zenissä harjoitukset, eri muodollisuudet ja termit voivat vaihdella samankin koulukunnan eri pyhäköissä huomattavasti.

Selkeä jako useaan koulukuntaan on zenbuddhalaisuuden historiassa melko uutta. Eroavaisuudet koulukuntien välillä selkeytyivät vasta kauan zenin kuudennen kantaisän Huinengin (638–713) jälkeen. Vasta Song-dynastian loppupuolella, 1200-luvulla, eri opettajat ryhtyivät selkeästi kannattamaan jompaakumpaa tapaa mietiskellä. Kiinalaisen chán-mestari Hongzhi Zhengjuen (1091–1157) voidaan nähdä aloittaneen ”hiljaisen valaisemisen” suosimisen caodong-koulukunnassa. Hänkin käytti kaikesta huolimatta kōaneja opetuksissaan. Siitä miten hän niitä hyödynsi opetuksessaan ei ole varmaa tietoa. Samanaikaisesti Hongzhin ystävä chán-mestari Dahui Zonggao (1089–1163) painotti kōan-harjoitusta, jossa keskitytään intensiivisesti harjoittamaan kōania huatou-harjoituksena.

Nykyaikaisessa japanilaisperäisessä sōtō-zeniin pohjautuvassa suuntauksessa voidaan käyttää kōaneja. Sōtō-koulukunnassa kōan-harjoitus ymmärretään eri tavalla kuin rinzai-koulukunnassa: sōtō-koulukunnassa kōania ei harjoiteta (niitä ei esimerkiksi pohdita intensiivisesti tai mietiskelyn aikana ja niihin ei pyritä löytämään vastauksia), vaan ne ovat pikemminkin opettavaisia tarinoita ja apuvälineitä, toisin kuin rinzai-koulukunnassa, jossa kōan on itse harjoitus, ja johon pyritään intensiivisen harjoittamisen ja mietiskelyn avulla löytämään vastaus. Esimerkiksi Harada–Yasutani-koulukunnan (tai Sanbo kyodan, suom. kolme jalokiveä) alkuperä on sōtō-koulukunnassa, johon on yhdistetty rinzai-piirteitä, kuten Hakuin Ekakun kōan-oppijärjestelmä, tietyin muutoksin.

Korealainen seon (jap. zen) periytyy lähes yksinomaan kiinalaisesta linji-koulukunnasta. Korealaisessa zenissä harjoittaja voi harjoittaa samaa kōania koko elämänsä ajan. Japanilaisessa sōtōssa vasta Gento Sokuchun (1729–1807) voidaan katsoa ryhtyneen järjestelmällisesti puhdistamaan sōtō-koulukuntaa kōanien käyttämisestä millään muotoa. Viime aikoina monet amerikkalaiset sōtō-opettajat ovat opiskelleet myös rinzai-opettajien johdolla (sekä päinvastoin) ja liittäneet rinzain kōan-harjoituksen opetukseensa. Kiinalaisen chànin koulukunnat yhdistyivät 1200-luvulta lähtien toisiinsa ja sekoittivat samalla mukaan myös vaikutteita puhtaan maan buddhalaisuudesta, joten selkeää jakoa linji- ja caodong-koulukuntien välillä ei enää ole. Monet länsimaiset japanilaisperäiset zen-koulukunnat ovatkin ryhtyneet korostamaan enemmän koulukuntien yhteneväisyyksiä.

Japanilaiset koulukunnat eroavat myös suhtautumisessa valaistumiseen. Sōtōssa ei anneta erityistä painoarvoa äkilliselle kenshō-kokemukselle, vaan painotetaan hiljaista ymmärryksen kehittymistä. Zazen nähdään myös periaatteessa itsessään valaistumisen ilmenemismuotona. Rinzai-koulukunta taas painottaa kenshō-kokemusta.

Perimyslinjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perimyslinjalla tarkoitetaan kunkin zenin koulukunnan sukupuuta. Periaatteessa kutakin perimyslinjaa voi seurata aina buddhalaisuuden perustajaan Siddhartha Gautamaan asti. Todellisuudessa perimyslinjojen edeltäjien luettelot koostettiin Kiinassa, eikä niitä voida pitää historiallisesti paikkaansa pitävinä. Japanilaisessa zenissä zen-mestari 'siirtää dharman' oppilaalleen ja antaa tälle luvan opettaa. Tilaisuus on usein muodollinen, ja siihen liittyy seremonia (rinzaissa inka) sekä kirjallinen todistus. ”Opetusluvat” ovat usein arvostelun, eikä muodollinen ”dharmasiirto” arvostelijoiden mukaan välttämättä takaa aina sen saajan zenin todellista ymmärrystä. Siirto voi siis olla vain muodollisuus. Muun muassa japanilaisen rinzai-zenin merkittävimmän mestarin Hakuin Ekakun ei voi sanoa saaneen muodollista todistusta zenin ymmärryksestään tai edes minkäänlaista opetuslupaa. Zen-mestari Huinengin jälkeen zen-koulukuntien yhteinen sukupuu päättyy. Toisin sanoen zenin kunkin koulukunnan edeltäjien linja on sama aina Huinengiin asti.

Luostarilaitos ja maallikkoharjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisesti zeniä ovat harjoittaneet vain zen-munkit ja -nunnat. Maallikkoharjoittajiakin on aina ollut, mutta yleistä siitä on tullut vasta 1900-luvulla. Japanilaisessa zenissä maallikko-opettajat ovat yleisempiä rinzai-zenissä. Suurin osa länsimaisista zenbuddhalaisista on maallikkoharjoittajia. Jotkin perimyslinjat ovat suuntautuneet ainoastaan maallikkoharjoitukseen, eikä niissä yleensä tehdä munkkilupauksia. Muun muassa Hakuin Ekaku piti arjessa harjoitettua zazenia luostariolosuhteisiin verrattuna jopa monituhatkertaisesti hyödyllisempänä. Luostariolosuhteet tarjoavat vakaan ja harjoitusta vahvistavan ympäristön. Useimmat maallikkoharjoittajatkin asuvat lyhyitä aikoja luostareissa tai pyhäköissä, tai käyvät niissä säännöllisesti sesshineillä.

Zenin suhde muihin uskontoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa zen-koulukunnista ei ota kantaa luojajumalan tai jumaluuksien olemassaoloon, ja zenin harjoitustekniikat voivat sopia myös esimerkiksi kristityille. Varsinkin katolilaiset ovat löytäneet zen-harjoituksen, ja Harada–Yasutani-koulukunta on vihkinyt monia katolilaisia pappeja zen-opettajiksi. Kristityille on myös omia lausuntoja, kuten ”tapahtukoon sinun tahtosi”.

Zen ja taiteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zenin merkitys Japanin kulttuurille on ollut hyvin suuri. Useat taidemuodot ja urheilulajit ovat zen-henkisiä. Monet tunnetuimmista historiallisista japanilaisista ja kiinalaisista runoilijoista sekä maalareista ovat olleet zenin harjoittajia, ja joidenkin zen-luostareiden arkkitehtuuri sekä puutarhat ovat myös kuuluisia. Japanissa zeniläinen maalaus- ja puutarhataide on keskittynyt enemmän rinzai-luostareihin.[1]

Zen ja länsimainen taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimaisessa kuvataiteessa zen-maalaamisesta (jap. zenga), kiinnostuttiin laajemmassa mittakaavassa 1950-luvulla. Zenga on vaikuttanut vahvasti muun muassa amerikkalaisiin abstrakteihin ekspressionisteihin. 1950-luvun Yhdysvalloissa zenistä innostuttiin myös laajemmin. Zenin voidaan katsoa vaikuttaneen myös fluxus-taiteeseen ja säveltaiteeseen (John Cage, Nam June Paik).

Zenbuddhalaisuus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zenbuddhalaisuutta voi harjoittaa myös Suomessa. Suomessa toimivia zendoja ylläpitävät muun muassa Kajo Zendo (ent. Dogen Sangha Finland), joka kuuluu sōtō-koulukuntaan, Helsinki Zen Center (jonka alkuperä on Harada–Yasutanin sōtōa ja rinzaita yhdistelevässä sōtō-uudistuksessa), jonka yhteydessä toimii zendot myös Suomen suurimmissa kaupungeissa, sekä Tavallinen Mieli Zendo, joka toimii yhteydessä amerikkalaiseen Ordinary Mind zen-koulukuntaan. Helsinki Zen Center, Bodhidharma ry ja Kajo Zendo järjestävät Suomessa myös viikonlopun kestäviä retriittejä. Tavallinen Mieli Zendo myös pitempiä sesshinejä. Suomessa ei ole vielä täysivaltaista zen–opettajaa. Lähimmät Zen-opettajat asuvat Ruotsissa ja käyvät joitakin kertoja vuodessa opettamassa Helsinki Zen Centerissä. Suomalainen seon-munkki Tae Hye (Mikael Niinimäki) asuu Italiassa ja vierailee opettajana Bodhidharma ry:ssä. Kajo Zendossa vierailee perimyslinjan omia opettajia Yhdysvalloista ja Japanista. Myös Tavallinen Mieli Zendon opettaja Karen Terzano vierailee säännöllisesti Suomessa. Valkoisessa lumpeessa vierailee Thích Nhất Hạnhin perimyslinjan nunnia ja munkkeja.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ekaku, Hakuin: Wild Ivy. The Spiritual Autobiography of Zen Master Hakuin. 1. painos. Boston: Shambhala, 2001. ISBN 978-1-57062-770-5. (englanniksi)
  • Ford, James Ishmael: Zen Master Who? A Guide to the People and Stories of Zen. Wisdom Publications, 2006. ISBN 0861715098. (englanniksi)
  • Järvelä, Aleksi & Osamitsu, Miika & Pölkki, Miika: Mitä miten zen. Helsinki: Teos, 2013. ISBN 978-951-851-477-3.
  • Klemola, Timo (toim.): Portiton portti ja muita zen-tekstejä. Toimittanut ja kääntänyt Timo Klemola. Suomennettu englanninkielisistä käännöksistä. Tampere: T. Klemola, 1991. ISBN 952-90-2636-6.
  • Laitinen, Markus Uku: Katujen zen. Helsinki: Like, 2013. ISBN 978-952-01-0860-1.
  • Martin, Philip: Zen – polku depression läpi. (The Zen Path Through Depression, 1999.) Suomentanut Marita Salminen. Helsinki: Like, 2003. ISBN 952-471-209-1.
  • Niinimäki, Mikael: Suomalainen zen-opas. Helsinki: Basam Books, 2001 (2. painos 2009). ISBN 952-9842-37-6.
  • Sheng Yen: Shattering the Great Doubt. The Chan Practice of Huatou. 1. painos. Boston: Shambhala, 2009. ISBN 978-1-59030-621-5. (englanniksi)
  • Sheng Yen: The Method of No-method. The Chan Practice of Silent Illumination. Shambhala, 2008. ISBN 1-59030-575-2. (englanniksi)
  • Suzuki, Shunryu: Zen Mind, Beginners Mind. Shambala, 2006. ISBN 978-1-59030-267-5 (englanniksi)
  • Warner, Brad: Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella. Seksistä, kuolemasta, avioerosta ja todellisen zenin etsinnästä. (Zen Wrapped in Karma Dipped in Chocolate: A Trip Through Death, Sex, Divorce, and Spiritual Celebrity in Search of the True Dharma, 2009.) Suomentanut Jussi Korhonen. Helsinki: Basam Books, 2009. ISBN 978-952-5734-47-8.
  • Watts, Alan W.: Zen. (The Way of Zen, 1957.) Suomentanut Reijo Lehtonen. 4. painos (1. painos 1973). Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-15072-3.
  • Wu-men: Portiton portti: Zenkertomuksia. (Wumenkuan, 1200-luku.) Suomentanut Tae Hye (Mikael Niinimäki). Helsinki: Basam Books, 1995. ISBN 952-9842-07-4.
  • Wu-men: Wumenkuan: Aukottoman portin puomi. (Wumenkuan, 1200-luku.) Suomentanut Kai Nieminen. Helsinki: Basam Books, 2011. ISBN 978-952-260-018-9.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kena Kirsti: Kaukoidän teologian näkökulmia, s. 147. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181. Jyväskylä: Gummerus, 1993. ISBN 951-9111-93-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta zen.