Pakolainen

Palestiinan pakolaisuus alkoi 1947

Pakolainen on henkilö, joka joutuu pelkäämään joutuvansa kotimaassaan vainotuksi rodun, uskonnon, kansalaisuuden, sosiaalisen aseman tai poliittisen mielipiteen johdosta. Pakolaisuutta koskee ja sitä määrittelee Geneven pakolaissopimus vuodelta 1951 ja sen pöytäkirja vuodelta 1967.

Määritelmän mukaan eivät esimerkiksi sota, nälänhätä tai ympäristökatastrofi ole varsinaisesti pakolaiseksi oikeuttavia syitä. Mutta sen sijaan huoltajan puuttuminen; esimerkiksi orpous tai sotaorpous on. Yleissopimuksen mukaan pakolaista ei voida palauttaa maahan, jossa hänen henkeään tai vapauttaan uhataan.

Pakolaiset Suomessa

Katso myös: Maahanmuuttajat Suomessa

Suomeen tuli heti itsenäisyyden alkuaikana vuosina 1917–1922 tuhansia pakolaisia Venäjän vallankumouksen takia.

Vuoden 1919 alussa virallisten tilastojen mukaan 15 457 venäläistä rekisteröitiin, mutta todellinen luku oli suurempi, sillä pelkästään Viipurissa rekisteröitiin 11 000 pakolaista. Suurin pakolaisvirta oli vuonna 1922, kun itärajalle tuli noin 33 500 henkeä. Pakolaiset olivat pietarinsuomalaisia, inkeriläisiä, itäkarjalaisia, ylhäisiä aatelisia (heidän joukossaan oli myös tsaariperheen lähisukulainen suuriruhtinas Kirill Vladimirovitš Romanov), upseereita ja tehtaanomistajia.

Kronstadtin kapinan jälkeen vuonna 1921 loi uuden pakolaisongelman, kun 6400 matruusia pakeni Suomenlahden jään yli Suomeen. Moni pakolainen kotiutui uuteen kotimaahansa suomenvenäläisinä, ja osa jatkoi Suomen kautta muualle Manner-Eurooppaan. Yksi Kronstadtin kapinan johtajista luovutettiin toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliittoon (katso Leinon vangit).

Suomeen tuli 1970-luvun alussa sotilasvallankaappauksen läpikäyneestä Chilestä poliittisia maanpakolaisia muukalaispassin turvin. Chilestä tuli noin 182 pakolaisia. Suurin osa chileläisistä palasi takaisin kotimaahansa Pinochetin hallinnon jälkeen 1990-luvun alussa.

Vietnamin sodan jälkeen miljoonat, lähinnä kiinalaisperäiset etelävietnamilaiset ja myöhemmin toisen aallon aikana 1980-luvun alussa myös pohjoisvietnamilaiset, joutuivat lähtemään maanpakoon vesitse hatarilla lautoilla. Heistä alettiin käyttää nimitystä "venepakolaiset". Monet joutuivat merellä indonesialaisten ja thaimaalaisten merirosvojen ryöstämiksi ja murhaamiksi. Pelastuneet joutuivat jopa vuosikausiksi pakolaisleireille Thaimaahan, Hongkongiin, Filippiineille ja Malesiaan, koska alkuvaiheen jälkeen oli hyvin vaikeata löytää halukkaita vastaanottajia. Alun sympatiat pakolaisia kohtaan haihtuivat hyvin nopeasti, ja venepakolaiset leimattiin elintasopakolaisiksi. Suomi vastaanotti ensimmäiset 100 vietnamilaista kiintiöpakolaista vuonna 1979.

Pakolaisleiri Tšadissa

Jugoslavian hajoamissotien aikana myös Suomeen pakeni vainojen keskeltä, serbejä, albaaneja ja bosnian muslimeita sekä kroaatteja vuosina 1990-1999.

Somalian sisällissota aiheutti 1990-luvulla ison pakolaisaallon. Ensimmäiset somalit saapuivat Suomeen vuonna 1990 poliittisina pakolaisina Neuvostoliiton kautta ja myöhemmin Somaliasta. Suomi ei ole vielä alkanut palauttamaan somaleita, mutta Norja on palauttanut vuodesta 2010 lähtien Etelä-Somaliaan, mm. Mogadishuun, kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita. UNHCR:n kehotus pidättäytyä palautuksista Etelä-Somaliaan, johon usein vedotaan, on vuodelta 2005 eli mahdollisesti vanhentunut.

Suurin osa Suomessa turvapaikanhakijoille annetuista oleskeluluvista annetaan toissijaisen suojelun ja humanitaarisen suojelun perusteella. Varsinaisen pakolaisstatuksen sai vuonna 2010 yhteensä 181 turvapaikanhakijaa. . "Toissijaisen suojelun" vuoksi myönnetyn oleskeluluvan saajista suurella osalla on itse asiassa Geneven pakolaissopimuksen mukaiset syyt maahantuloon: kidutuksen, kuolemanrangaistuksen ja mielivaltaisen väkivallan kohteeksi joutumisen vaara. "Humanitaarisen suojelun" perusteella luvan saaneisiin taas pätee kielto palauttamisesta vaaralliseen maahan (esimerkiksi vakava ihmisoikeustilanne). . Suomi on yksi noin viidestätoista maasta, jotka ottavat vastaan YK:n kiintiöpakolaisia.

Poliisitarkastaja Ehrsténin mukaan 80–90 % turvapaikanhakijoista hakee turvapaikkaa ilman henkilötodistuksia.^lähde? Vain osa henkilöllisyyksistä pystytään todentamaan muilla keinoin.

Kiintiöpakolainen

Heikinharjun entinen piirimielisairaala Oulussa, jossa nykyisin toimii pakolaisten vastaanottokeskus.

Kiintiöpakolaisena maahan muuttavalla on jo YK:n pakolaistoimiston myöntämä pakolaisasema. Suomessa Sisäasiainministeriö ja Ulkoministeriö valmistelevat esityksen pakolaiskiintiön kohdentamisesta UNHCR:n esityksen pohjalta. Maahanmuuttovirasto ja muut kiintiövalintamatkalle osallistuvat viranomaiset tekevät mahdollisen esivalinnan Suomessa UNHCR:n esityksen pohjalta. Lopullinen valinta tehdään, kun valintadelegaatio on haastatellut ehdokkaat henkilökohtaisesti näiden oleskelumaassa.

Kiintiöpakolaisia vastaanottavat maat voivat myös hylätä hakemuksia, mikäli perheet kärsivät vakavista lääketieteellisistä ongelmista ja ehkä tarvitsevat kallista hoitoa ja yhteiskunnan tukea tai eivät ehkä kykene kotoutumaan nopeasti^lähde?. Vaikka monet maat hyväksyvät henkilöitä, joilla on erilaisia vaikeuksia, useimmat vastaanottajamaat suosivat yleensä hyvin koulutettuja pakolaisia, joilla on vahvat sukulais- ja kulttuurisiteet, sekä perheitä, jotka eivät ole hajonneet ja jotka suurella todennäköisyydellä pystyvät sopeutumaan lyhyessä ajassa^lähde?. Ne voimakkaan suojelun tarpeessa olevat ihmiset, joita UNHCR yrittää sijoittaa uudelleen, eivät aina ole tällaisia perheitä^lähde?. Turvapaikanhakija sijoitetaan ensimmäiseksi vastaanottokeskukseen .

Kiintiöpakolaisia vastaanottaa tällä hetkellä kuusitoista maata, joista yhdeksän maata (muun muassa Suomi) ottaa pakolaisia vuosikiintiön mukaan, kun taas seitsemällä maalla on pakolaisten asutusohjelmia yhteistyössä UNHCR:n kanssa. Muut maat ottavat kiintiöpakolaisia vastaan erityistapausperiaatteella. EU-maista kuusi ottaa vastaan kiintiöpakolaisia.

Siirtolaisuus

Siirtolaisuus on yleiskäsite, jolla tarkoitetaan kaikkea kansainvälistä liikkuvuutta erittelemättä liikkeellelähdön syitä. Siirtolaisuutta pyritään ohjaamaan sekä kansainvälisin sopimuksin että kansallisella lainsäädännöllä. Keskeisiä siirtolaisuuden hallinnan toimijoita ovat kansainväliset järjestöt kuten Kansainvälinen siirtolaisjärjestö IOM (International Organization for Migration). Se avustaa toimillaan niin valtioita kuin siirtolaisiakin. Järjestö haluaa turvata ihmisen oikeuden vapaaseen liikkuvuuteen olemassaolevat sopimukset ja lait huomioiden. IOM hyväksyy kaikki erilaiset siirtolaisuuden syyt, oli kyseessä sitten taloudelliseen hyötyyn, kansainvälisen suojelun tarpeeseen, perhesiteisiin tai muihin syihin liittyvät vaikuttimet.

Katso myös

• Ilmastopakolaisuus
• Laiton siirtolaisuus
• Luettelo kuuluisista pakolaisista
• Pakkomuutto
• Siirtolaisuus
• Sotaorpo
• Turvapaikanhakija
• Kansainvaellus
• Maahanmuutto
• Maassamuutto
• Muuttoliike
• Laiton maastamuutto
• Pakolaisuuden historiaa

Kirjallisuutta

• Nevalainen, Pekka: Punaisen myrskyn suomalaiset: suomalaisten paot ja paluumuutot idästä 1917-1939. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2002. ISBN 951-746-269-7. (suomeksi)
• Pentikäinen, Marja: Loputtomalla matkalla: Kertomuksia pakolaisuudesta. Toimittanut Lassi Saressalo. Pohjautuu tekijän Helsingin yliopistossa hyväksyttyyn väitöskirjaan Loputon matka. Tampere: Etnika, 2005. ISBN 951-97889-5-6. (suomeksi)

Aiheesta muualla

• Pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus (Geneven Sopimus), Edilex Lakitietopalvelussa
• YK:n pakolaisjärjestö UNHCR
• Vietnamin venepakolaiset Ylen elävä arkisto
• Korhonen ja Savola 2002: Pakolaishuollosta eri kieli- ja kulttuuriryhmien palveluihin