Käkisalmen linna

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Käkisalmen linna

Käkisalmen linna (ven. Крепость Корела, Krepost Korela, ruots. Keksholms fästning) on keskiajalla perustettu linnoitus Vuoksen pohjoisen laskuhaaran suulla Käkisalmessa, Venäjälle kuuluvassa Karjalassa Suomen vuonna 1944 luovuttamalla alueella.

Alun perin Novgorodin 1300-luvulla rakennuttama kivilinna on historian eri vaiheissa kuulunut myös Moskovan suuriruhtinaskunnalle, Ruotsille, Venäjän keisarikunnalle, Suomelle, Neuvostoliitolle ja Venäjälle.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen puisen linnoituksen paikalle rakensivat karjalaiset ehkä 1200-luvun lopulla[1]

Kolmannen ristiretken jälkeen vuonna 1294 saapui ruotsalainen sotajoukko Sigge Laken johdolla Käkisalmeen ja valloitti linnan. Vuonna 1295 linnan valloittivat novgorodilaiset. He tulivat myös vuonna 1310 ja tällöin Käkisalmen kaupunki hävitettiin, ja tilalle rakennettiin uusi.

Vuonna 1314 pieni karjalaisjoukko valloitti linnan. He kutsuivat ruotsalaiset apuun, koska eivät pystyneet pitämään linnaa hallussaan yksin. Novgorodilaiset kuitenkin saivat linnan takaisin ja rankaisivat kapinoitsijoita ankarasti. Linna lakkasi lopullisesti olemasta karjalaisten turva.

1330-luvulla Novgorodion kauppatasavalta läänitti Korelan (Käkisalmen) linnoituksen (samoin kuin Pähkinälinnan ja Laatokankaupungin, eli siis käytännössä koko Vatjan viidenneksen) herttua Narimantasille (n. 1298–1348).[2]

Linna oli novgorodilaisilla lähes 300 vuotta, vaikka ruotsalaiset yrittivät saada linnan vuosina 1322 ja 1348. Vuonna 1360 tulipalo hävitti linnan liki perusteellisesti. Vuonna 1411 ruotsalaiset saivat linnan haltuunsa lyhyeksi ajaksi.

Vuonna 1383 Novgorodin kauppatasavalta läänitti Korelan (Käkisalmen) linnoituksen (samoin kuin Kaprion ja Pähkinälinnan) herttua Patrikasille (n.1340-k.1408 jälkeen), Narimantasin pojalle, mutta kaupungin kauppiaiden valitettua hänen hallituksestaan, jo seuraavana vuonna (1384) Patrikasin oli suostuttava vaihtoon, jolla luopui Käkisalmesta ja sai sijaan Russan ja Laatokankaupungin. Herttua Patrikas vaikutti Karjalassa ja Inkerissä Novgorodin vasallina ainakin 1383-97, ja vuonna 1408 hän (Inkerinmaalla kasvaneiden) nuorempien poikiensa Jyrkin (Georgios, Juri) ja Teuvon (Theodoros, Fjodor) kanssa asettui Moskovaan suuriruhtinas Vasili I:n suojelukseen.lähde?

Suurin osa 1400- ja 1500-luvusta kului rauhallisesti.

1500-luvun lopusta 1700-luvun vaihteeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1573 suomalainen sotapäällikkö Herman Fleming hyökkäsi ratsupartiollaan linnan kimppuun saaden poltetuksi vain kolme linnaa ympäröivää luostaria.

Marraskuun alussa vuonna 1580 hyökkäsi ruotsalais-suomalainen sotajoukko sotapäällikkö Pontus De la Gardien johdolla Käkisalmen lähettyville sulkien kaupungin joka puolelta. Piiritystykit asetettiin Tenkalahden kylän puolelle ruotsalaisten leiriin. Vuoksen puolelta estettiin kulku linnaan vartiolaivoilla ja -veneillä. Iltapuolella 4. marraskuuta alkoi linnan ja kaupungin pommitus silloin vielä monin paikoin tuntemattomilla kuumennetuilla kuulilla, jotka sytyttivät kaupungin palamaan, ja seuraavan yön kauhut nöyryyttivät Kvasninin sopimukseen.

Käkisalmi pysyi ruotsalaisilla vuoteen 1597 asti. Tuolloin sopimuksen mukaan oli linna luovutettava venäläisille, jotka myös jatkoivat linnan rakennustöitä. Linnasta tuli niin vahva, että Jaakko de la Gardie sai tehdä puoli vuotta piiritystöitä ennen kuin Käkisalmen linna oli taas ruotsalais-suomalaisen valloitusjoukon hallussa.

Ruotsin jouduttua sotaan 1600-luvun puolivälissä Kaarle X Kustaan noustua valtaistuimelle vei kuningas sotaväen linnasta ulkomaille niin tarkoin, että ruptuurisodassa linna oli vähällä joutua venäläisten käsiin, sillä valtakunnan syrjäisen itäosan vartiointi jäi lähes kokonaan invalidien varaan. Linnaa puolustaneella Olavi Pentinpojalla oli käytössään vain 171 miestä. Tällä miesjoukolla hän puolusti linnaa kolmen kuukauden ajan 2500 miehistä hyökkääjää vastaan[3]. Lopulta venäläiset luopuivat aikeestaan menetettyään 1000 miestä riveistään.[4] Linnan rohkea päällikkö aateloitiin nimellä Granatenburg hänen kestämänsä venäläisten kranaattitulen johdosta.

1700-luvun alusta nykypäivään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1703 Pietari Suuri oli pannut alulle Pietarin kaupungin, ja koska Pietaria piti lännen puolelta suojata hyvin, halusi Pietari pääkaupunkinsa suojaksi myös Käkisalmen ja Viipurin linnat. Pietari-tsaari oli antanut määräyksen, että kaupunkia oli kohdeltava hellävaroen. Linnan puolustaja katsoi olevansa pakotettu siedettävillä ehdoilla antautumaan, ja venäläiset ottivat linnan haltuunsa 9. syyskuuta 1710.

Rajan siirryttyä Kymijokeen oli Käkisalmen linnan merkitys rajalinnana rauennut.

Vuonna 1850 linnan alue joutui Suomen valtiolle. Tämän jälkeen linna oli tyhjillään noin 40 vuotta alkaen rappeutua, jonka jälkeen sitä alettiin kunnostaa muistomerkiksi.

Vuodesta 1894 vuoteen 1939 linnan torniin oli sijoitettuna Käkisalmen kaupungin omistama kansatieteellinen museo. Moskovan rauhassa vuonna 1940 linna muiden luovutettavien alueiden tavoin siirtyi Suomelta Neuvostoliitolle.

Nykyään linnan pihalla järjestetään kesäjuhlia kotiseutuhengessä suomalaisten ja nykyisen Käkisalmen kaupungin asukkaiden yhteistyönä. Linnan museossa on Käkisalmen historiasta kertova näyttely.

Linnan rakentajia ja työnjohtoa sekä muuta henkilöstöä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Karjalan synty. Viipurin läänin historia 1. Toim. Matti Saarnisto. Karjalan kirjapaino oy. [Lappeenranta] 2003.
  • Pohjolan-Pirhonen, Helge: Olavinlinnan historialliset vaiheet, Pyhän Olavin Kilta, Savonlinnan kirjapaino Oy, 1973 (s. 372-373, 502-503)
  • Saksa, Aleksandr: Rautakautinen Karjala. Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Studia Carelica Humanistica 11. Joensuu 1998.
  • Schvindt, Theodor: Käkisalmen pesälinnan ja entisen linnoitetun kaupungin rakennushistorian aineksia. Analecta Archaeologica Fennica II,2. Helsinki 1898.
  • Uino, Pirjo: Ancient Karelia. Archaeological studies. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 104. Helsinki 1997.
  • Väänänen, Kalle: Vainotien vartijat; Etelä-Karjalan maanpuolustushistoriaa, Viipurin Suojeluskuntapiirin Piiriesikunta, Karjalan kirjapaino oy Viipuri 1939.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Uino 1997; Saksa 1998.
  2. A.J. EuropaeusKarjalan ajan-tiedot Täyssinän rauhaan asti, vuonna 1595. Kuopio: P. Aschanin ja kumpp, 1859. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.6.2010).
  3. Väänänen 1939: 15
  4. Väänänen 1939: 16.
  5. Arno Forsius Teschen suvun välskärit 1600-luvun alun Viipurissa.


Koordinaatit: 61°01′46″N, 30°07′22″E