Pakanuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pakanuus (lat. paganitas) viittaa ei-kristillisten uskontojen, yleensä ei kuitenkaan juutalaisuuden eikä islamin harjoittamiseen[1]. Sana pakana on johdettu latinan adjektiivista paganus, joka tarkoittaa maalaista tai kyläläistä. Nimitys johtuu siitä, että kristinusko oli sen varhaisina aikoina erityisesti kaupunkilaisten uskonto, maaseudulla asuvien ollessa vanhojen uskontojen kannattajia.[2]

Raamatullisessa kielenkäytössä pakana tarkoittaa Israelin kansalle vierasta kansaa tai heimoa, joka noudattaa juutalaisilta kiellettyjä tapoja.[3] Tässä merkityksessä voidaan puhua ”pakanakristityistä” erotukseksi "juutalaiskristityistä"; kyseessä on siis tällöin pikemminkin etnis-kulttuurillinen kuin uskonnollinen termi. Sanaa ”pakanuus” ei tavallisesti käytetä tässä merkityksessä.

Erityisesti polyteistisiä ja panteistisia varhaiskantaisia uskontoja on nimitetty vanhapakanallisiksi uskonnoiksi erotuksena uuspakanuudesta.[4] Uuspakanuus on nimitys, jota on 1950-luvulta lähtien käytetty nykyaikana tietoisesti kehitetyistä uskonnollisista suuntauksista, jotka pyrkivät jäljittelemään, elvyttämään tai ennallistamaan alkuperäisiä historiallisia eurooppalaisia pakana- ja muinaisuskontoja.[2] Uuspakanuuden suuntauksiin kuuluvat muun muassa wicca, uussamanismi, aasainusko ja druidismi.[5]

Alkuperäisuskonnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaisten pakanauskontojen joukkoon lasketaan erilaisia luonnonuskontoja, joiden uskonnollisiin toimituksiin voi kuulua esimerkiksi vuodenkiertoon, taivaankappaleisiin ja hedelmällisyyteen liittyviä riittejä. Usein pakanuutena on pidetty animistisia uskontoja, šamanismin, vainajainpalvonnan ja magian harjoitusta. Suurin osa vanhoista kansallisista luonnonuskonnoista on väistynyt esimerkiksi kristinuskon ja islamin tieltä. Monilla seuduilla on vielä alkuperäisuskontojen kannattajia. Etenkin monien alueiden alkuperäisasukkaat lasketaan vanhapakanallisiksi. Luonnonuskontoja on vielä voimissaan Afrikassa, Oseaniassa, Etelä-Amerikassa sekä harvaan asuttujen pohjoisalueiden kansojen kuten inuiittien keskuudessa.[4]

Metsästäjä-keräilijäheimojen animistisessa todellisuuskäsityksessä ihminen on usein jokseenkin tasavertainen eläinten, kasvien ja luonnonvoimien kanssa. Rituaalit ovat välttämättömiä, koska niillä pyydetään lupa käyttää eläimiä tai kasveja ravinnoksi, puuta polttopuuksi sekä muuta vastaavaa.[4]

Šamanistisessa kulttuurissa on keskeinen osa šamaanilla. Hän on usein parantaja ja ennustaja, hän neuvoo eri ongelmissa ja toimii yhdyssiteenä henkimaailman ja ihmisten välillä. Šamanismiin liittyy usein muuttuneiden tajunnantilojen käyttö yhteytenä henkimaailmaan. Transsitilaa haettiin muun muassa huumaavilla aineilla, rytmikkäällä musiikilla ja laululla, toistuvilla tanssiliikkeillä ja muilla toistuvilla rituaaleilla.[6] Lähes kaikilla maapallon pohjoisilla alueilla on harjoitettu šamanismia.[6]

Suomessa valtauskontona oli ennen kristinuskon tuloa paikkakunnittain erilaisia piirteitä omannut suomalainen muinaisusko. Paikallinen muinaisusko oli monijumalisuutta, johon kuului oma tarustonsa. Usko siirtyi perimätiedon ja riittien välityksellä sukupolvelta toiselle. Muinaissuomalaiset uskoivat haltijoihin sekä useisiin jumaliin, joista merkittävimpiä olivat Ukko ylijumala, Ahti, Tapio ja Ilmarinen.[4] Kristinuskon tultua Suomeen vanhat pakanalliset uskomukset säilyivät pitkään kristinuskon rinnalla paikoin 1900-luvulle saakka.[7]

Nykyisin esimerkiksi Baltian ja Venäjän luonnonuskontojen edustajat saattavat kutsua uskontojaan omauskoksi tai maauskoksi.[8] Virossa yksitoista prosenttia väestöstä on valtion teettämässä kyselyssä kertonut harjoittavansa maavaldia, vanhaa virolaista luonnonuskoa. [9] Maavalla Kodan edustamassa maauskossa harrastetaan kansanperinnettä: vanhat laulut, leikit, käsityöt, ruuat, vaatteet, korut ja uskomukset siirretään lapsille vuotuisissa juhlissa. Keskeisiä juhlapäiviä ovat auringonkiertoon liittyvät tasaus- ja seisauspäivät. Tärkeänä nähdään yhteys menneiden sukupolvien ketjuun. Yhteisö kertoo edustavansa vanhempaa perinnettä kuin esimerkiksi kristinusko.[9]

Uuspakanuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuspakanoiden käyttämiä tunnuksia: Slaavilainen Rodnovera-tunnus, Torin vasara, kuujumalattaren tunnus ja egyptiläinen ankh-risti.

Uuspakanallisuuden muodot saattavat yhdistellä aineksia useista uskonnoista ja uusista uskomuksista ja ajatuksista. Toiset uuspakanallisuuden muodot taas pyrkivät alkuperäisyyteen ja usein tietyn historiallisen pakanauskonnon elvyttämiseen.[2] Monet uuspakanat kannattavat yksilöllistä uskonnon harjoittamista ja tutkimista, ja välttävät järjestäytymistä. Kaikille uuspakanallisille liikkeille on yhtenäistä läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne luontoa kohtaan. He eivät etsi pelastusta tai valaistusta, vaan ajattelevat maan henkiseksi kodikseen. Heitä yhdistää myös luonnon kiertokulun kunnioittaminen ja myönteinen moraalikäsitys, joka sallii ihmisen toimia mielensä mukaan, mikäli he eivät vahingoita toisia.[2]

Suomessa uuspakanallisuus alkoi vallata alaa 1980-luvulla. Vuonna 1998 perustettiin Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry, joka pyrkii parantamaan luonnonuskontojen asemaa Suomessa.[10] Vuonna 1999 perustettiin Pakanaverkko ry edistämään erilaisten pakana- ja luonnonuskontojen edustajien yhteistoimintaa ja uskonnollista tasa-arvoa.[11][12] Suomenuskoiset ovat pyrkineet elvyttämään suomalaisen mytologian tietämystä ja kannatusta.[13]

Historiallisia polyteistisiä uskontoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. a b c d Ketola, Kimmo ym.: Maailmanuskontojen arkki. 8. uudistettu painos. Arkki-sarja. Helsinki: {{{Julkaisija}}}, 2007. ISBN 978-951-37-4782-4.
  3. Raamatun sanasto (vuoden 1992 kirkkoraamatun liite), s. 21. , 1992.
  4. a b c d Tiimonen, Soili: Uskonto: Lukion kertauskirja. Porvoo Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29836-0.
  5. Alkuperäisuskonnot ja uuspakanuus Uskonnot Suomessa -hanke. Viitattu 25.3.2010.
  6. a b Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 10. osa, Rad–Sio. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1979. ISBN 951-0-07249-4.
  7. Hirviluoto, Anna-Liisa & Pitkänen, Kari: Halikon historia 1. Halikko: Halikon kunta, 1992. ISBN 952-90-3797-X.
  8. Sallamaa, Kari: Pakanuus palasi takaisin omauskona Soome-Ugri Rahvaste Infokeskus. Viitattu 16.1.2009.
  9. a b Ala-Huissi, Jaana: Maauskoisilla on jääkauden kalenteri. Helsingin sanomat, 20.3.2010. Artikkelin verkkoversio.
  10. Ketola, Kimmo ym.: Suomalaisen uskonnon arkki. 5. uudistettu painos. Helsinki: Edita, 2004 (8. painos 2007). ISBN 951-37-4147-8.
  11. Aarnio, Topi: Vanhat jumalat, uudet pakanat. Teoksessa Niemelä, Jussi (toim.): Vanhat jumalat, uudet tulkinnat: Näköaloja uusiin uskontoihin Suomessa, s. 206. Uskontotiede 6. Helsinki: Helsingin yliopisto, uskontotieteen laitos, 2001. ISBN 951-45-9890-3.
  12. Uskonnoista Pakanaverkko ry. Viitattu 29.5.2009.
  13. Taivaannaula Taivaannaula ry. Viitattu 1.6.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jones, Prudence & Pennick, Nigel: A history of pagan Europe. London: Routledge, 1995. ISBN 0-415-09136-5. (englanniksi)
  • York, Michael: Pagan theology: Paganism as a world religion. New York: New York University Press, 2003. ISBN 0814797024. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikisanakirja
Wikisanakirjassa on tähän liittyvä sananselitys: Pakana.