Linna

Wikipedia

Tämä artikkeli käsittelee linnaa rakennuksena. Kafkan teoksesta katso Linna (romaani).

Linna on historiallisesti sotilaallinen suojarakennus tai -rakennusryhmä, jonka tärkeimpiä osia ovat muurit ja torni(t). Usein historiassa linnat ovat myös toimineet hallinnollisina keskuksina ja hallitsijoiden asuntoina. Jotkut linnat ovat syntyneet, kun paikalla ollutta linnavuorta on edelleen kehitetty vastaamaan ajan tarpeisiin.

Tuliaseiden käyttöönoton myötä linnoja ei enää suunniteltu sotilaallisista lähtökohdista, vaan tärkeimmäksi nousi asuinviihtyvyys ja edustavuus. Myös jo rakennettujen linnojen merkitys pieneni ja sotilasrakentaminen alkoi suosia linnakkeita ja linnoituksia.

[muokkaa] Vanhan ajan linnat

Muureilla ja torneilla on pyritty suojaamaan tärkeitä rakennuksia ja paikkoja jo arkkitehtuurin alkuhetkistä lähtien, niin muinaisessa Egyptissä kuin Kaksoisvirtainmaassa. Antiikin aikaisia kaupunkeja hallitsi usein linnavuori (kreik. akropolis), jonne väestö vihollisen uhatessa saattoi hakeutua turvaan. Tällaisia olivat mm. Mykenen linna, Ateenan Akropolis ja Rooman Capitolium.

Innokkaina sodankävijöinä ja insinööreinä roomalaiset ottivat linnoitustaidon kehittämisen omakseen, ja neliskulmaista roomalaista castellum-leiriä jota suojasivat vallit, varustukset ja kulmatornit, voidaan pitää myöhemmän keskiaikaisen linnan esikuvana. Roomalaiset rakensivat torneja, linnoja ja muureja rajojen ja liikenneväylien turvaamiseksi ja sotajoukkojen suojaksi. Toisin kuin keskiajalla, roomalaiset harvoin linnoittivat varsinaisia asumuksia.

Erilaisia linnavuoria ja muinaislinnoja on varustettu ympäri Eurooppaa esihistorialliselta ajalta lähtien. Nämä linnat olivat usein paksuista muurinkalikoista rakennettuja jotka ympyröivät alueen hyvin.

[muokkaa] Eurooppalaiset keskiajan linnat

Bojnicen linna Slovakiassa 1000-luvulta.

Vaikka Euroopassa oli kautta aikain ollut enemmän ja vähemmän varusteltuja turva- ja pakopaikkoja, niin kansainvaellusten jälkeisinä aikoina kohti feodaalisia korkeuksiaan kohoava soturi- ja ylimysluokka alkoi tuntea kasvavaa tarvetta rakentaa itselleen linnoitettuja asuinpaikkoja omaisuutensa suojaksi ja valtansa merkiksi. Varhaisella keskiajalla tyypillinen linna-asumus oli motte; luonnolliselle tai keinotekoiselle kukkulalle rakennettu torni tai vankka talo, jota ympäröivät maavallit, paaluaitaukset, vallihaudat ja esirakennukset. Rakennusaineina käytettiin mitä saatavilla oli ja paikalliseen perinteeseen kuului, eli usein savea, kiviä ja etenkin puuta.

Kaarle Suuren ajoista lähtien alkoi kivirakentaminen elpyä, ja hiljalleen motte alkoi kotoperäisten ja roomalaisten esikuvien pohjalta kehittyä siksi rakennustyypiksi, joka tunnetaan keskiaikaisena linnana. 1000-luvulta lähtien motten keskellä kohosi entistä useammin kivinen sydäntorni (engl. keep tai tower, ransk. donjon, saks. bergfried), useampikerroksinen rakennus, joka kohosi korkeana ja uhkaavana linnanherran rakennusten ja tilusten yllä. Lähtökohtana voidaan pitää roomalaista vartiotornia.

Tällaisen tornilinnan alin kerros oli yleensä varastotilana tai vankilana, ja sinne oli käynti ainoastaan ylemmästä kerroksesta, jonne puolestaan ulkoa kuljettiin tikkaita, siirrettäviä portaita, laskusiltaa tai muuta vastaavaa rakennelmaa hyödyntäen. Kaikkia kerroksia voitiin puolustaa itsenäisesti.

Seuraava askel kehityksessä oli kehämuurien lisääminen sydäntornin ympärille tai sen yhteyteen. Varhaisimmat esimerkit tästä ovat 1000-luvun loppupuolelta. Sittemmin tornien ja kivirakennusten määrä lisääntyi, mutta sydäntorni pysyi vielä pitkään olennaisena osana linnarakennusta, puolustuksen viimeisenä saarekkeena. Linnarakennustyylit kehittyivät eri puolilla Eurooppaa, etenkin saksalaisten alueiden linnat säilyttivät omintakeisuutensa.

Tyypillisiä linnanrakennuspaikkoja olivat helposti puolustettavat maastonkohdat kuten vuoret, mäet, saaret ja niemenkärjet. Puolustuslähtökohtaista linnanrakennus oli muutenkin, ikkunat ja oviaukot olivat pieniä, muurit paksuja ja huoneet kylmiä, vetoisia ja epämukavia.