Kuolema

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kuolemaa tapahtumana. Artikkeli kuoleman henkilöitymistä, katso Kuolema (henkilöitymä). Kuolema on myös kylä Alajärvellä.
Ihmisen pääkalloa ja kokonaista luurankoa pidetään kuoleman vertauskuvina.

Kuolema on eliön täydellinen ja pysyvä elintoimintojen päättyminen. Toisin sanoen biologinen elämä loppuu kuolemaan. Eläimillä kuolema seuraa usein jonkin tärkeän elimen, kuten sydämen, toiminnan lakattua. Kasvit puolestaan voivat sopivissa olosuhteissa jatkaa elinkaartaan juurissaan ja versoissaan. Yksisoluiset, jakautumalla lisääntyvät organismit ovat eräällä tavalla kuolemattomia.

On mahdollista että organismi kuolee, mutta solut ja elimet jäävät eloon ja voidaan siirtää uuteen isäntään, kuten elinsiirron tapauksessa. Elinsiirron yhteydessä yhä elävät kudokset on poistettava nopeasti kuolleesta isännästä, ennen kuin ne kuolevat puutteellisten elintoimintojen takia. Harvoin jotkin eläinsolut voivat olla käytännössä kuolemattomia, kuten ihmisen kasvaimesta peräisin olevat (HeLa -solut). Toisaalta organismin yksittäiset solut tai jopa elimet voivat kuolla, mutta organismi voi jäädä eloon. Monet yksittäiset solut elävät vain lyhyen aikaa, joten suurin osa organismin soluista uusiutuu jatkuvasti.

Elinsiirtojen vuoksi merkittävä juridinen käsite on aivokuolema. Siinä aivotoiminta lakkaa, mutta muita elintoimintoja voidaan pitää yllä keinotekoisesti.

Kuolemaan liittyvä suuri kysymys on, jatkuuko yksilön elämä kuoleman jälkeen. Koska elämän kokemisessa välttämättömät asiat – tunteet, ajattelu ja aistimukset – ovat yhteydessä materiaalisten aivojen ja aistielinten toimintaan, ajattelevat monet, ettei yksilön elämä voi mitenkään jatkua aivojen ja aistielinten tuhoutuessa kuolemassa. Monien eri uskontoja edustavien ja myös monien uskontokuntiin kuulumattomien ihmisten ajatteluun kuitenkin kuuluu, että yksilön elämä voi jatkua myös ruumiin kuoleman jälkeen. Tähän liittyy yleensä ajatus jonkinlaisesta materiattomasta sielusta, joka tavalla tai toisella säilyttää yksilön identiteetille keskeiset asiat kuoleman jälkeenkin.

Luonnollinen kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolemaa sanotaan "luonnolliseksi", kun sitä ei ole edesautettu vaan kuoleman on sallittu tulla luonnollista tietään omaa vauhtiaan. Kuoleman lähestyessä omaisten ja potilaan kanssa voidaan kuolevan papereihin merkitä hoitolinjaus: papereihin voidaan kirjoittaa kirjaimet ”SLK” eli ”sallitaan luonnollinen kuolema”, jolloin hoitohenkilökunta tietää, että omaiset tai kuoleva eivät halua voittaa muutamaa ylimääräistä elinpäivää raskailla hoidoilla. [1]

Lääketieteellinen ja juridinen kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Head skull anterior view.jpg Kuoleman tilat

Pallor mortis
Livor mortis
Algor mortis
Rigor mortis

Lääketieteessä kuolema tarkoittaa elimistön toimintojen pysyvää lakkaamista. Kuolinhetki voidaan määritellä verenkierron ja hengityksen loppumisena (sydänkuolema, kliininen kuolema) tai aivojen toiminnan loppumisena (aivokuolema). Kuoleman juridinen määritelmä vaihtelee jonkin verran eri valtioissa. Suomessa ihminen voidaan todeta kuolleeksi, kun sydän on lakannut sykkimästä ja joku seuraavista pätee: hengitys ja verenkierto ovat loppuneet, ruumis on tuhoutunut tai toissijaiset kuolemanmerkit ovat ilmaantuneet. Hengityksen ja verenkierron loppuminen todetaan esimerkiksi silloin, jos elvytyksestä huolimatta verenkierto ei käynnisty tai jos elvytykseen päätetään olla ryhtymättä toivottoman ennusteen vuoksi. Ruumiin tuhoutuminen tarkoittaa esimerkiksi palamista tai murskaantumista. Toissijaiset kuolemanmerkit ovat lautumien ja kuolonkankeuden (rigor mortis) ilmaantuminen sekä ruumiin jäähtyminen ja hajoaminen. Kuoleman toteaa lääkäri.[2]

Aivokuolema tarkoittaa aivotoiminnan peruuttamatonta lakkaamista, ja sille on ominaista aivosähkötoiminnan loppuminen ja refleksien puuttuminen. Aivokuoleman toteaa Suomessa lääkäri lain määräämällä tavalla. Aivokuoleman toteamiseksi potilaalle tehdään neurologinen tutkimus, jonka tavoitteena on osoittaa hengityksen pysyvä loppuminen sekä kipureaktion ja kaikkien aivohermojen toiminnan puuttuminen. Tarpeen vaatiessa voidaan tehdä aivosähkökäyrätutkimus (EEG) ja aivoverisuonten varjoainekuvaus, joista jälkimmäisellä voidaan osoittaa aivoverenkierron lakkaaminen.[2]

Aivokuoleman toteamisen jälkeen kaikki hoito lopetetaan ja henkilö julistetaan kuolleeksi. Jos henkilöltä otetaan talteen elimiä elinsiirtoa varten, jatketaan aivokuolleen henkilön hoitoa tilapäisesti irrotushetkeen asti. Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa lailla vuonna 1970 hyväksyttiin aivokuolema yhdeksi kuoleman määritelmäksi.[2]

Jos henkilö ei ole kuollessaan sairaalahoidossa, kuolemasta on annettava tieto lääkärille tai poliisille. Kun kuolemansyy on selvitetty, lääkäri kirjoittaa kuolintodistuksen, joka tarvitaan hautauslupaa varten. Tarvittaessa kuolinsyyn selvittämiseksi voidaan tehdä ruumiinavaus. Jos kyseessä on onnettomuus tai muuten epäselvä kuolema, harkinnan mukaan voidaan järjestää poliisitutkinta.

Kuolemaa koskevia säännöksiä Suomen lainsäädännössä sisältyy lakiin (459/1973) ja asetukseen (948/1973) kuolemansyyn selvittämisestä sekä lakiin (101/2001) ihmisen elimien ja kudoksien lääketieteellisestä käytöstä.[2] Naiset elävät keskimäärin n. 7 vuotta pitempään kuin miehet.[3]

Yleisimmät kuolinsyyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisimmät kuolinsyyt Suomessa vuonna 2005 olivat:[4]

Syy Yleisyys naisilla Yleisyys miehillä
Iskeemiset sydäntaudit 24,4 % 24,7 %
Syövät 21,3 % 23 %
Aivoverisuonien sairaudet 11,2 % 7,5 %
Hengityselinten sairaudet 4,2 % 6 %
Muut verenkiertoelinten taudit 4,1 % 3,4 %
Dementia ja Alzheimerin tauti 12,1 % 5,3 %
Tapaturmat 5 % 10,7 %
Muut syyt 17,5 % 19,4 %

Hautaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hautausmaa Tokiossa.

Lähes kaikissa kulttuureissa kuolleen ihmisen ruumis hävitetään esimerkiksi hautaamalla maahan tai polttamalla ennen merkittävää luonnollista hajoamista.

Kristinuskoisissa kulttuureissa kuollut ruumis on perinteisesti ollut tapana haudata sellaisenaan puisessa tai muusta materiaalista koostuvassa arkussa pari metriä (6 jalkaa, noin 1,8 m) maan alle hautaamiselle tarkoitetulla alueella, hautausmaalla. Henkilö voi myös toivoa ruumiinsa poltettavan tuhkaksi. Lähi-idässä islamilainen vainaja kääritään liinoihin ja haudataan pystyasentoon kasvot kohti muslimien pyhää kaupunkia Mekkaa. Aikaisemmin zarathustralaisuudessa ruumiit jätettiin hiljaisuuden tornien päälle lintujen syötäväksi.

Monilla alueilla kuten Aasiassa tuhkaus on yleisin hautaustapa. Osittain taustalla on hautauksen aiheuttama maankäyttöongelma. Tämän vuoksi esimerkiksi Kiinassa ja Japanissa kaikki ruumiit tuhkataan kuoleman jälkeen.lähde? Vanhojen hautojen väitetään vievän noin 10% viljeltävästä maa-alasta Kiinassa.lähde?

Tiibetissä ruumiin hävittämistapa on taivashautaus, jossa ruumis jätetään korkealle paikalle (vuorelle) petolintujen syötäväksi. Joskus tämä tehdään uskonnollisista syistä (lintujen nähdään vievään sielun taivaaseen) ja joskus se vain heijastaa faktaa, että kun maasto on liian kovaa kaivettavaksi, puita on vähän poltettavaksi ja paikallinen uskonto uskoo ruumiin olevan vain tyhjä kuori kuoleman jälkeen, on kätevämpiä tapoja hävittää ruumis, kuten sen jättäminen eläinten kaluttavaksi.lähde?

Avaruushautaus käyttää rakettia laukaisemaan tuhkajäänteet kiertoradalle. Avaruushautauksia on tehty ainakin 150.lähde? Kaikkea tuhkaa ei lähetetä, ainoastaan pieni osa siitä.lähde?

Kuoleman henkilöitymä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kuolema (henkilöitymä)


Kuolema on myös suosittu myyttinen hahmo, joka on esiintynyt tarinankertojien kertomuksissa kautta aikain. Länsimaisessa kulttuurissa kuolema on saanut Viikatemiehen hahmon, joka on nykypäivän televisioon ja kirjallisuuteen siirtynyt luultavasti keskiajan tai renessanssin taiteesta. Usein Viikatemies on pukeutunut mustaan hupulliseen kaapuun ja kantaa mukanaan mustaa viikatetta. Joskus kuolema saa myös ihmisen hahmon, erityisesti elokuvissa, joissa kuolema saattaa tappaa koskettamalla. 1800-luvun romantiikka romantisoi muiden asioiden ohessa myös kuoleman, josta tuli keskeinen aihe monissa aikakauden taideteoksissa. Tällöin käytettiin usein kuoleman henkilöitymiä tai muita kuoleman symboleita, kuten niinipuuta.

Suomessa ja karjalassa kuoleman henkilöitymän erisnimet ovat usein olleet sivumerkityksiä sanoilla, joiden päämerkitys on jotain muuta tai yleisnimi, kuten Tuoni (kuolleiden valtakunta), Mana (kuolleiden valtakunta), Marras, Marto (mm. jotain kuollutta), Kalma (mm. kuolema, kuollut ruumis), Surma (mm. kuolema, tappaminen), ja Kuolema.

Sielulintu oli eräs kuoleman henkilöitymä ja kuoleman tuoja (tai elämän pois hakija) karjalaisessa perinteessä.

Kuolemanjälkeinen elämä uskonnoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Ihmistä on kautta aikojen askarruttanut millaisena tämä kokee ajan kuolemansa jälkeen. Fysiologisesti tarkastellen kuolema tarkoittaa elintoimintojen päättymistä. Jos katsotaan ajattelun ja kokemusten olevan aivojen elintoiminto, on kysymys kuoleman jälkeisistä kokemuksista triviaali, eikä eroa siitä millaisena koemme ajan ennen syntymää. Kuitenkin kuolemaa voidaan ja on kaikissa yhteisöissä, kaikkina aikoina myös pohdiskeltu ontologian, mystiikan, metafyysiikan ja spirituaalisuuden näkökulmasta.

Kuolleita on hyvin pitkään käsitelty kunnioittaen. Ihmisiä on haudattu jo 50 000 vuotta sitten. Alkujaan ruumiit on hävitetty ilmeisesti hygienian ylläpitämiseksi, mutta jo neanderthalin ihminen lisäsi vainajan mukaan ruokaa ja aseita, ilmeisesti kuoleman jälkeistä elämää ajatellen.

Muinaissuomalaisilla vainaja jatkoi elämäänsä kuoleman jälkeen Tuonelassa tai Manalassa. Buddhalaisuudessa elämä ymmärretään kärsimykseksi, ja elämän kiertokulusta voi päästä pois vain pääsemällä nirvanaan. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa kuoltuaan ihmiset ja eläimet syntyvät uudestaan jonakin toisena elävänä.

Lähi-idässä syntyneissä uskonnoissa, juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ihminen on ainutkertainen, ja kuolemansa jälkeen hänellä on mahdollisuus pelastua, tai joutua kärsimykseen. Kuoleman jälkeinen elämä ei kuulunut juutalaisuuteen vielä Vanhan testamentin aikaan. Vanhan testamentin uskonnossa Jumala palkitsee hyveelliset ihmiset jo tässä elämässä. Käsitykset kuitenkin muuttuivat ajan myötä, ja Uudessa testamentissa enää saddukeuksiksi kutsuttu oppineiden ryhmä pitää kiinni käsityksestä, jonka mukaan kuolemanjälkeistä elämää ei ole.

Muinaisen Egyptin kuolemankäsityksellä on ollut suuri vaikutus Lähi-idän uskontoihin. Muinaisegyptiläinen uskonto pohdiskeli paljon kuolemanjälkeistä elämää ja kuolema nähtiin usein vain siirtymävaiheena toisenlaiseen todellisuuteen. Jumala Osirista on pidetty alkuperäisenä vapahtajajumalana, josta käsitys levisi muihin uskontoihin. Osiris-mysteeriot levisivät Serapis-kultin mukana myös Antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Muinaisegyptiläisessa uskonnossa Anubis johdatti kuolleen Osiriksen saliin, jossa hän joutui osoittamaan kelvollisuutensa päästäkseen vihannoiville kentille. Vainajan sydän punnittiin Osiriksen salissa 42 jumalan läsnä ollessa Osiriksen vaa'alla Maatin sulkaa vasten. Kirjuri Thot kirjasi tuloksen muistiin ja vainaja pääsi joko Osiriksen kentille tai joutui kuolemaan toisen kerran, jolloin hän lakkasi olemasta. Islamissa taas puhutaan Tekojen kirjasta, jossa ovat kirjattuna kaikki ihmisen hyvät ja pahat teot. Tilinteon vaiheessa kirja punnitaan, ja ne joiden hyvät teot painavat vaa'assa enemmän kuin pahat, pääsevät paratiisiin. Ne, joiden pahat teot painavat enemmän kuin hyvät, lähetetään kiirastuleen, jossa he joutuvat olemaan pahojen tekojensa mukaisen ajan. Uskottomat taas lähetetään suoraan kiirastuleen, jonne he jäävät ikuiseksi ajaksi. Kiirastuli (purgatorium) kuuluu myös katoliseen kristinuskoon. Myös ortodoksisella kirkolla on tätä vastaava oppi puhdistavasta välitilasta.lähde?

Antropologit ovat todenneet, että epäusko kuolemanjälkeisen elämän suhteen on tyypillisintä keräilijä-metsästäjien kulttuureille sekä modernille yhteiskunnalle.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mitä vaatii hyvä kuolema? Yle.fi/Akuutti
  2. a b c d Kuoleman toteaminen. Opas terveydenhuollon henkilökunnalle. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2004: 5. Edita Prima Oy, Helsinki 2004
  3. Naiset elävät pidempään kuin miehet
  4. Matti Niemelä: Krooninen sepelvaltimotauti TherapiaFennica.fi. Kandidaattikustannus Oy. Viitattu 23. maaliskuuta 2008.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Clark, William R.: Kuoleman toiset kasvot: Vanhenemisen ja kuoleman biologiaa. (Sex and the origins of death, 1996.) Suomentanut Tiina Onttonen. Helsinki: Art House, 1998. ISBN 951-884-230-2.
  • Enqvist, Kari: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35443-8.
  • Hinton, John: Kun ihminen kuolee. (Dying, 1967.) Suomentanut Eero Tuovinen. Taskutieto 58. Porvoo Helsinki: WSOY, 1970.
  • Huttunen, Tiina & Kiiskinen, Cia & Tuominen, Riitta (toim.): Mikään ei häviä: Kirjoituksia kuolemankulttuurista. Valokuvat: Julia Weckman. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31369-6.
  • Hänninen, Juha (toim.): Elämän loppu vai kuoleman alku: Hoitopäätökset kuoleman lähestyessä. Helsinki: Duodecim, 2006. ISBN 951-656-208-6.
  • Häyry, Matti & Häyry, Heta: Rakasta, kärsi ja unhoita: Moraalifilosofisia pohdintoja ihmiselämän alusta ja lopusta. Helsinki: Kirjayhtymä, 1987. ISBN 951-26-3126-1.
  • Kiiskinen, Terhi & Pihlström, Sami (toim.): Kuoleman filosofia. Filosofisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, filosofian laitos, 2002. ISBN 952-10-0522-X.
  • Kuparinen, Eero (toim.): Kun aika loppuu: Kuolema historiassa. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 52. Turku: Turun yliopisto, yleinen historia, 1999. ISBN 951-29-1529-4.
  • Laukkanen, Maj-Brita: Monikulttuurinen kuolema: Perustietoa eri uskontokuntiin kuuluvien hoitamisesta. Helsinki: Suomen mielenterveysseura: SMS-tuotanto, 2001. ISBN 951-9458-75-1.
  • Lehikoinen, Heikki: Katkera manalan kannu: Kuoleman kulttuurihistoria Suomessa. Helsinki: Teos, 2011. ISBN 978-951-851-317-2.
  • Liimatainen, Ari (toim.): Sinä kuolet. Hyve-sarja. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-26-5280-3.
  • Peräkylä, Anssi: Kuoleman monet kasvot: Identiteetin tuottaminen kuolevan potilaan hoidossa. Tampere: Vastapaino, 1989. ISBN 951-9066-36-5.
  • Ruth, Jan-Erik & Heiskanen, Pirkko (toim.): Kuolema elämän keskellä. Helsingissä: Otava, 1985. ISBN 951-1-08588-3.
  • Räikkä, Juha: Esseitä etiikasta. Kuopio: Unipress, 2006. ISBN 951-579-222-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuolema.