Haades

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Haades-jumala kuvattuna amforaruukkuun

Haades tai Hades (muinaiskreikaksi Ἅιδης tai Ἄιδης 'näkymätön') tarkoittaa kreikkalaisessa ja roomalaisessa jumaltarustossa esiintyvää vainajalaa eli tuonpuoleista. Kreikkalaisessa mytologiassa Haades on myös paikkaa hallitsevan jumalan nimi, jonka vastine roomalaisessa mytologiassa on Pluto.

Kreikkalainen mytologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haades-jumala[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haades oli yksi titaanien Kronoksen ja Rhean kuudesta lapsesta. Hänen sisaruksensa olivat Demeter, Hera, Hestia, Poseidon ja Zeus. Kun Zeus syöksi Kronoksen vallasta ja kukisti titaanit, heitti hän veljiensä kanssa kosmista noppaa. Haades voitti arpapelissä itselleen manalan herruuden, ja hänen tehtävänään oli huolehtia vainajien hyvinvoinnista kuolemanjälkeisessä elämässä. Haadeen vaimo oli Zeuksen ja Demeterin kaunis tytär Persefone. Haadeen kerrotaan rakastuneen Persefoneen niin syvästi, että hän teki aukon maahan ja sieppasi tytön mukaansa manalaan. Hänellä oli kyklooppien takoma kypärä, joka kykeni muuttamaan kantajansa näkymättömäksi. Häntä pidettiin Olympoksen jumalista vauraimpana, koska hänelle kuuluivat kaikki maan arvometallit. Haades kuvattiin synkäksi ja jopa armottomaksi hahmoksi, joka ei pitänyt enempää jumalista kuin kuolevaisistakaan.

Haadeen hallitsema valtakunta sijaitsi maan alla. Sen läpi virtasi viisi jokea, joiden nimet olivat Akheron, Flegethon, Kokytos, Lethe ja Styks. Styks oli rajajoki, jonka yli synkkä lautturi Kharon souti vainajien sielut vanhassa rapistuneessa veneessään. Uskomusten mukaan kuolleiden oli annettava Kharonille oboli, joten kreikkalaisilla oli tapana laittaa vainajille suuhun pieni kultakolikko. Kharon päästi veneeseensä ainoastaan ne, jotka olivat saaneet kunniallisen hautauksen. Kolmipäinen vahtikoira Kerberos vartioi manalan portteja varmistaen, etteivät kuolleet karkaisi Manalasta ja etteivät elävät pääsisi Manalaan. Kreikkalaiset uskoivat, että hyvin eläneet pääsivät asumaan Elysion-nimiseen onnelaan, kun taas huonosti eläneitä piinattiin rikostensa vuoksi Tartaroksen uumenissa.

Muinaiset kreikkalaiset pitivät Haadesta oikeudenmukaisena ja arvostivat häntä suuresti mutta eivät uskaltaneet lausua hänen nimeään, koska sen kuviteltiin saattavan aiheuttaa huonoa onnea. Niinpä hänestä käytettiin erilaisia kiertoilmaisuja, kuten Klymenos (maineikas), Polydegmon (vieraanvarainen) ja Pluton (rikas). Kreikkalaiset palvoivat Haadesta uhraamalla hänelle eläimiä, ja hänen palvontamenoihinsa on myös väitetty kuuluneen ihmisuhreja.

Haadesta ei pidetty kreikkalaisessa mytologiassa niinkään pahana vaan ankarana ja oikeudenmukaisia rangaistuksia pahantekijöille jakavana jumalana.

Homeros ja varjoihmiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmat viittaukset Haadekseen ovat Homerokselta. Odysseian 11. kirjassa kerrotaan kuinka päähenkilö Odysseus manaa uhritoimituksella esiin manalan asukkaita. Odysseukselle ilmaantuu varjomaisia haamuja, jotka ovat samannäköisiä kuin kuolinhetkellään. Odysseus tapaa myös toverinsa Elpenorin, ennustaja Teiresiaksen, oman äitinsä sekä manalan naisia. Homeroksen Haades on sumuinen ja surumielinen paikka, mutta siellä ei jouduta tilille elämän aikana tehdyistä pahoista teoista.[1]

Tämän jälkeinen kreikkalainen mytologia täydensi Odysseian kuvausta haadeksesta, joskaan ei aina johdonmukaisesti. Jumalten vallanjaossa Zeus saa taivaan, Poseidon meren ja Haades-jumala maanalaisen maailman. Eläville näkymätöntä ja maan alle kätkettyä valtakuntaa hallitsee Haades kiistattomana valtiaana. Hän poistui valtakunnasta vain kerran ja ryösti Persefonen puolisokseen maan päältä. Persefone oli alamaailman valtiatar, joka vietti puolet vuodesta haadeksessa ja puolet maan päällä.[2]

Haadeksen hallitsijat elivät sopusoinnussa ihmisten ja jumalten kanssa. Heitä kuvattiin synkiksi mutta oikeudenmukaisiksi.[2] Tartaros oli paikka jonne voitetut jumalat, henget ja titaanit vangittiin rangaistukseksi. Tartaros muodosti osan haadesta, mutta alamaailmaan kuuluivat myös Elysionin kentät, onnellinen paikka jonne sankarit pääsivät palkkioksi teoistaan kuoltuaan. Vergiliuksen Aeneis-eepoksen mukaan Elysion on yksi osa Haadesta, kun taas jotkut lähteet sijoittavat ne Kreikasta länteen Okeanos-merellä sijaitseville saarille. Suurin osa kuolleista kreikkalaisessa tarustossa viettää aikansa vaellellen varjoina kukkakentillä Haadeksessa.

Kreikkalainen tarusto sisälsi kuvauksia matkoista Haadekseen, mutta kuolemanjälkeinen ei ollut siinä keskeisellä sijalla. Jumalia palvottiin velvollisuudesta ja siunausten saamiseksi, mutta itse Haades-jumalaa ei palvottu. Hän hoiti kuolleita eikä tarvinnut elävien palvontaa. Toisaalta eräissä kreikkalaisissa mysteeriuskonnoissa kuolemanjälkeiseen kohtaloon saattoi vaikuttaa erilaisilla rituaaleilla. Tästä esimerkkinä olivat Eleusiin mysteerit, jonka menoihin osallistuville luvattiin parempaa osaa tuonpuoleisessa. Vastaavasti orfilaisuudessa puhdistettiin rituaaleilla sielu pahuudesta.[2]

Platonin ajatukset tuonpuoleisesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofi Platon kirjoitti myös tuonpuoleisesta. Hän käsitteli kuolemanjälkeistä elämää teoksissaan Gorgias, Faidon ja Valtio. Yhteistä kertomuksille on, että vainajan suojelushenki opastaa sielun haadekseen. Jotkut epäpuhtaat sielut vastustavat matkaa ja jäävät joksikin aikaa kummituksiksi hautausmaalle, mutta myöhemmin heidätkin tempaistaan väkisin mukaan.[3]

Gorgias-teoksessa vainaja joutuu kuoleman jälkeen kolmen tuomarin eteen, joiksi Zeus on valinnut kolme kuollutta poikaansa. Tuomarit tuomitsevat oikeamielisesti puhdassieluiset autuaiden saarelle ja pahantekijät tartarokseen kärsimään tekojaan vastaavan rangaistuksen. Vain kaikkein pahimpien rangaistus kestää ikuisesti. Murhaajien kidutukset lakkaavat vasta kun heidän uhrinsa anovat heille armoa.[3]

Valtio-teoksessa esitellään Er-niminen sotilas, joka kuolee taistelussa, mutta palaa kahdentoista päivän kuluttua kertomaan kuolemanjälkeisestä maailmasta. Pahojen ihmisten kidutuksen lisäksi Er näki jälleensyntymisen täyttöönpanon. Ensiksi paikalle ryömi maan alta likaisia sieluja, kun vastaavasti taivaalta laskeutui puhtaita sieluja. Syntisten vaivat olivat kestäneet tuhat vuotta ja he itkivät surkeaa kohtaloaan, kun vastaavasti puhtaat sielut kuvailivat ihanaa kokemustaan. Tämän jälkeen arvottiin järjestysnumero seuraavaa elämää varten, mutta itse järjestyksellä ei ollut väliä, sillä kukin poimi sieluaan vastaavan numeron. Mitä syvällisimmin henkilö toteuttaa hyveitä ja filosofista elämäntapaa, sitä viisaamman valinnan hän tekee. Er laittoi merkille, että suurin osa taivaan iloista tulleista teki typerän valinnan.[3]

Platonin ajatus sielun kuolemattomuudesta jäi elämään. Myöhemmin kristityt omaksuivat monet Platonin ajatukset lukuun ottamatta oppia sielunvaelluksesta. Platonin näkemyksen mukaan maailmanrakentaja eli demiurgi loi sielun kuolemattomuuden.[3] Tämä ajatus siirtyi myöhemmin filosofis-uskonnolliseen gnostilaisuuteen, mutta vastaavasti valtavirran kristityt tuomitsivat ajatuksen demiurgista alempana luojajumalana harhaoppisena.

Vergilius ja roomalainen mytologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalainen runoilija Vergilius sai runsaasti vaikutteita Homerokselta ja kreikkalaisesta mytologiasta. Hän kuvaa manalaa eepoksensa Aeneis kuudennessa kirjassa. Aeneis-teoksesta tuli Rooman valtakunnan kansalliseepos.

Vergiliuksen helvetissä pahantekijää rangaistiin hänen rikoksistaan sopivalla tavalla. Eepoksessa matka Haadekseen alkaa pääsankari Aeneaksen rantautumisella Italian Latiumin alueelle. Tarina muistuttaa pitkälti Odysseuksen matkaa. Aeneas matkaa alas haadekseen yhdessä tietäjänaisen eli sibyllan kanssa. Heitä ympäröivät matkalla henkilöitymät: Murhe, Huolet, Taudit, Vanhuus, Pelko, Nälkä, Puute, Vaiva, Himot, Riita, Sota sekä näiden lisäksi Kuolema ja tämän velipuoli Uni.[4]

Aeneas ja sibylla kohtaavat Haadeksessa aluksi erilaisia hirviöitä. Tämän jälkeen he ylittävät pääjoen Styksin sen humoristiseksi kuvatun lautturi Kharonin avulla. Rannalla kaksikko pääsee unilääkkeitä syöttämällä kolmipäisen koiran Kerberoksen vartioimasta luolasta sisään. Haadeksen ensimmäisessä osastossa vikisevät sylivauvojen sielut ja lähistöllä majailevat itsemurhaajat. Seuraavassa osastossa ovat lemmentuskaiset, ja pääsankari Aeneas kohtaa siellä kuolleen rakastajattarensa Didon. Itkien Aeneas siirtyy seuraavaan osastoon, jossa ovat sotasankarit. Tämän jälkeen polku haarautuu. Oikea tie johtaa Kuoleman herran linnan kautta Elysion-onnelaan ja vastaavasti vasen tie johtaa kidutuksiin.[4]

Aeneas erottaa silmillään Haadeen alimman tason eli tartaroksen kuilun lähellä linnan, joka sijaitsee liekehtivän Flegethon-virran keskellä. Aeneas kuulee sieltä kidutuksen ääniä ja pyytää sibyllaa kertomaan vasemmasta tiestä. Tästä alkaa eepoksen varsinainen helvetin kuvaus. Sibyllan mukaan tuomari Rhadamanthys tutkii vainajien teot. Syylliset joutuvat Teisifonen ruoskittavaksi ja tämän jälkeen heidät pudotetaan tartaroksen kuiluun. Syvimmällä ovat jumalia vastaan nousseet titaanit. Pahojen ihmisten piinojen määrä on lukematon, koska ihmisen pahuus on pohjaton.[4]

Myöhemmin valoisilla Elysionin kentillä Aeneas kuulee, etteivät Tartaroksen rangaistukset ole ikuisia. Ne puhdistaisivat pahat sielut, jotta ihmiset voisivat palata takaisin elämään. Aeneas löytää isänsä Anhiseksen, mutta ei voi halata häntä. Syy on Odysseuksen retkistä tuttu tilanne, jossa haamu väistyy kolmesti kuin kevyt tuuli. Ankhiseksen mukaan kukin ihmisen sielu on osa maailmansielua. Paha ja aineellisuus samentavat todellisuuden tajun, ja tämän vuoksi sielut joutuvat kuoleman jälkeen puhdistettavaksi. Joillekin tuskat ovat niin ankarat, että he haihtuvat tuulien tielle pimeyteen, kun taas toiset selviävät kärsimyksistä. Kun tuhatvuotinen kärsimys on ohi, sielut ovat valmiina uuteen elämään.[4]

Myöhemmin kristityt saivat runsaasti vaikutteita Vergiliuksen Haadeksesta. Hänen eepoksensa esittelemä malli sielujen puhdistamisesta toimi myöhemmän kristillisen kiirastulen esikuvana.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuula, Kari: Helvetin historia: Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-350-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kuula 2006, s. 22–25.
  2. a b c Kuula 2006, s. 25–30.
  3. a b c d Kuula 2006, s. 31–38.
  4. a b c d e Kuula 2006, s. 39–47.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]