Antiikin Kreikan uskonto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nuoren karjun uhraus. Kuva attikalaisessa punakuviotekniikalla tehdyssä ja kalos-kirjoituksella (ΕΠΙΔΡΟΜΟΣ ΚΑΛΟΣ) varustetussa vaasissa noin vuodelta 510-500 eaa.

Antiikin kreikkalainen uskonto koostui useista toistensa kanssa rinnan eläneistä kulteista, uskomuksista ja toimituksista, joiden alkuperä ja historia vaihtelivat. Uskomukset ja toimitukset olivat usein luonteeltaan paikallisia, joten todellisuudessa voitaisiin puhua "kreikkalaisista uskonnoista" tai "kulteista" monikossa, vaikkakin kautta kreikkalaisen maailman uskomuksissa ja toimituksissa oli paljon yhtäläisyyksiä.

Kreikkalaisessa uskonnossa ei ollut kyse pelkästä kreikkalaisesta mytologiasta ja sen jumaluuksista; siihen liittyy erilaisia kansanuskomuksia, kulttitoimituksia ja arkisia rituaaleja, sekä mysteeriuskontoja. Kreikkalainen uskonto oli luonteeltaan yhteisöllinen: jumalien palvonta oli kaupunkivaltion tehtävänä. Mysteerikultit, joista kuuluisin oli Eleusiin mysteerikultti, tarjosivat yksilöllisempää uskonelämää. Vaikka Kreikan mytologia onkin säilynyt varsin hyvin, on hankala saada kuvaa tavallisen kansan uskomuksista, jotka näyttävät eronneen tuntuvasti sivistyneistön kehittyneemmistä uskonnollisista rakenteista.

Kreikkalaiseen uskontoon ei kuulunut mitään dogmaattisia tai teologisia oppirakennelmia. Uskonnollisen elämän painopiste oli kultissa. Ihmiset saivat ajatella jumalista mitä halusivat, kunhan valtion suojeluksessa olevaa jumalien kulttia ei loukattu.[1] Monet kreikkalaiset tunnustivat merkittävimmät, niin kutsutut olympolaiset jumalat: Zeus, Poseidon, Haades, Apollon, Artemis, Afrodite, Ares, Dionysos, Hefaistos, Athene, Hermes, Demeter, Hestia ja Hera.[1][2] Merkittävimpiä jumalia palvottiin eri kaupunkivaltioissa, mutta jumalten nimiin saatettiin lisätä epiteettejä, jotka ilmaisivat niiden erillistä ja paikallista luonnetta. Lisäksi monilla kaupungeilla oli omat suojelijajumalansa, kuten esimerkiksi Ateenalla Athene. Jotkut kreikkalaisen filosofian koulukunnat, kuten stoalaisuus ja platonismin eräät muodot, käyttivät kieltä, joka vaikuttaa viittaavan yhteen transsendenttiin jumaluuteen.

Kreikkalaiset uskonnolliset käytännöt ulottuivat kauas Manner-Kreikan ulkopuolelle, Joonian rannikolle ja saarille Vähä-Aasiaan, Sisilian ja Etelä-Italian Suur-Kreikkaan sekä eri puolilla läntistä ja eteläistä Välimerta sijainneisiin siirtokuntiin. Nykyisen Italian alueella kreikkalaiset uskonnolliset ajatukset sekoittuivat yhteen etruskien uskonnon kanssa, muodostaen roomalaisen uskonnon. Rooman valtakunnan itäosissa kreikkalainen uskonto kietoutui yhä enemmän yhteen itäisten uskomusten ja kulttien kanssa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalainen uskonto vaikuttaa kehittyneen pronssikautisen Kreikan mykeneläisen kulttuurin uskonnosta. Arkeologisten löytöjen perusteella mykeneläiset vaikuttavat pitäneen Poseidonia pääjumalana. Uskonto on saattanut sisällyttää itseensä alueen varhaisempia uskomuksia ja käytäntöjä, kuten minolaisen kulttuurin uskonnon.

Minolaisesta kulttuurista tunnetaan seuraavat jumalat, jotka myöhemmin luettiin olympolaisten jumalien joukkoon: Zeus Diktaios (Zeus, "Pyhältä vuorelta"), Athana Potniya (Pallas Athene), Poseadon (Poseidon), Enyalios (Ares), Payawon ("Iskijä", Paian Apollon) ja Erinys (Demeter). Lisäksi tunnetaan jumalannimiä, joilla saattaa olla kreikkalainen vastine, mutta vastineesta ei voida olla varmoja; näitä ovat muun muassa Pas-Pados ("Jumalainen lapsi"), Querisaya ("Metsästäjätär"?), Pade, Pardes ja Pandes.[2] Jotkut tutkijat ovat katsoneet, että erityisesti kreikkalaisen mytologian vahvat naisjumaluudet, kuten Hera ja Artemis, olisivat peräisin minolaisesta uskonnosta.[3]

Kreikan arkaaisella ajalla Homeros ja Hesiodos loivat eepoksensa, jotka kuvasivat kreikkalaisen mytologian jumalten alkuperää (Jumalten synty) sekä keskeisiä tapahtumia (Ilias, Odysseia). Herodotos piti myöhemmin Jumalten syntyä auktoriteettina koskien jumalten nimiä ja heidän ominaisuuksiaan.[4] Homeros ja Hesiodos eivät kuitenkaan keksineet jumalia, ja he ottivat suurimmaksi osaksi jumalille nimet vanhoista kulteista. Heidän voi kuitenkin nähdä antaneen kreikkalaisille heidän pantheoninsa, jumalmaailmansa; erityisesti Homeroksen ansiosta vanhemmat paikalliset jumaluudet jäivät vähitellen syrjään olympolaisten jumalien tieltä, ja homerolaisista jumalista tuli näin yleiskreikkalaisia jumalia.[1]

Vanhempi, paikallinen jumalmaailma ei kuitenkaan hävinnyt kokonaan. Se eli edelleen homerolaisen jumaluskon rinnalla, osin kietoutuneena yhteen sen kanssa. Usein vanha ja uusi jumala sulautuivat yhteen; esimerkiksi synnytyksen jumalatar Eileithyia käsitettiin usein samaksi kuin Hera tai Artemis, mutta toisin paikoin hänet luettiin itsenäiseksi jumalattareksi. Vanhemmat uskomukset ilmenivät myös muun muassa käsityksissä, joissa homerolainen jumaluus kytkettiin johonkin eläimeen, kuten Zeus härkään ja Poseidon hevoseen.[1]

Vanhempi piirre oli myös kauan säilynyt usko erilaisiin daimoneihin, henkiolentoihin. Henkiä nähtiin kaikissa luontokappaleissa, kuten eläimissä, kasveissa, virroissa, kallioissa, lähteissä ja kivissä. Lisäksi kansanuskomuksissa esiintyi paljon erilaisia jumalhenkiä, joilla oli joku yksittäinen tehtävä; esimerkiksi Taraksippos-nimisen hengen tehtävänä oli hevosten säikyttäminen kilpa-ajoissa.[1]

Klassinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan klassista kautta voidaan luonnehtia enemmän maalliseen suuntautuneeksi kuin maailmasta vetäytyväksi. Uskonnolla oli kuitenkin suuri merkitys kreikkalaisten elämässä. Viralliset menot kohdistuivat perinteiseen olympolaiseen, homeeriseen uskontoon, ja kulttimenoja vietettiin usein suurina kansanjuhlina. Pohjoisesta ja idästä saapui Kreikkaan erilaisia orgiastisia kultteja, joista eräs oli äitijumalatar Kybelen kultti. Kansan keskuudessa suosittuja olivat erityisesti mysteeriuskonnot.[5]

Klassisena aikana kreikkalainen uskonto kohtasi myös arvostelua. Monet tunnetut filosofit arvostelivat perinteisiä uskomuksia. Varhaisimpia oli Ksenofanes, joka arvosteli jumalien kuvaamista antropomorfisina eli ihmisen muotoisina sekä sitä, että jumalien kuvataan omaavan inhimillisiä paheita. Myös muut esisokraatikot esittivät luonnonfilosofisia käsityksiä, joissa jumalilla ei ollut osuutta maailman luonnolliseen kulkuun. Sokrates puolestaan arvosteli muun muassa yrityksiä saada jumalat toimimaan ihmisten tahdon mukaan. Uusien uskonnollisten ajatuksien esittämisessä oli kuitenkin myös vaaransa, mikä näkyi esimerkiksi Anaksagoraan karkotuksessa sekä Sokrateen saamassa syytteessä ja kuolemantuomiossa.[5] Myöhemmin esimerkiksi Platon ei puhunut polyteistisistä jumalista, vaan keskittyi yhteen jumalaan, jota kutsui Hyvän ideaksi. Aristoteles puhui ensimmäisestä liikuttajasta.

Hellenistinen ja roomalaisaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hellenistisenä aikana kohonnut sivistystaso ja laajalle levinneet filosofiset opit rapauttivat uskoa useisiin jumaliin ja heidän runsaaseen vuorovaikutukseensa ihmisten kanssa. Eri filosofisten suuntausten ratkaisut jumaluuden ongelmaan olivat erilaisia: skeptikot ja epikurolaiset uskoivat, että jumalia joko ei ole lainkaan tai että heidän vaikutuksensa elämään on merkityksetön. Platonin seuraajat, kuten keski- ja uusplatonilaiset, postuloivat useimmiten yhden jumalan olemassaolon, mutta yksimielisyyttä tämän olennon luonteesta ei syntynyt.

Kun Rooman valtakunta valloitti Kreikan vuonna 146 eaa., se omaksui suuren osan kreikkalaista uskontoa, samoin kuin muutakin kulttuuria. Kreikkalaiset jumalat samastettiin vanhoihin roomalaisiin jumaliin: esimerkiksi Zeus Juppiteriin, Hera Junoon, Poseidon Neptunukseen, Afrodite Venukseen, Ares Marsiin, Artemis Dianaan, Athene Minervaan, Hermes Merkuriukseen, Hefaistos Vulcanukseen, Hestia Vestaan, Demeter Cerekseen, Haades Plutoniin, Tykhe Fortunaan ja Pan Faunukseen. Jotkut jumalat, kuten Apollon ja Bakkhos, roomalaiset olivat omaksuneet jo aiemmin. Roomalaisessa uskonnossa oli kuitenkin monia vanhempia jumalia, joita ei yhdistetty mihinkään kreikkalaiseen jumalaan, kuten Janus ja Quirinus.

Hellenistis-roomalaisena aikana myös Kreikkaan, kuten koko antiikin maailmaan, levisivät idän mysteeriuskonnot, jotka tarjosivat kansanomaisemman ratkaisun ihmisten uskonelämän ongelmiin. Näistä uskonnoista tärkeimpiä olivat egyptiläinen Isiksen kultti ja mithralaisuus. Osa, kuten mithralaisuus, oli uusia uskontoja, kun taas osa oli alkuperältään hyvin vanhoja, kuten egyptiläiset Osiriksen mysteerit.

Idästä Kreikkaan levisi myös juutalaisperäinen kristinusko. Myöhäisantiikin aikana, kristinuskon jo noustua valtionuskonnoksi ja enemmistöuskonnoksi, keisari Julianus Apostata yritti vielä herättää hellenistisen polyteistisen uskonnon henkiin. Hän pyrki muuntamaan sen kristinuskon kaltaiseksi uskonnoksi, jolla olisi yhtenäinen teologia ja järjestäytynyt papisto. Monille myöhäisantiikin uusplatonilaisille filosofinen tutkimus oli samalla uskonnollista toimintaa.[6]

Uskomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jumalat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zeuksen patsas Olympian Zeuksen temppelistä. Kaiverrus 1500-luvulta.

Antiikin kreikkalainen teologia perustui polyteismiin eli monijumalaisuuteen, toisin sanoen oletukseen siitä, että jumalia ja jumalattaria oli useita. Merkittävimpiä jumalia olivat niin kutsutut olympolaiset jumalat. Jumalien uskottiin olevan kuolemattomia, mutta ei kaikkivaltiaita. Myös jumalia hallitsi kohtalo, joka syrjäytti kaiken muun. Esimerkiksi kreikkalaisessa mytologiassa Odysseuksen kohtalona oli palata kotiinsa Ithakaan Troijan sodan jälkeen, ja jumalat saattoivat ainoastaan pidentää tämän kotimatkaa ja tehdä siitä vaikeamman, eivät pysäyttää häntä.

Jumalat muodostivat hierarkian, jossa Zeuksella, jumalten kuninkaalla, oli usein asema muiden yläpuolella, vaikkakaan hänkään ei ollut kaikkivaltias. Joillakin jumaluuksilla oli täysi hallintavalta luonnon tiettyihin puoliin; esimerkiksi Zeus oli taivaan jumala, joka lähetti ukkosia ja salamoita; Poseidon hallitsi merta ja maanjäristyksiä; ja Helios hallitsi Aurinkoa. Toiset jumalat hallitsivat abstrakteja käsitteitä, kuten esimerkiksi Afrodite rakkautta.

Afrodite ratsastaa joutsenella. Rodokselta löydetty attikalainen kyliks-maalaus noin vuodelta 460 eaa.

Vähäisempiä jumaluuksia, jotka olivat enemmän tai vähemmän kytköksissä olympolaisiin jumaliin, oli lukuisia. Suosituimpiin kuului viinin ja hengellisen ekstaasin jumala Dionysos, jota kutsuttiin usein myös Bakkhokseksi. Muita suosittuja jumalia olivat Pan, sarvipäinen paimenten ja kansanmusiikin jumala, sekä Hekate, joka oli noituuden ja tienristeysten jumala.

Jumalat kuvattiin usein antropomorfisina eli ihmisen muotoisina. Jumalat toimivat kuten ihmiset ja heillä oli inhimillisiä paheita. Jumalat kykenivät toimimaan yhdessä ihmisten kanssa ja esimerkiksi saamaan lapsia heidän kanssaan. Joskus tietyt jumalat asetettiin toisiaan vastaan, ja ne saattoivat pyrkiä syrjäyttämään toisensa. Esimerkiksi Iliaassa Zeus, Afrodite, Ares ja Apollon tukevat Troijan sodassa Troijaa, kun taas Hera, Athene ja Poseidon tukevat kreikkalaisia (teomakhia). Tällaiset ristiriidat olivat ikään kuin taivaallista heijastumaa maan päällä käydyistä sodista.

Jotkut jumalat liitettiin johonkin tiettyyn kaupunkiin tai paikkaan. Esimerkiksi Athene yhdistettiin Ateenan kaupunkiin, Apollon Delfoihin ja Delokseen, Zeus Olympiaan ja Afrodite Korinttiin. Jotkut jumalat liitettiin Kreikan ulkopuolisiin maihin, kuten esimerkiksi Poseidon Etiopiaan ja Troijaan, ja Ares Traakiaan.

Herakles ja Kerberos, Haadesta vartioinut kolmipäinen koira. Mosaiikki Valenciasta, Espanjasta 200-luvulta.

Eri paikoissa palvotun jumalan samannimisyys ei taannut sitä, että jumalaan liitetyt uskomukset tai kultit olisivat olleet samanlaisia: kreikkalaiset tiesivät hyvin, että Spartassa palvottu Artemis, neitsytmetsästäjätär, oli hyvin erilainen jumaluus kuin Efesoksessa palvottu Artemis, joka oli monirintainen hedelmällisyyden jumalatar. Vaikka merkittävimpiä jumalia palvottiin eri puolilla Kreikkaa ja vaikka suurimmissa kaupungeissa oli temppeleitä kaikille merkittävimmille jumalille, monien jumalien kohdalla kytkennät tiettyihin paikkoihin säilyivät vahvoina loppuun asti.

Kuolevaiselle ihmiselle oli mahdollista tulla heerokseksi, sankariksi, ja jopa kuolemattomaksi jumalaksi. Eräs esimerkki on Herakles, joka oli Zeuksen poika, mutta jolla oli kuolevainen äiti. Tekemällä suuria sankarillisia tekoja ja puolittain jumalaisen alkuperänsä ansiosta Herakleelle annettiin lopulta mahdollisuus tulla yhdeksi jumalista. Herakles kieltäytyi, mutta hänestä tuli kylläkin kuolematon.

Tuonpuoleinen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaiset uskoivat tuonpuoleiseen manalaan, jonne kuolleiden henget siirtyivät kuoleman jälkeen. Jos hautajaisia ei toimitettu, uskottiin yleisesti, ettei kuolleen henki pääse manalaan, vaan jää kummittelemaan ikuisesti. Kreikkalaisilla oli useita erilaisia näkemyksiä tuonpuoleisesta, ja näkemykset muuttuivat ajan kuluessa.

Manalan tunnetuimpia alueita oli Haades, jota hallitsi samanniminen jumala, Zeuksen veli. Paikkaa kutsuttiinkin alun perin Haadeen taloksi tai paikaksi. Toinen manalan alue, Tartaros, oli kärsimyksen paikka, johon kirottujen ajateltiin päätyvän. Kolmas alue, Elysion, oli miellyttävä paikka, johon hyveelliset kuolleet ja mysteerikultteihin vihkiytyneet pääsivät. Harvat, kuten Akhilles, Alkmene, Amfiaraos, Ganymedes, Ino, Melikertes, Menelaos, Peleus ja monet Troijan ja Theban sodissa sotineet luettiin niihin, jotka olivat saaneet kuolemattomuuden ja ikuisen elämän Elysionin kentillä — tai Onnellisten saarilla, mikä oli toinen nimitys kreikkalaisten "taivaalle".

Jotkut kreikkalaiset, kuten esimerkiksi Pythagoras, olivat omaksuneet ajatuksen jälleensyntymisestä, vaikkakaan kaikki eivät hyväksyneet tällaista näkemystä.

Mytologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikkalainen mytologia

Kreikkalaisella uskonnolla oli laaja mytologia. Se koostui enimmäkseen tarinoista, jotka kertoivat jumalista ja siitä, kuinka he vaikuttivat maanpäällä eläviin ihmisiin. Myyttien keskiössä olivat usein sankarit ja heidän tekonsa, kuten Herakles ja hänen kaksitoista urotyötään, Odysseus ja hänen kotimatkansa, Iason ja kultaisen taljan etsintä, sekä Theseus ja Minotauros.

Pariksen tuomio Rubensin maalaamana. Maalaus esittää Heran, Afroditen ja Athenen kauneuskilpailussa, joka aiheutti Troijan sodan.

Kreikkalaisessa mytologiassa esiintyi useita lajeja. Merkittävimpiä olivat jumalat ja ihmiset. Titaanit edelsivät olympolaisia jumalia ja olivat heidän vihansa kohteena. Muita olentoja olivat kentaurit, jotka olivat puoliksi ihmisiä ja puoliksi hevosia; luontoon perustuvat nymfit, joista dryadit olivat puiden nymfejä ja nereidit meren nymfejä; ja satyyrit, jotka olivat puoliksi ihmisiä ja puoliksi pukkeja. Kreikkalaiseen mytologiaan kuului myös hirviöitä, kuten kykloopit, yksisilmäiset jättiläiset; merihirviö Skylla; vesipyörre Kharybdis; naispuoliset gorgot; sekä Minotauros, joka oli puoliksi ihminen ja puoliksi härkä.

Monet myytit liittyivät Troijan sotaan Kreikan ja Troijan välillä. Aiheesta kertoi laaja eeppisten tarujen piiri, eeppinen kyklos. Tunnetuimpana sodasta kertoo Homeroksen eepos Ilias. Monet muut tarut kertoivat sodan jälkiseurauksista, kuten Odysseuksen kotiinpaluusta, joka on aiheena Homeroksen Odysseiassa, tai kuningas Agamemnonin murhasta, joka tunnetaan nykyisin ennen kaikkea Aiskhyloksen Oresteiasta.

Kreikkalaisilla ei ollut yhtä kosmogoniaa tai luomismyyttiä. Eri uskonnolliset ryhmät uskoivat maailman saaneen alkunsa eri tavalla. Erään luomismyytin kertoo Hesiodos eepoksessaan Jumalten synty. Sen mukaan alussa oli vain yksi alkujumaluus, Khaos (Kaaos), joka antoi synnyn muille alkujumaluuksille, kuten Gaia, Tartaros ja Eros. Eros synnytti titaanit, jotka synnyttivät edelleen ensimmäiset olympolaiset jumalat.

Mytologia säilyi antiikin ajan loppuun, ja siitä tuli osa roomalaista mytologiaa. Sekä kreikkalaiset että roomalaiset olivat kirjallisia kansoja, ja mytologian kuvauksia kirjoitettiin ylös eeppisenä runoutena (kuten Ilias, Odysseia ja Argonautika) ja näytelminä (kuten Euripideen Bakkhantit ja Aristofaneen Sammakot). Kreikkalais-roomalainen mytologia tuli jälleen suosituksi renessanssia seuranneen ajan Euroopassa, ja sitä kuvasivat taiteessaan muun muassa Botticelli, Michelangelo and Rubens.

Moraali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalainen uskonto ei luonut mitään selkeitä normeja moraaliselle elämälle, ja uskonnon ja etiikan välinen yhteys jäi näin heikoksi.[1] Monilla moraalisilla käsityksillä oli kuitenkin yhteyksiä uskonnolliseen ajatteluun. Eräs merkittävimpiä moraalisia käsitteitä kreikkalaisille oli pelko hybrikseen eli röyhkeyteen tai loukkaukseen syyllistymisestä. Hybristä olivat monet asiat, kuten raiskaus tai ruumiin häpäiseminen,[7][8] ja se oli Ateenan kaupunkivaltiossa rikos. Vaikka ylpeys ja turhamaisuus eivät olleet syntejä sinänsä, kreikkalaiset kannattivat kohtuutta, mikä näkyy esimerkiksi kultaisen keskitien ideaalissa. Ylpeys muuttui hybrikseksi vasta liiallisena, niin kuin mikä tahansa pahe. Sama koski ruokaa ja juomaa; kaikki liiallinen nähtiin sopimattomana.

Uskonnolliset kirjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisilla ei ollut pyhiä kirjoituksia samassa merkityksessä kuin esimerkiksi abrahamilaisilla uskonnoilla. Runoilijoiden teokset saatettiin kuitenkin nähdä jumalallisesti inspiroituneina: Homeros ja Hesiodos kutsuvat teostensa alussa jumalia ja muusia apuun laulaessaan myyteistä.

Erilaisia uskonnollisia ja uskonnollis-filosofisia tekstejä antiikin Kreikasta tunnetaan lukuisia. Näistä voidaan mainita esimerkiksi Dervenin papyrus, Kleantheen Hymni Zeukselle, Kaldean oraakkelit, Hermetica ja Prokloksen Platonilainen teologia.

Käytännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alttarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jumalien palvonta tapahtui alun perin ulkona taivasalla. Uskonnolliset rituaalit suoritettiin useimmiten alttareilla. Alttari saattoi alun perin olla vain yksinkertainen kohouma maasta, kuten kivilaatta tai joukko päällekkäin ladottuja kiviä. Myöhemmin alttarit saivat säännönmukaisemman, neliskulmaisen muodon.[1]

Alttarit olivat jumalalle pyhitetyn alueen keskipisteitä. Ne oli useimmiten omistettu yhdelle tai muutamalle jumalalle, ja niillä oli kyseisen jumalan patsas.[1] Alttarit olivat yleensä ulkona, joko temppelin edessä tai muualla. Alttareille jätettiin votiivilahjoja, kuten ruokaa, juomia tai arvokkaita esineitä.

Temppelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hefaistoksen temppeli Ateenan Agoran laidalla on kaupungin parhaiten säilynyt antiikin aikainen temppeli.

Alttareiden oheen rakennettiin myös temppeleitä, jotka toimivat jumalankuvien asuntoina.[1] Kreikkalaisen maailman suurimpia ja tunnetuimpia ovat Ateenan Akropoliilla sijaitseva Parthenon, joka oli omistettu Athenelle; Olympian Zeuksen temppeli; sekä Efesoksen Artemiin temppeli. Temppeleissä oli yleensä keskushuone, joka tunnettiin nimellä naos. Se sisälsi yleensä jumalan kuvapatsaan.

Papisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Kreikassa ei ollut yleensä varsinaista suljettua ja rajoitettua pappisluokkaa; merkittävimpänä poikkeuksena tästä toimii Delfoin papisto. Pappina saattoi yleensä toimia kuka tahansa vapaa kansalainen, ja pappisviran haltijat valittiin usein arpomalla.[1]

Joissakin temppeleissä toimi oraakkeleita, joiden uskottiin kykenevän ennustamaan tulevaisuutta. Tunnetuin näistä oli Delfoin oraakkeli, joka toimi Apollonin temppelissä Delfoissa.

Rituaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskeisin rituaali olivat uhritoimitukset, joita suoritettiin jumalien kunnioittamiseksi ja lepyttämiseksi. Uhri oli usein veriuhri, eli eläinuhri. Tällöin eläin teurastettiin rituaalisesti, niin että sen veri valui alttarille. Tämän jälkeen suurin osa eläimestä syötiin ja osa poltettiin; näin jumalille jäivät lähinnä savut ja tuoksut. Sovitusuhrissa poltettiin koko eläin, johon ihmisen tekemän synnin tai kironalaisuuden katsottiin siirtyneen. Uhrieläimet olivat yleensä kotieläimiä; paras uhrieläin oli härkä. Verettöminä uhreina uhrattiin esimerkiksi kakkuja, juustoja ja hedelmiä. Jumalille uhrattiin myös juomauhreja, useimmiten viiniä, toisinaan hunajan, maidon ja veden sekoitusta.[1][9]

Uhritoimitukset ovat voimakkaasti läsnä jo Homeroksen eepoksissa, esimerkiksi vaaratilanteissa tai ennen jotain tärkeää yritystä, johon toivottiin jumalien suosiota. Myös juomauhrit olivat osa arkista elämää, kuten pitoja ja sopimusten vahvistamista. Jumalat nähtiin ikään kuin yhteisön jäseninä, ja uhrit olivat tärkeässä roolissa ihmisten ja jumalien välisen suhteen lujittamisessa.

Eräs rituaaleista oli farmakos, johon kuului syntipukin, kuten orjan tai eläimen, ajaminen pois kaupungista tai kylästä vaikeina aikoina. Syntipukin toivottiin vievän vaikeudet mukanaan.

Kreikkalaiseen uskontoon kuului myös siirtymäriittejä. Eräs tällainen oli amfidromia, jota juhlittiin viidentenä tai seitsemäntenä päivänä lapsen syntymän jälkeen. Tällöin lapsi otettiin virallisesti perheen jäseneksi.

Juhlat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikassa järjestettiin monenlaisia uskonnollisia juhlia. Monet olivat tiettyjen jumalien tai kaupunkien omia juhlia. Esimerkiksi Panathenaia ja Dionysia olivat Ateenassa järjestettyjä juhlia,[10][11] ja paimenjumala Panille omistettua Lykaia-juhlaa juhlittiin Arkadiassa.[12]

Panhelleeniset kisat oli yhteisnimitys neljälle kaikkia kreikkalaisia yhdistäneelle uskonnollistaustaiselle urheilujuhlalle. Kuuluisimmat näistä olivat Olympiassa joka neljäs vuosi järjestetyt Olympian kisat, jotka järjestettiin Zeuksen kunniaksi. Zeuksen kunniaksi järjestettiin myös Nemean kisat lähellä Nemeaa. Python kisat järjestettiin lähellä Delfoita Apollonin kunniaksi, ja Isthmian kisat lähellä Korinttia Poseidonin kunniaksi.

Mysteerikultit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demeter, Triptolemos ja Persefone Eleusiin mysteerejä kuvaavassa reliefissä.

Ne, jotka eivät olleet tyytyväisiä julkiseen jumalien kulttiin, voivat kääntyä erilaisten mysteeriuskontojen puoleen. Ne olivat kultteja, joiden jäsenten tuli saada vihkimys päästäkseen osallisiksi kulttiin liitetyistä salaisuuksista. Mysteeriuskonnot pystyivät tarjoamaan sellaisia uskonnollisia kokemuksia ja sellaista lohdutusta, mihin perinteinen uskonto ei kyennyt: näitä puolia olivat kokemus uskonnollisesta heräämisestä, uskonnollisten oppien järjestelmällisyys, kuvaus tuonpuoleisesta ja keinoista sinne pääsemiseksi, sekä kokemus henkisestä yhteisöllisyydestä.

Erityisen suosittu oli Eleusiissa sijainnut Demeterin kultti, Eleusiin mysteerit. Se lupasi kaikille mysteereihin vihkiytyneille toivoa kuolemanjälkeisistä eduista, sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta.[5] Toinen kuuluisa mysteerikultti oli Samothraken mysteerit, joissa palvottiin äitijumalatarta ja kabiireja. Kummatkin näistä mysteereistä olivat ikivanhoja ja paikallisia. Toiset kultit olivat hajaantuneet moniin paikkoihin, kuten Dionysoksen mysteerit. Asklepios-kulttiin kuului ilmestysuskonto[5].

Elvytyspyrkimykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisen uuspakanallisen ryhmän vuotuinen Prometheia-juhla kesällä 2006.

Kreikkalainen uskonto ja mytologia ovat kokeneet uuden tulemisen historian aikana muun muassa renessanssiajan taiteessa.

Nykyaikana uuspakanallinen liikehdintä on koskenut myös antiikin kreikkalaista polyteismiä. Tästä on käytetty nimitystä hellenistinen rekonstruktionismi tai hellenismos. Liike on pyrkinyt herättämään antiikin aikaisia uskonnollisia käytäntöjä ja kulttitoimituksia uudelleen henkiin säilyneiden lähteiden puitteissa.

Nykyään ylivoimainen enemmistö kreikkalaisista, 97 prosenttia, kuuluu ortodoksiseen kirkkoon. Arvioiden mukaan maassa oli vuonna 2006 noin 2000 antiikin aikaisen hellenistisen polyteismin seuraajaa. Tämä tekee noin 0,018 prosenttia koko väestöstä.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lindskog, Claes: ”Uskonto ja jumalat”, Kreikkalaisia jumalaistaruja ja satuja, s. 16-28. Suomentanut I. K. Inha. 3. painos. WSOY, 1984. ISBN 951-0-12847-3.
  • Simonsuuri, Kirsti: Ihmiset ja jumalat. Myytit ja mytologiat. 3. painos. Tammi, 2002. ISBN 951-31-2510-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Lindskog 1984, s. 16-28.
  2. a b Simonsuuri 2002, s. 85-88.
  3. Hooker, Richard: Minoan Religion Bureaucrats & Barbarians - The Minoans. Viitattu 10.1.2011.
  4. Herodotos: Historiateos II.53.
  5. a b c d Thesleff, Holger & Sihvola, Juha: Antiikin filosofia ja aatemaailma, s. 77-78. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19930-3.
  6. Saïd, Suzanne & Trédé, Monique: A Short History of Greek Literature, s. 165-166, 171-172. Käännös Trista Selous et al.. London & New York: Routledge, 1999. ISBN 0-415-12272-4.
  7. Omitowoju, Rosanna: Rape and the politics of consent in classical Athens, s. 36. Cambridge UK: The Press Syndicate of the University of Cambridge, 2002. ISBN 0 521 80074 9.
  8. Cartledge, Paul & Millett, Paul & Todd, Stephen: Nomos: Essays in Athenian Law, Politics and Society, s. 126. The Press Syndicate of the University of Cambridge: Cambridge UK, 2002. ISBN 0 521 370221.
  9. Simonsuuri 2002, s. 90.
  10. Smith, William: Dictionary of Greek and Roman antiquities, s. 855. Boston: Little, Brown and Company, 1859. Teoksen verkkoversio.
  11. Smith, William: Dictionary of Greek and Roman antiquities, s. 410. Boston: Little, Brown and Company, 1859. Teoksen verkkoversio.
  12. Smith, William: Dictionary of Greek and Roman antiquities, s. 720. Boston: Little, Brown and Company, 1859. Teoksen verkkoversio.
  13. Greece International Religious Freedom Report 2006. U.S. Department of State. Viitattu 17.8.2010.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi

  • Kaimio, Maarit & Castrén, Paavo & Kaimio, Jorma (toim.): Antiikin myytit ja uskonnot. Helsingin yliopiston keväällä 1978 järjestetyt Studia generalia -luennot. Helsingissä: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22407-5.
  • Kajava, Mika ym.: Kulttuuri antiikin maailmassa. Helsinki: Teos, 2009. ISBN 978-951-851-157-4.
  • Pakkanen, Petra: Interpreting Early Hellenistic Religion. A Study Based on the Mystery Cult of Demeter and the Cult of Isis Athens. Doctoral dissertation, University of Helsinki. Papers and Monographs of the Finnish Institute of Athens, vol. 3. Helsinki: Suomen Ateenan-instituutin säätiö, 1996. ISBN 951-95295-4-3.

Englanniksi

  • Burkert, Walter: Greek Religion. Boston: Harvard University Press, 1987. ISBN 0-674-36281-0.
  • Cook, Arthur Bernard: Zeus: A Study in Ancient Religion. 3 osaa. 1914–1925. New York: Bibilo & Tannen, 1964.
  • Dodds, Eric Robertson: The Greeks and the Irrational. University of California Press, 2004. ISBN 0520242300. Teoksen verkkoversio.
  • Farnell, Lewis Richard: Cults of the Greek States. 5 osaa. Oxford: Clarendon, 1896-1909.
  • Larson, Jennifer: Ancient Greek Cults: A Guide. New York: Routledge, 2007. ISBN 978-0415324489.
  • Mikalson, Jon D.: Athenian Popular Religion. Chapel Hill: University of North Carolina Press, 1983. ISBN 0-8078-4194-3.
  • Mikalson, Jon D.: Ancient Greek Religion. 2. painos. Blackwell ancient religions, Blackwell History of the Ancient World Series, Volume 9. John Wiley and Sons, 2009. ISBN 140518177X. Teoksen verkkoversio.
  • Nilsson, Martin P.: History of Greek Religion. Norton, 1964. ISBN 039300287X.
  • Parker, Robert: Athenian Religion: A History. Oxford: Clarendon Press, 1996. ISBN 0-19-815240-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Religion in ancient Greece