Neuvostoliiton vallankaappausyritys 1991

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Neuvostoliiton vallankaappausyritys 1991
Boris Jeltsin puhuu panssarivaunun päällä Valkoisen talon luonna
Boris Jeltsin puhuu panssarivaunun päällä Valkoisen talon luonna
Päivämäärä:

19.–21. elokuuta 1991

Paikka:

Neuvostoliiton lippu Moskova, Neuvostoliitto

Lopputulos:

Kaappaus epäonnistui, Mihail Gorbatšov erosi virastaan Neuvostoliiton presidenttinä

Aluemuutokset:

Neuvostotasavaltojen itsenäistyminen

Vaikutukset:

Neuvostoliiton hajoaminen

Osapuolet

Neuvostoliiton lippu Neuvostoliiton valtiollinen poikkeustilakomitea
Red Army flag.svg osa Puna-armeijasta
Emblema KGB.svgKGB

Flag of Russia (1991-1993).svg Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta
Red Army flag.svg osa Puna-armeijasta

Komentajat

Neuvostoliiton lippu Gennadi Janajev
Neuvostoliiton lippu Dmitri Jazov
Neuvostoliiton lippu Vladimir Krjutškov

Flag of Russia (1991-1993).svg Boris Jeltsin

Neuvostoliiton vallankaappausyritys (ven. Августовский путч, Avgustovski Puttš) 19.–21. elokuuta 1991 oli vanhoillisten yritys kaapata valta uudistuspolitiikkaa ajavalta Mihail Gorbatšovilta. Kaappaajat panivat Gorbatšovin viralta ja julistivat maahan hätätilan. Vanhoilliset halusivat estää sosialismin uudistumisen ja jo näkyvissä olleen alkavan Neuvostoliiton hajoamisen.

Kaappaajat pyrkivät estämään alkaneen Neuvostoliiton hajoamisen ja siihen liittyvän etenemisen kohti markkinataloutta ja vallan luisumisen pois kommunistisen puolueen käsistä. Vuonna 1991 oli menossa niin sanottu 500 päivän talousuudistus kohti markkinataloutta. Elokuussa allekirjoittamista vaille oleva uusi liittosopimus olisi kaappaajien mukaan siirtänyt liikaa valtaa keskushallinnolta tasavalloille.

Hätäisesti toteutettu kaappaus kesti vain kolme päivää. Se luhistui populistis-demokraattisen oppositiopoliitikko Boris Jeltsinin ja mieltään osoittavan kansan vastustukseen. Vanhoillisia alussa tukenut armeija kieltäytyi ampumasta aseettomia mielenosoittajia. Kaappauksen lopussa kotiarestissa vankina ollut Mihail Gorbatšov menetti valtansa. Sen epäonnistuminen johti Neuvostoliiton lakkauttamiseen.

Vallankaappauksen taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uusi liittosopimus

Neuvostoliiton johtoon oli vuonna 1985 noussut uudistusmielinen johtaja Mihail Gorbatšov, joka halusi muuttaa diktatuuriin pohjautuvan sosialistisen järjestelmän demokraattiseksi ja inhimilliseksi sekä luoda nykyaikaisen kasvavan talouden. Uudistukset alkoivat toden teolla vuonna 1987, jolloin sensuuri poistettiin, toisinajattelijoita vapautettiin ja yritykset saivat toimia vapaasti. Vapautunut ilmapiiri johti voimakkaiden kansallisten liikkeiden syntymiseen muun muassa Baltian maissa ja Ukrainassa vuosina 1988–1989. Vuonna 1989 pidettiin ensimmäiset osin vapaat monipuoluevaalit. Neuvostoliiton alkava hajoaminen näytti jo vuonna 1989 uhkaavan maata. Samaan aikaan talous luhistui komentojärjestelmän pettäessä ja pula levisi kaupunkeihin. Monet kommunistit olivat vastustaneet uudistuksia alusta asti ja vastustus vain lisääntyi uudistusten mennessä pieleen.

Vuoden 1989 lopussa armeijan insinöörieversti Viktor Alksnis perusti hajoamassa olevaan Neuvostoliittoon vanhoillisen, oikeistolaisen Neuvostoliiton koossa pysymiseen tähtäävän Liittoryhmän eli Sojuzin. Noin vuodessa tämä ryhmä laajeni neuvostoparlamentissa suureksi poliittiseksi voimaksi. Samoihin aikoihin kenraalit päättivät tukea liittoryhmää.

Kesällä 1990 Venäjän parlamentin puhemieheksi nousi populistinen demokraatti Boris Jeltsin. Hän ei ollut väleissä Neuvostoliiton presidenttinä toimivan Gorbatšovin kanssa, koska Gorbatšov oli erottanut Jeltsinin vuonna 1987 politbyroosta tämän arvosteltua perestroikaa liian hitaaksi. Tällöin Venäjä julistautui suvereeniksi. Kansan suosikki Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi kesällä 1991. Vuoden 1991 alussa jotkut sisäministeriön ja armeijan joukko-osastot[1] tappoivat Riiassa ja Vilnassa [2] yhteensä nelisenkymmentä henkeä ja onnistuivat jarruttamaan Baltian maiden itsenäistymistä.

Elokuun 1991 kaappaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armeija käski panssarit Moskovaan, kun Janajevin juntta kaappasi vallan elokuussa 1991.

Alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanantaiaamuna 19. elokuuta 1991[3] Neuvostoliiton valtiolliset televisiokanavat lopettivat ohjelmansa mukaiset lähetykset ja alkoivat esittää tilalla klassista musiikkia. Tämä oli ennenkin merkinnyt kohta annettavaa tärkeää poliittista ilmoitusta. Pian varapresidentti Gennadi Janajev ilmoitti televisiossa, että presidentti Mihail Gorbatšov oli terveyssyistä joutunut luopumaan tehtävistään ja että hän, Janajev, oli nyt virkaatekevä presidentti[4].

Gorbatšov oli tuolloin loma-asunnollaan Forosissa Krimillä. Vanhoilliset sulkivat Gorbatšovin sinne kotiarestiin. Mutta Jeltsinin pidättämistä viivyteltiin ja se kangerteli. Jeltsinin henkivartijan Koržakovin ja Jeltsinin mukaan KGB:n erikoisoperaatioihin valmistettu Alfa-yksikkö vain tarkkaili Jeltsinin toimia metsästä ja oli juonut ainakin jonkin verran alkoholia. Eräiden tietojen mukaan Alfan miehet olisivat radioteitse kyselleet monta kertaa KGB:n päällikkö Krjutškovilta lupaa pidättää Jeltsin, mutta saivat aina käskyn odottaa. Tämän lähteen mukaan juovuksissa ollut kaappauksen johtaja Janajev ei olisi uskaltanut antaa pidätysmääräystä. Krjutškov olisi tarkoituksella viivyttänyt Alfan operaatiota, haluten tehdä tämän ensin lainsuojattomaksi ja vasta sitten pidättää. Keskipäivän aikoihin Jeltsinin jo lähdettyä Valkoiselle talolle huvilan ympärillä olleet KGB-miehet olisivat tulleet laskuvarjojääkäreiksi pukeutuneina Jeltsinin huvilalle, missä Koržakov olisi ottanut vieraat vastaan vieraanvaraiseen venäläiseen tapaan. Koržakov syötti nämä everstiluutnantti Zaitzevin miehet, ja nämä lähtivät muutaman tunnin päästä unisina pois istuttuaan ensin bussissaan[5][6]selvennä[7].

Poikkeustilakomitea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Janajev ja seitsemän muuta kaappauksen johtajaa muodostivat valtion poikkeustilakomitean (ГКЧП, GKTšP), joka otti vallan käsiinsä. Virallisesti vallan kaapannutta junttaa johti Neuvostoliiton varapresidentti Gennadi Janajev. Kaappaajiin kuuluivat myös Neuvostoliiton hallituksen pääministeri Valentin Pavlov, KGB:n johtaja Vladimir Krjutškov, puolustusministeri Dmitri Jazov, sisäministeri Boris Pugo, valtionyhtiöiden liiton johtaja Aleksandr Tizjakov, sotateollisen kompleksin johtaja ja puolustusneuvoston varajohtaja Oleg Baklanov ja maatalousneuvoston puhemies Vasili Starodubtsev. Kaappaushankkeen varsinainen johtaja oli Vladimir Krjutškov. Parlamentin puhemies Anatoli Lukjanov, Neuvostoliiton marsalkka Sergei Ahromejev ja Gorbatšovin henkilöstöpäällikkö Valeri Boldin tukivat kaappaajia.

20. elokuuta olisi allekirjoitettu uusi liittosopimus[8], joka muuttaisi Neuvostoliiton suvereenien tasavaltojen liitoksi ja tunnusti että kuusi sopimusneuvotteluista poissa ollutta tasavaltaa (Armenia, Georgia, Moldova, Latvia, Liettua ja Viro) olivat vapaita eroamaan tai hyväksymään myöhemmin liiton. Kaappaajat vetosivat neuvostokansalaisiin ja varoittivat Neuvostoliiton tuhosta. Asevoimia määrättiin avainpaikkoihin Moskovassa. Kaikki riippumaton media suljettiin. Muut poliittiset organisaatiot kuin kommunistipuolue määrättiin hajotettaviksi. Neuvostoliitto julistettiin hätätilaan.

Vastarinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaappaus alkoi kaatua tämän alun jälkeen paljolti sen tekijöiden kykenemättömyyteen. Maan puhelimet ja sähköposti toimivat, mikä mahdollisti vastapuolen organisoitumisen. Suosittua Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan johtajaa, presidentti Boris Jeltsiniä ei vangittu. Jeltsin kokosi datšalleen Venäjän avainjohtajat, kuten pääministeri Ivan Silajevin, puhemies Ruslan Hasbulatovin, Leningradin pormestari Anatoli Sobtšakin, Moskovan varapormestari Juri Lužkovin ja kenraali Konstantin Kobetsin. He laativat vetoomuksen Venäjän kansalle ja poistuivat huvilalta. KGB:n Alfa-yksikkö piiritti huvilan, muttei edelleenkään pidättänyt Jeltsiniä. Jetsin meni Moskovan niin sanotulle valkoiselle talolle, missä hän julisti panssarivaunun päältä kaappauksen laittomaksi ja julisti televisiokameroille Venäjän asevoimien ja poliisin kuuluvan nyt hänen komentoonsa. Ulkomaille faksatut tiedotukset, jotka lähettiin takaisin Neuvostoliittoon, saivat Jeltsiniä tukevat kansalaiset liikkeelle. Valkoisen talon ympärille kerääntyi tuhansia ihmisiä odottamaan armeijan hyökkäystä. Tamskaja-divisioonan joukot käänsivät kuitenkin tykkinsä talosta poispäin.

Kaappauksen luhistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat neuvostotasavallat tuomitsivat kaappaajat. Kaappaajat saivat tukea Libyalta ja Irakilta, mutta suurin osa ulkovalloista jätti kommentoimatta kaappauksen ja jääden odottavalle kannalle. "Virkaatekevä presidentti" Gennadi Janajev piti lehdistötilaisuuden, jossa hän käyttäytyi hermostuneesti eikä kyennyt vakuuttavasti perustelemaan kaappausta. Lisäksi Janajev oli selvästi juovuksissa.

Kaappaajien suunnitelma romahti parissa päivässä ensimmäisiin vastoinkäymisiin, etenkin Jeltsinin pontevaan ja näkyvään toimintaan. Poikkeustilakomitea antautui keskiviikkona 21. elokuuta 1991 kello kymmenen. Seitsemän sen jäsentä pidätettiin heti, sisäministeri Pugo ja marsalkka Ahromejev tekivät itsemurhan.

Aikajana[9][muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanantai 19. elokuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 4.00: Kenraali Igor Maltsev määräsi Krimin lentokentän suljettavaksi. Sotalaivoja ankkuroitiin lähelle Kap Forosta, jossa sijaitsi presidentti Mihail Gorbatšovin kesähuvila.
  • 5.18: Varapresidentti Gennadi Janajev otti haltuunsa presidentin viran. Gorbatšov erotettiin terveydellisistä syistä ja määrätään kotiarestiin Krimille.
  • 5.57: Poikkeustila julistettiin koko Neuvostoliiton alueelle. Kaikki valta oli nyt poikkeustilakomitealla, johon kuuluivat KGB:n päällikkö Vladimir Krjutshkov, pääministeri Valentin Pavlov ja sisäministeri Boris Pugo.
  • 9.00: Tankit vyöryivät Venäjän federaation parlamenttirakennuksen lähelle, missä presidentti Boris Jeltsin oleskeli.
  • 10.40: Poikkeustilakomitea lakkautti lehdistönvapauden.
  • 10.45: Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin tuomitsi oikeiston kaappauksen sekä kehotti kansalaisia suurlakkoon.
  • 12.00: Panssarivaunut vyöryivät Kremliin ja Punaiselle torille. Venäjän parlamentin ympärille kokoontui Jeltsinin tueksi valtavasti ihmisiä, jotka alkoivat rakentaa barrikaadeja.
  • 13.00: Gruusian sosialistisen neuvostotasavallan presidentti Zviad Gamsakhurdian kehotti kansaa Tbilisissä olemaan rauhallisia.
  • 14:00: Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bush tuomitsi kaappauksen.
  • 16.10: Boris Jeltsin ilmoitti olevansa Venäjän virallinen valtionpäämies. Poikkeustilakomitea julisti poikkeustilan Moskovaan ja Leningradiin. Venäjän kaivostyöläisten lakko alkoi.
  • 16:35: Liettuan sosialistisen neuvostotasavallan presidentti Vytautas Landsbergis kehotti kansaa rauhanomaiseen vastarintaan.
  • 17.00: Poikkeustilakomitea piti ensimmäisen lehdistötilaisuuden ulkoministeriössä. Janajev ilmoitti, että presidentti Gorbatšov on sairas ja oleskeli Krimillä.
  • 20.00: Poikkeustilakomitea esitti Boris Jeltsinille varoituksen olemaan kiihottamatta massoja.
  • 21.00: Tamaskaj-valtiojoukkojen tankkeja siirtyi Jeltsinin puolelle.

Tiistai 20. elokuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiviikko 21. elokuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 0.01: Tankit eivät onnistuneet murtautumaan barrikadien läpi Venäjän parlamenttitalolle.
  • 0.40: Kolme siviiliä ammuttiin Moskovan barrikadien ympärillä syntyneessä taistelussa.
  • 2.21: Kansa muodosti viisinkertaisen ihmisketjun Venäjän parlamenttitalon ympärille. Boris Jeltsin määrättiin pidätettäväksi.
  • 8.39: Venäjän parlamentti oli edelleen vapaa. Useat tankit olivat siirtyneet Jeltsinin puolelle.
  • 9.20: Latviassa aloitettiin yleislakko.
  • 11.50: Mihail Gorbatšov kieltäytyi kaappaajien vaatimuksesta palata Moskovaan. Myös Venäjän federaation presidentti Jeltsin kieltäytyi matkustamasta Krimille hakemaan Gorbatšovia kotiin.
  • 13.00: Uzbekistanin presidentti Islam Karimov julisti poikkeustilakomitean toimet laittomiksi ja uhkasi erota NKP:stä.
  • 13.15: Kaappaajien ilmoitettiin pakenevan Moskovasta
  • 13.29: Venäjän federaation parlamentti antoi Jeltsinille valtuudet pidättää kaappaajat.
  • 13.39: Armeijan esikunta ilmoitti vetävänsä kaikki joukot pois Moskovasta.
  • 14.59: Kaappaajien pako onnistui. Kaappaajien ilmoitettiin olevan matkalla kohti Krimiä.
  • 15.20: Puolustusministeriö ilmoitti vetävänsä kaikki joukot pois tasavalloista.
  • 16.13: Osa kaappaajista pidätettiin Sverdlovskissa, Valko-Venäjällä.
  • 16.15: Korkeimman neuvoston puolustuskomitea ilmoitti, että poikkeustila on lakkautettu.
  • 16.29: Kaksi poikkeustilakomitean jäsentä, KGB:n Krjutškov ja puolustusministeri Jazov matkustivat Krimille tapaamaan Gorbatšovia.
  • 17.00: Neuvostojoukot aloittivat vetäytymisen Liettuasta. Lehdistösensuuri lakkautettiin.
  • 17.10: Neuvostoliiton parlamentti kumosi poikkeustilakomitean säätämät määräykset ja palautti Gorbatšovin valtaan.
  • 18.14: Korkein neuvosto ilmoitti, että Mihail Gorbatšov on jälleen Neuvostoliiton presidentti.
  • 18.30: Gorbatšov lähti Krimiltä kohti Moskovaa.
  • 19.19: Yhdysvaltain presidentti Bush keskusteli Gorbatšovin kanssa puhelimessa.
  • 20.13: Gorbatšovin ilmoitettiin hallitsevan jälleen Neuvostoliittoa.
  • 20.17: Kaappaajista neljän ilmoitettiin oleskelevan Gorbatšovin kesäasunnolla Krimillä.

Kaappaus lopetti Neuvostoliiton[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gorbatšov palasi Moskovaan torstaiaamuna 22. elokuuta. Hän ei kyennyt reagoimaan tilanteeseen. Hän ylisti puheessaan tavanomaista neuvostofraseologiaa käyttäen Leniniä ja sosialismia, kun samaan aikaan Moskovassa kaadettiin Leninin ja Dzeržinskin patsaat Ljubjankan edestä ja Leninin mausoleumi suljettiin tuhoamisen pelosta yleisöltä.

Kaappausyrityksellä oli laajoja seurauksia, kun Jeltsin kielsi sen jälkeen sekä Neuvostoliiton että Venäjän kommunistiset puolueet. Kaappauksen jälkeiset neljä kuukautta olivat Neuvostoliiton lopun aikaa. Kommunististen puolueiden varat takavarikoitiin. Tämä jätti – hetkeksi senkin – Gorbatšoville vain Neuvostoliiton presidentin aseman.

Syyskuussa 1991 Neuvostoliitto tunnusti kaikki Baltian maat itsenäisiksi. Kaikki neuvostotasavallat itsenäistyivät. Neuvostoliiton tilalle tuli Suvereenien valtioiden liitto. Marraskuussa 1991 siihen liittyi seitsemän uutta itsenäistä valtiota. Venäjän jälkeen suurin entinen neuvostotasavalta Ukraina jäi liitosta pois – se julistautui itsenäiseksi 1. joulukuuta 1991 ja Venäjä tunnusti sen itsenäisyyden 3. joulukuuta. Venäjän valtaa liitossa lisäsi Jeltsinin päätös, ettei Venäjän kannata ottaa liittoon kaikkia halukkaita uusia köyhiä tasavaltoja.

Valko-Venäjän, Ukrainan ja Venäjän johtajat perustivat Itsenäisten valtioiden yhteisön IVY:n Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä. Täten ne hylkäsivät vuonna 1922 laaditun Neuvostoliiton perustaneen liittosopimuksen. IVY:öön liittyi 21. joulukuuta 1991 Keski-Aasian tasavaltoja, muun muassa Armenia ja Azerbaidžan. Georgia jäi pois IVY:stä vuoteen 1993 asti.

Mihail Gorbatšov erosi 25. joulukuuta 1991 Neuvostoliiton johdosta. Eron jälkeen Neuvostoliiton lippu laskettiin Kremlin salosta pois. Tilalle nostettiin Venäjän federaation valko-sini-punainen trikolori. Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta. Sen hajoamista seurasi talousromahdus ja vakavia sosiaalisia ja väestöpoliittisia ongelmia useissa osatasavalloissa ja verisiä aseellisia konflikteja Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Moldovassa. Jälkikäteen Vladimir Putin on lausunut Neuvostoliiton hajoamisen olevan "vuosisadan geopoliittinen katastrofi."

Elokuun kaappausta johtaneet Janajev ja 11 muuta tuomittiin vallankaappausyrityksestä. Heidät armahdettiin helmikuussa 1994.

Mielipiteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittoa ja sen jälkeistä Venäjääkin kritisoinut vasemmistolainen sosiologi Boris Kagarlitski väittää kirjassaan Hajonnut monoliitti elokuun kaappaukseen liittyneen seikkoja, joita julkisuuteen ei ole kerrottu. Kagarlitskin mukaan kaappauksen takana oli poliittista, näkymätöntä juonittelua. Kaappauksen epäonnistuminen ei olisi johtunut kaappaajien holtittomuudesta, valmistautumattomuudesta ja kyvyttömyydestä. Kaappaajat eivät valvoneet liikennettä ja mediaa, ja sotilaat olivat aseettomia. Ilmiselvää voimakasta vanhoillisten vastustajaa, avoimesti demokraattista Venäjän presidentti Boris Jeltsiniä ei pidätetty. Varapresidentti Rutskoita ja pääministeri Silajevia ei myöskään pidätetty.

Kaappaajilla oli noin viisi tuntia aikaa pidättää Jeltsin ja ottaa valkoinen talo valvontaansa, tai tämänkin jälkeen saartaa se ja katkaista sähköt jne. Myöskään Maneesiaukiota ei saarrettu niin kuin eräässä Gorbatšovin ajan jättimielenosoituksessa. Monet kaappaajat olivat Gorbatšovin työtovereita, ja jopa stalinistiset Ampilov ja Nina Andrejeva vastustivat kaappausta[10]. Kaappausta oli valmisteltu miltei vuosi, ja historiasta löytyi esimerkkejä onnistuneista kaappauksista, mm. neuvostojohtaja Nikita Hrustševin syrjäyttäminen 1960-luvulla. TV näytti Jeltsinin usein kaappauksen kuluessa. Yksi kaappaajista, Tizjakov, kuului Arkadi Volskin Teollisuusjohtajien liittoon, jolla oli kytköksiä niin Gorbatšovin kuin Jeltsininkin ryhmittymiin. Keskuskomiteaa ei kutsuttu koolle eikä myöskään Gorbatshovia virallisesti erotettu. Erään Kommersant-artikkelin mukaan Jeltsin olisi sekaantunut kaappaukseen muka sen puolella olevana, ja sen jälkeen kaatanut kaappauksen[11]. Jeltsin kutsui kansan kadulle, toisin kuin esim. Allende kukistumisensa alla vuonna 1973.

Väkijoukko ei olisi pystynyt estämään panssarein sitä vastaan toteutettua hyökkäystä. Jeltsin tiesi, ettei Valkoista taloa vallata. Kagarlitskin mukaan kaappaajat olivat tietävinään varmasti, ettei Jeltsin nouse heitä vastaan ja että Jeltsinille kaappaus on samantekevä[12]. Tosin kuitenkin kävi. Jeltsin petti kaappaajat harkiten ja kutsui väkijoukot puolustamaan valkoista taloa panssarien uhasta huolimatta. Moskovaa miehittäneillä sotilailla ei ollut kovia patruunoita. Tieto siitä, ettei Valkoista taloa vastaan käytetä asevoimaa, olisi tullut luultavasti kaappaajilta itseltään. Kaappaajat pakenivat Krimille Gorbatšovin luo, ja muutaman päivän kuluttua kaappauksen lopusta Gorbatšov ilmoitti TV:ssä eroavansa NKP:stä ja että NKP:n omaisuus takavarikoidaan[13]. Kagarlitskin mielestä kaappaus loi edellytykset oikeistopopulistisen diktatuurin syntymiselle Venäjälle.

Georgialaisen epäilyn mukaan Gorbatšov olisi itse ollut mukana hankkeessa, jonka tavoitteena olisi ollut Neuvostoliiton hajoamiskehityksen pysäyttäminen. Gorbatšovin paluun jälkeen Jeltsin syrjäytti Gorbatšovin ja Neuvostoliitto purettiin 25. joulukuuta 1991.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hosia 1991, s. 134, 135–139
  2. Hosia 1991, s. 139–140
  3. Venäjän historia, Heikki Kirkinen, Uudistettu laitos, Keuruu Otava 2000, ISBN 951-1-15799-X, sivu 529
  4. Kuuma elokuu 1991, musta lokakuu 1993 Moskovassa – suomalaiset vallankaappauksen melskeissä, Esa Seppänen, Tammi Jyväskylä 2001, ISBN 951-31-2057-0, sivu 76, Luku: Elokuun kolme kuumaa päivää
  5. Seppänen 2001, Luku 3. Kesän seitsemän yllätystä, alaluku Kolmas ja jymy-yllätys – miksi Jeltsiniä ei vangittu s. 153–157
  6. Jaltsin, s. 64
  7. Korzhakov, s 85
  8. Elokuun kaappaus, Mihail Gorbatshov, WSOY 1991, ISBN 951-0-17568-4, sivu 49
  9. Leena Hybinette-Bergknut: Vuosi 91, s. 186–187. Kaappaajat pelkäsivät liittosopimusta. Helsinki: Bertmark Kustannus Oy, 1991. ISSN 0349-4660. suomi
  10. Boris Kagarlitski, Hajonnut Monoliitti, Orient Express, Helsinki 1992, ISBN 951-615-816-1, s. 220– 8. luku
  11. Kagarlitski 1992, s. 226
  12. Kagarlitski 1992, s. 228
  13. Kagarlitski 1002, s. 231

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Neuvostoliiton vallankaappausyritys 1991.