Šintolaisuus

Miyajiman saarella Japanissa sijaitsevan Itsukushiman pyhäkön torii eli portti.

Šintolaisuus (jap. 神道, shintō, kirjaimellisesti ”jumalten tie”) rajoittuu Japanin kansaan ja on siten etninen uskonto, jolla ei ole perustajaa, pyhiä kirjoituksia eikä yleistä oppia. Šintolaisuus pohjautuu varhaisiin japanilaisiin kansanuskomuksiin, joiden mukaan lukuisia jumaluuksia (kami) oli lähes kaikissa luonnon ilmiöissä kuten puissa, kivissä, järvissä, joissa ja vuorissa. Šintolaisuus sisältää hyvin monenlaisia aineksia. Oikeastaan voidaan sanoa, että japanilaisessa uskonnollisuudessa kaikki, mikä ei kuulu johonkin Japanin ulkopuolelta tulleeseen uskontoon, kuuluu šintolaisuuteen.

Šintolaisuus on pitkään jakaantunut kahteen erilaiseen perinteeseen, kansanuskontoon (minkan shintō) ja poliittiseen uskonnollisuuteen. Poliittisen uskonnollisuuden keskeisenä tarkoituksena oli ennen vuotta 1945 keisarin, pappien ja virkamiesten aseman vahvistaminen. Kansanšintolaisuuteen kuuluivat monet arkiset toimitukset; esimerkiksi vainajien kunnioittaminen, yhteisölliset juhlapäivät ja pyhillä paikoilla vieraileminen.

Vaikka šintolaisuudella ei ole pyhiä kirjoituksia, niin vanhoja tarinoita, kertomuksia, aikakirjoja ja myyttejä pidetään suuressa arvossa.

Historia

Buddhalaisuus tuli Japaniin Korean kautta Kiinasta 500-luvulla. Kiinasta saapui myös taolaisia ja kungfutselaisia vaikutteita. Kristinusko levisi eurooppalaisten saapumisen myötä. Buddhalaisuus oli Japanin valtionuskonto Edo-kaudella (1603–1868), jolloin Japania hallitsivat shōgunit. Keisarivallan palauttaneen Meiji-restauraation (1868) hengellinen pohja oli puolestaan šintolainen, ja sen jälkeen šintolaisuus oli muutaman vuosikymmenen ajan Japanin valtionuskonto, jossa keisarilla oli keskeinen asema. Šintolaisuuden virallinen valtiollinen asema lakkautettiin toisen maailmansodan jälkeen 1945.

Nykypäivä

Nyky-Japanissa šintolaisuus elää sulassa sovussa rinnakkain muiden uskontojen kanssa. Šintolaisuus, buddhalaisuus ja kungfutselaisuus kuuluvat joustavasti japanilaisen elämään, ne täydentävät toisiaan ja kunkin uskonto on eri vahvuisena läsnä eri elämäntilanteissa. Lapsen syntymäjuhlaa ja häitä vietetään šintolaisin menoin, kungfutselaisia oppeja kunnioitetaan ja vainaja haudataan buddhalaisin menoin. Tyypillisesti šintolaisuus keskittyy maanpäällisen elämän asioihin asettaen pienemmän painoarvon tuonpuoleiselle.

Japanissa on lähes 80 000 šintolaista pyhää paikkaa, joiden kunnioitus on kami-uskonnon perua. Monet pyhät paikat voi tunnistaa niihin johtavasta portista (jap. 鳥居, torii), jonka muodostavat kaksi pystypaalua ja kaksi poikkipaalua.

Šintolaisten nykyisen lukumäärän laskeminen on japanilaisten moniuskontoisuuden vuoksi ongelmallista. Rekisteröityjä šintolaisia pappeja ja papittaria on lähes 30 000. Papit eli kannushit voivat olla sekä suurten pyhättöjen ammattipappeja että kyläpyhäköiden isältä pojalle siirtyviä sivutoimisia pappeja. Arviolta puolet japanilaisista osallistuu vuosittain ainakin joihinkin šintolaisiin juhliin. Šintolaisuus on edelleen tiiviisti sidoksissa japanilaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Se ei ole mainittavasti levinnyt Japanin ulkopuolelle, ja useimmiten se ennen pitkää häviää myös muihin maihin muuttavien japanilaisten elämästä.

Uskomukset

Šintolaisuus on osaksi panteistinen uskonto ja osaksi polyteistinen uskonto. Jumaluutta on kaikkialla: kasveissa, eläimissä ja jopa kivissä. Jokaisessa oliossa on kami, jumalolento. Esim. jokaisessa peipossa on kami ja jokaista maailman peipposta vahtii ja suojelee peipposten ylikami. Šintolaisuudessa on kuitenkin monia jumalia, kuten auringonjumalatar Amaterasu, kuunjumala Tsukuyomi ja myrskynjumala Susano'o. Japanilaiset uskovat, että Japanin keisari on Amaterasun lapsenlapsen Ninigi no Mikoton jälkeläinen.

Jokaisesta kuolleesta ihmisestäkin tulee kami kun hänen kuolemastaan on kulunut 33 vuotta, olettaen että hän on saanut nimen ennen kuolemaansa. Mikäli lapsi kuolee nimettömänä, tulee hänestä vihainen ja ilkeä ”mizuko”, eli ”vesilapsi”, jota pitää lepytellä, jotta hän ei aiheuttaisi ongelmia. Myös huvin vuoksi tai ilman muuta pätevää syytä surmatusta ihmisestä tulee kaunaa, ”urami”, kantava ”aragami”, joka haluaa kostaa kohtaamansa vääryydet.

Myös ruokailussa seurataan tiettyjä rituaaleja. On kohteliasta sanoa ”itadakimasu” ennen ruokailun aloittamista. Tällä sanalla kiitetään ruoanlaittajan lisäksi kaikkia niitä kasveja ja eläimiä, jotka ovat kuolleet, jotta ihminen saisi syödä vatsansa täyteen.

Vainajien kunnioitus

Šintolaisuudessa vainajien sieluja kunnioitetaan ja on tavallista, että kuolleen perheenjäsenen kuva asetetaan muistoalttarille, jolla vainajalle uhrataan ruokaa, juomaa ja joskus ns. henkirahaa.

Ennen ruokailua vainajan lähin sukulainen keskustelee vainajan sielun kanssa. On myös tavallista puhella sielulle päivän tapahtumista ja kysellä kuulumisia.

Lähteet

• Vesterinen, Ilmari: Shintolaisuus, s. 377–410 teoksessa Uskonnot maailmassa, Katja Hyry ja Juha Pentikäinen (toim.).
• Kena Kirsti: Kaukoidän teologian näkökulmia; Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181. Jyväskylä: Gummerus, 1993. ISBN 951-9111-93-X.

Katso myös

• Uskontojen teemasivu

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Šintolaisuus Wikimedia Commonsissa

Uskontoaiheiset artikkelit

Teemasivu