Dido (mytologia)
Dido on antiikin mytologiassa Karthagon perustaja ja kuningatar. Tarun mukaan Dido oli Tyroksen kuninkaan Pygmalionin sisar. Kun Pygmalion oli surmannut Didon miehen, tämä pakeni Afrikkaan. Afrikassa kuningas Iarbas lupasi antaa Didolle niin suuren maa-alan, kuin tämä pystyi peittämään häränvuodalla. Dido leikkasi vuodan suikaleiksi ja ympäröi niillä alueen, jolle perusti kaupungin, joka sai nimen Karthago.[1]
Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa Aineias (lat. Aeneas) ajautuu Karthagoon, jossa hän ja Dido rakastuvat toisiinsa. Aineias kuitenkin joutuu lähtemään jumalten tahdosta Italiaan. Dido riistää silloin hengen itseltään.[1]
Legenda Didosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antiikin legendojen mukaan Karthago, jonne maanpakolaiset Troijan tappion jälkeen saapuivat, oli paikka Afrikan rannikolla Sisiliaa vastapäätä. Siellä oli tuolloin tyroslaisten siirtokunta, jota johti heidän kuningattarensa Dido. Tästä sai alkunsa valtio, josta myöhempinä aikoina tuli Rooman kilpailija. Dido oli Tyroksen kuninkaan Beloksen tytär ja Pygmalionin sisar, joka oli nyt vanhan isänsä valtaistuimella. Hänen miehensä oli Sykhaios, valtavan varakas mies, mutta Pygmalion, joka himoitsi tämän aarteita, sai hänet surmattua. Dido, jolla oli lukuisia ystäviä ja kannattajia, sekä miehiä että naisia, onnistui pakenemaan Tyroksesta useilla laivoilla kantaen mukanaan Sykhaioksen aarteita. Saavuttuaan paikkaan, jonka he valitsivat tulevan kotinsa asuinpaikaksi, he pyysivät seudun alkuperäisasukkailta vain sen verran maata, minkä he kykenivät ympäröimään härännahoilla. Kun tämä myönnettiin, Dido leikkasi nahan ohuiksi mutta pitkiksi nauhoiksi ja ympäröi niillä paikan, jolle hän rakennutti linnoituksen ja kutsui sitä Byrsaksi (pihaksi). Tämän linnoituksen ympärille nousi Karthagon kaupunki, ja siitä tuli pian voimakas ja kukoistava paikka.[2]
Sellainen tilanne oli, kun Aineias troijalaisineen saapui sinne. Dido otti maineikkaat maanpakolaiset ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. ”Tuntematon ei ole luonani ahdingossa”, hän sanoi, ”olen oppinut auttamaan onnettomia.” Kuningattaren vieraanvaraisuus näkyi juhlissa, joissa pidettiin voima- ja taitokisoja. Muukalaiset taistelivat Didon alamaistensa kanssa tasa-arvoisin ehdoin, sillä kuningatar julisti, että sillä, oliko voittaja ”troijalainen vai tyroslainen”, ei pitäisi olla väliä. Kisojen jälkeisissä juhlissa Aineias piti kunigattaren pyynnöstä esittelyn Troijan historian viimeisistä tapahtumista ja omista seikkailuistaan kaupungin kukistumisen jälkeen. Dido ihastui puheeseen ja ihaili hänen tekojaan. Ihailu kasvoi ja kehkeytyi kiihkeäksi intohimoksi Aineiasta kohtaan, ja tämä puolestaan vaikutti tyytyväiseltä saadessaan mahdollisuuden uuteen onneen, joka nyt näytti tarjoutuneen hänelle pitkän vaelluksen jälkeen. Kuukaudet vierivät parin rakastuessa toisiinsa ja näytti siltä, että mennyt oli jo unohtunut. Silloin Zeus (Juppiter) lähetti Hermeen (Mercuriuksen) välityksellä Aineiaalle viestin, jossa hän muistutti tätä kohtalostaan ja käski häntä jatkamaan matkaansa.[2]
Aineias joutui eroamaan Didosta, vaikka tämä teki kaikkensa houkutellakseen ja suostuttellakseen hänet jäämään. Isku oli Didolle liian kova kestettäväksi ja, kun hän huomasi, että Aineias todella oli poissa, hän nostatti hautapaikkansa merkin ja, puukotettuaan itseään, lankesi sen alle. Lähtevät troijalaiset näkivät kaupungin ylle nousevan liekkejä ja, vaikka syytä ei tiedetty, ne antoivat Aineiaalle vihjeitä kohtalokkaista tapahtumista.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja, s. 126. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
- ↑ a b c Bulfinch, Thomas: Bulfinch's Mythology, Chapter XXXI. Adventures Of Aeneas—The Harpies—Dido—Palinurus. Lee & Shepard, 1867. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.10.2023). (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dido Wikimedia Commonsissa
