Posliini

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tanssijat. Meissen-posliinia. Vuoden 1744 malli.

Posliini eli porsliini on kaoliinista, maasälvästä ja kvartsista polttamalla valmistettu, murtopinnaltaan valkoinen, kova ja läpikuultava keraaminen tuote, joka syntyy siten, että maasälpä ja kvartsi sulavat ja näin syntyneet silikaatit muodostavat sulamattomien kaoliinihiukkasten kanssa tiiviin seoksen. Raaka-aineiden suhteita vaihtelemalla saadaan koostumukseltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisia posliinilaatuja. Jos edellä mainittuun seokseen sekoitetaan luutuhkaa, se sulaa helpommin.

Kiinalainen ja japanilainen posliini on poltettu luonnosta saaduista, helposti sulavista saviseoksista. Posliini poltetaan jopa kolmeen kertaan. Ensimmäisessä poltossa (raakapoltto) 950–1 000 °C:ssa esineestä tulee luja mutta huokoinen. Toisessa poltossa (lasituspoltto) 1 280–1 300 °C:ssa. Koristekuviointien värit poltetaan kolmannessa poltossa 700–800 °C:ssa.

Posliinia käytetään koriste-esineissä, sähköteollisuudessa sen hyvän sähköeristyksen vuoksi sekä kemianteollisuudessa, koska se kestää liuosten syövyttävää vaikutusta paremmin kuin lasi. Posliini on myös mekaanisesti lasia vahvempi ja sen lämpölaajenemiskerroin on alhainen. Poltettu posliini on lujaa ja kestävää.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Posliini keksittiin Kiinassa 600-luvulla. Sitä tuotiin 1300-luvulta alkaen Eurooppaan Silkkitietä pitkin. Eurooppaan saakka ei kantautunut tietoa posliinin valmistusmenetelmästä, joten eurooppalaiset kehittivät omat valmistustapansa. Vuonna 1707 saksalainen alkemisti Johann Böttger kehitti toimivan posliinireseptin. Hän perusti Meißenin posliinitehtaat. Ranskassa ja Britanniassa tehtiin omia kokeiluja, joiden seurauksena kehitettiin Sèvres-, Wedgwood- ja Spode-posliinit.[1]

Herttoniemen kartanossa Helsingissä toimi Suomen ensimmäinen, vuonna 1762 perustettu posliinitehdas. Nykyisin Suomen tunnetuin posliinimerkki on Arabia.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Diamond, Jared: Tykit, taudit ja teräs, s. 277. Terra Cognita, 2004. ISBN 952-5202-56-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]