Vietnamin sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vietnamin sota
VietnamMural.jpg
Päivämäärä:

1. marraskuuta 195530. huhtikuuta 1975

Paikka:

Kamputsea, Laos, Vietnamin demokraattinen tasavalta, Vietnamin tasavalta

Lopputulos:

FNL:n ja Pohjois-Vietnamin voitto

Vaikutukset:

Pohjois-Vietnam ja Etelä-Vietnam yhdistyivät; poliittinen ja moraalinen tappio Yhdysvalloille; venepakolaiset; Laos ja Kambodža sodan sivullisia uhreja

Osapuolet

Etelä-Vietnamin lippu Etelä-Vietnam
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Etelä-Korea
Australian lippu Australia
Thaimaan lippu Thaimaa
Uuden-Seelannin lippu Uusi-Seelanti
Filippiinit
Flag of the Khmer Republic.svgKamputsea
Flag of Laos (1952-1975).svgLaos
Kiinan tasavalta

FNL Flag.svg Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama (FNL)
Vietnamin lippu Pohjois-Vietnam
Kiina
Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Laosin lippu Pathet Lao
Pohjois-Korean lippu Pohjois-Korealähde?
Flag of the People's Republic of Kampuchea.svgPunakhmerit
Kuubalähde?

Komentajat

Etelä-Vietnamin lippuNgô Đình Diệm
Etelä-Vietnamin lippuNguyễn Văn Thiệu
Etelä-Vietnamin lippuNguyễn Cao Kỳ
Etelä-Vietnamin lippuCao Văn Viên
Yhdysvaltain lippuLyndon B. Johnson
Yhdysvaltain lippuRichard Nixon
Yhdysvaltain lippu William Westmoreland
Yhdysvaltain lippuCreighton Abrams
Etelä-Korean lippu Park Chung-hee
Flag of the Khmer Republic.svgLon Nol

Vietnamin lippu Hồ Chí Minh
Vietnamin lippu Lê Duẩn
Vietnamin lippu Truong Chinh
Vietnamin lippu Nguyen Chi Thanh
Vietnamin lippu Vo Nguyen Giap
Vietnamin lippu Van Tien Dung
Vietnamin lippu Lê Ðức Thọ
Vietnamin lippu Đồng Sỹ Nguyên
Vietnamin lippu Le Duc Anh
FNL Flag.svg Nguyễn Văn Linh

Vahvuudet

~1 830 000 (1968)
Etelä-Vietnam: 850 000
Yhdysvallat: 536 100
Korean tasavalta 50 000
Australia: 7 672
Thaimaa ja Filippiinit: 10 450
Uusi-Seelanti: 552

461 000
Pohjois-Vietnam: 287 465
Kiina: 170 000
Neuvostoliitto: 3 000

Tappiot

Etelä-Vietnamin lippu Etelä-Vietnam
kuolleita: 230 000
haavoittuneita: 300 000
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
kuolleita: 58 209
haavoittuneita: 153 303
Etelä-Korea
kuolleita: 5 000
haavoittuneita: 11 000
Australian lippu Australia
kuolleita: 512
haavoittuneita: 2 400
Uuden-Seelannin lippu Uusi-Seelanti
kuolleita: 37
haavoittuneita: 187
Flag of Laos (1952-1975).svgLaos
kuolleita:30 000

FNL Flag.svg FNL ja Vietnamin lippu Pohjois-Vietnam
kuolleita: 400 000- 1 100 000
haavoittuneita: 600 000
Kiina
kuolleita: 1 100
haavoittuneita: 4 200

vietnamilaisia siviiliuhreja n. 200 000 – 2 000,000
kamputsealaisia siviiliuhreja 200 000 – 300 000
laosilaisia siviiliuhreja 20 000-200 000

Vietnamin sodan taistelut

Ap BacTonkininlahden välikohtausBình GiaVung BeĐồng XoàiOperaatio StarliteGang ToiIa DrangOperaatio HastingsOperaatio MasherA ShauXa Cam MyĐức CơLong TầnOperaatio AttleboroOperaatio Cedar FallsTra Binh DongOperaatio BribieOperaatio Junction CityOperaatio UnionKukkula 881Union IIOng ThanhDak ToTêt-hyökkäysKhe SanhEnsimmäinen Saigonin taisteluHueLang VeiKham DucOperaatio Speedy ExpressOperaatio Dewey CanyonToinen Têt-hyökkäysHamburger HillBinh BaSnuolOperaatio TailwindOperaatio Chenla IOperaatio Ivory CoastOperaatio Lam Son 719Operation Chenla IIBan DongFSB Mary AnnPääsiäishyökkäys 19721. Quảng TrịLoc NinhAn LộcKontum2. Quảng TrịSvay RiengPhuoc LongBuôn Ma ThuộtOperaatio New LifeXuan LocTruong SaToinen Saigonin taisteluOperaatio LinebackerOperaatio Linebacker II

Vietnamin sota (myös toinen Indokiinan sota, engl. Vietnam War, vietn. Kháng chiến chống Mỹ, ”vastarintasota Yhdysvaltoja vastaan”) oli Vietnamissa vuosina 1955–1975 käyty sota, joka käytiin Pohjois-Vietnamin valtion ja Etelä-Vietnamin valtion sekä kummankin osapuolen kansainvälisten liittolaisten välillä. Taistelut käytiin pääosin Etelä-Vietnamissa, mutta Yhdysvallat ulotti pommituslentonsa myös Pohjois-Vietnamiin, Laosiin ja Kambodžaan. Sotaa on lännessä sanottu maailman ensimmäiseksi televisiosodaksi[1].

Sodan pääpiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietnamissa oli käyty siirtomaavallan vastaista sotaa ensin japanilaisia ja sitten ranskalaisia vastaan. Dien Bien Phun tappion jälkeen vuonna 1954 Yhdysvallat tuli merkittävimmäksi kansainväliseksi osapuoleksi – aluksi neuvonantajana, mutta Tonkininlahden välikohtauksen jälkeen avoimesti. Yhdysvaltalaisten joukkojen osalta vihollisuudet päättyivät vuonna 1973 vetäytymiseen, mutta Yhdysvaltojen tukema Etelä-Vietnamin hallitus jatkoi sotaa vuoteen 1975, jolloin Pohjois-Vietnamin joukot valtasivat Saigonin.

Taistelut käytiin pääosin Etelä-Vietnamin maaperällä, mutta Yhdysvaltain pommituslennot ulottuivat myös Pohjois-Vietnamin alueelle sekä niin sanotuissa mustissa operaatioissa osittain myös Laosin ja Kambodžan alueelle.[2] Etelän puolella taisteli Saigonin hallituksen joukkojen lisäksi Yhdysvaltain, Etelä-Korean, Thaimaan, Australian, Uuden-Seelannin ja Filippiinien joukkoja. Pohjois-Vietnamin joukkoihin kuului Hanoin hallituksen lisäksi Etelä-Vietnamissa operoinut sissiliike Etelä-Vietnamin kansallinen vapautusrintama FNL eli Vietkong. Pohjoinen sai sotilaallista tukea Neuvostoliitolta ja Kiinalta.[3] Vietnamin sota voidaan määritellä yhdeksi kylmän sodan niin sanotuista proxy-sodista.[4]

Etelä-Vietnamin puolella kuoli 230 000 etelävietnamilaista, 58 000 yhdysvaltalaista, 4 000 eteläkorealaista ja 500 australialaista sotilasta. Pohjois-Vietnamin puolella kuoli 1,1 miljoonaa pohjoisvietnamilaista sotilasta. Vietnamin sodassa kuoli kaksi miljoonaa siviiliä, joista selvä enemmistö maan eteläosissa.[3] Etelä-Vietnamin kaatumisen jälkeen suuri määrä vietnamilaisia pakeni maasta veneillä ja synnytti käsitteen venepakolainen. Heistä tuli myös Suomeen pieni joukko, josta muodostuivat suomenvietnamilaiset.[5]

Yhdysvaltojen tappiota on käytetty esimerkkinä näkemykselle, että sissisotaa on hyvin vaikea voittaa.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indokiinan sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Indokiinan sota

Vietnamin sota oli Ranskan Indokiinan sodan seurausta. Sitä kutsutaankin joskus toiseksi Indokiinan sodaksi. Toisen maailmansodan aikana Vichyn Ranska oli tehnyt yhteistyötä keisarillisen Japanin kanssa, ja Vietnamia miehittikin Japanin armeija, vaikka sen hallinto säilyi Ranskan nukkehallitsijan, Bao Dain alaisuudessa. Japanilaisten antauduttua Ranska joutui taistelemaan siirtomaansa hallinnasta nationalistisen Viet Minh -itsenäisyysliikkeen kanssa. Tätä johti kommunistisen puolueen johtaja Hồ Chí Minh. Viet Minhin voitettua ranskalaisten siirtomaa-armeijan Dien Bien Phun taistelussa vuonna 1954 Vietnam sai itsenäisyytensä. Yhdysvallat oli toimittanut Ranskalle aseet sen sotatoimiin Vietnamissa, ja tällöin jopa harkittiin esimerkiksi Dien Bien Phun taistelun ratkaisemisesta yhdysvaltalaisella ydinaseella.

Asian takia järjestetty Geneven konferenssi osoitti Vietnamin – alun perin väliaikaiseksi aiottuun – jakoon etelään ja pohjoiseen. Pohjoista hallitsi Hồ Chí Minh ja eteläistä keisari Bao Dai. Vuonna 1955 Etelä-Vietnamin monarkia lakkautettiin, ja pääministeri Ngo Dinh Diem nousi tasavallaksi julistetun valtion johtoon. Yhdysvallat alkoi auttaa Diemin hallitusta. Diemin ja Hồ Chí Minhin hallinnot olivat diktatuureja. Vuonna 1957 Neuvostoliitto kannatti molempien Vietnamien ottamista jäseniksi YK:iin, mutta tämän jälkeen Pohjois-Vietnam alkoi sijoittaa sissejä Mekong-joen suistoon.

Yhdysvaltojen ajautuminen Vietnamin sotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietnamin sodan amerikkalaisen vaiheen pääarkkitehti puolustusministeri Robert McNamara (keskellä) - amerikkalaisten joukkojen komentajan kenraali William Westmorelandin kanssa vuonna 1965

Geneven konferenssissa määriteltiin, että maiden yhdistämisestä tulisi järjestää kesäkuussa 1956 vaalit. Näitä ei kuitenkaan koskaan pidetty. Yhdysvaltain tukema Etelä-Vietnamin johto näki Kaakkois-Aasian yhtenä kylmän sodan taistelukentistä, eikä siksi ollut kiinnostunut järjestämään demokraattisia vaaleja, jotka olisivat saattaneet tuoda kommunistit valtaan. Pohjois-Vietnamin kommunistihallinto oli valmis järjestämään vaalit, koska se oli varma kannatuksestaan. Asia tuli entistä selvemmäksi pohjoisen toteutettua suuren maatalousreformin, jolla maa jaettiin köyhille maalaisille. Tämä olisi voinut kuulostaa liian houkuttelevalta etelän köyhistä, jotka olisivat saattaneet äänestää liittymisen puolesta. Presidentti Dwight D. Eisenhower arveli muistelmissaan, että maanlaajuinen demokraattinen vaali olisi tuonut kommunisteille voiton. Joka tapauksessa kumpikaan, Vietnam tai Yhdysvallat, ei ollut allekirjoittanut sopimusta vaalien järjestämisestä, ja näytti siltä, että jako jäisi pysyväksi samaan tapaan kuin Korean jako vuosia aikaisemmin.

Vietkong-liike johti hyökkäystä korruptoituneeksi väittämäänsä Etelä-Vietnamin hallitusta vastaan. Pelastaakseen Etelä-Vietnamin hallinnon kommunistien hyökkäykseltä Yhdysvallat lähetti sen avuksi aluksi muutamia tuhansia sotilasneuvonantajia, sitten yhä enemmän. Pohjois-Vietnam yhdessä Neuvostoliiton ja Kiinan kansantasavallan kanssa tukivat Vietkongia asein, varustein, neuvonantajin ja Pohjois-Vietnamin armeijan yksiköin, joita kuljetettiin pitkin puolueettomien Laosin ja Kambodžan viidakkopolkuja ja teitä. Vuodesta 1960 Vietkong-liike alkoi saada pohjoisesta yhä enemmän tukea maitse ja meritse.

Vuonna 1964 valittu Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson lupasi vetää amerikkalaiset joukot pois. Silti vuonna 1965 hän lisäsi Yhdysvaltain voimankäyttöä Vietnamissa: esimerkiksi ilmapommituksia lisättiin huomattavasti. Hän uskoi, että massiivinen pommitus ratkaisisi sodan nopeasti, eikä sota enää vaivaisi Yhdysvaltoja.

Taistelut ennen vuotta 1968[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaissotilaita Vietnamissa heinäkuussa 1966.
Vietnamilaisia naisia ja lapsia hetkeä ennen kuin yhdysvaltalaiset sotilaat surmaavat heidät My Laissa.

Yhdysvallat antoi alussa Ranskalle taloudellista tukea, lähetti sittemmin Vietnamiin sotilasneuvonantajia ja lopulta taistelujoukkoja yhä enenevissä määrin. Näin Yhdysvallat antoi vetää itsensä yhä enemmän Vietnamin selkkaukseen. Yhdysvallat lähetti sotilaitaan Vietnamiin, koska pelkäsi Vietnamin kaatuvan kommunismiin ja muodostuvan kommunistien tukialueeksi, josta vallankumousta vietäisiin naapurimaihin, ja lopulta koko Kaakkois-Aasia saattaisi joutua kommunistien vallan alle. Eisenhowerin dominoteorian mukaan kommunismi saattaisi siten levitä Kaakkois-Aasiasta laajemmallekin.[6]

Vietkong oli aloittanut toimintansa vuonna 1957 ja laajentunut vuoteen 1959 mennessä toimivaksi sissiliikkeeksi. Yhdysvallat lisäsi vuoteen 1962 mennessä sotilasneuvonantajiensa määrää 700:sta 12 000:een. Samana vuonna Vietkong sai mittavaa aseapua Kiinasta. Etelävietnamilaiset taistelivat sissejä vastaan kokoamalla maanviljelijät suojattuihin kyliin. Monesti kävi kuitenkin niin, että hallituksen linnoittama kylä joutui Vietkongin sissien nujertamaksi, jolloin hallitus aseistikin sissejä.[7][8]

Syyskuussa 1963 Diemin hallitus kaatui, ja valtaan nousi kumouksellisia kenraaleja. Lokakuussa 1963 Vietnamissa oli jo 15 000 amerikkalaista neuvonantajaa. Ensimmäiset amerikkalaiset taistelujoukot tekivät 8. marraskuuta 1965 maihinnousun Da Nangiin 3500 merijalkaväkisotilaan voimin. Vuonna 1963 Vietnamissa oli yhdysvaltalaisia sotilaita 23 300, 184 000 vuonna 1966, 450 000 kesällä 1966 ja Nixonin presidenttikaudella, vuoden 1968 lopussa 540 000.[8] Vuonna 1967 pohjoisvietnamilaisia taistelijoita virtasi etelään 20 000 miestä kuukaudessa pitkin Ho Chi Minh Trail-nimellä kutsuttua uutta tieverkostoa.[9]

Koska Yhdysvallat ei kyennyt voittamaan sotaa nopeasti, sen oli pakko lisätä sotilaidensa määrää. 1960-luvun alussa ja keskivaiheilla sissien hallussa oli erillisiä alueita vain maaseudulla, ja pattitilanne vallitsi ankarista taisteluista ja pommituksista huolimatta. Yhdysvaltain pommitukset eivät katkaisseet miesten ja aseiden tulvaa Pohjois-Vietnamista. Yhdysvallat ei saanut tuhotuksi näitä sissien tukialueita, mutta sissitkään eivät kyenneet laajentamaan alueitaan.

Diemin veli ratsasi buddhalaisluostareita, mikä sai aikaan laajoja mielenosoituksia. Diemin alaiset kenraalit saivat Yhdysvaltojen suurlähetystöstä luvan, kaappasivat vallan ja vangitsivat Diemin ja tämän veljen.[10] Diem surmattiin pian kaappauksen jälkeen Yhdysvaltojen siunauksella, vaikka Kennedyn hallinto esittikin julkisen pahoittelunsa asian johdosta.

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n analyytikot arvioivat vuonna 1966, että Yhdysvallat ei voita Vietnamin sotaa. Näin siitä huolimatta, että jotkut CIA:n johtajat uskoivat Yhdysvaltain voittavan sodan. Puolustusministeri Robert McNamara luki CIA:n analyytikkojen sotapessimistisen raportin elokuussa 1966, ja suositteli presidentille sodan lopettamista. Presidentti ei piitannut McNamaran ehdotuksesta[11].

Sodan vastustus lisääntyi Yhdysvalloissa voimakkaasti vuoden 1967 lopulla jolloin suurin osa kansasta vastusti sotaa. Alkuaan Vietnamin sotaa tukenut Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara erosi hallituksesta. Syksyllä 1967 Yhdysvalloissa oli valtava Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus.[12] Vuoden 1968 alkuun mennessä sodassa kuolleita oli 15 000, joista 9 000 vuodelta 1967. Vuoden 1967 loppupuolella Dakton vuorilla taisteltiin kolme viikkoa ja Khesanhissa kaksi kuukautta: Yhdysvaltain joukot menettivät 500 ja vietnamilaiset 10 000 sotilasta. Vuonna 1967 sissejä kaatui 90 000. Näin yhdysvaltalaiset ajattelivat olevansa voitolla, koska heillä oli käytössään tulivoimaisempi armeija ja he voittivat kaikki merkittävät taistelut.

Massiiviset ilmapommitukset ja ilmasota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmapommitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

F-105 Thunderchiefit pommittavat Pohjois-Vietnamia 14. kesäkuuta 1966.
Yhdysvaltalainen helikopteri ruiskuttaa lehtikatoa aiheuttavaa myrkkyä ("Agent Orange") tiheään vietnamilaisviidakkoon.

Joulukuussa 1963 Pohjois-Vietnam päätti lähettää joukkojaan etelään. Vuonna 1964 alettiin rakentaa Ho Chi Minhin huoltotietä aikaisemman huoltopolun paikalle. Vuonna 1964 pohjoisvietnamilaisia saapui Etelä-Vietnamiin 10 000 ja seuraavana vuonna 35 000.

Vietkongissa oli vuonna 1964 noin 170 000 sissiä. Etelä-Vietnamista tehtiin pieniä maihinnousuja Pohjois-Vietnamin alueille Yhdysvaltain laivaston auttaessa Etelä-Vietnamia tämän operaatioissa tarjoamalla tiedustelutietoja. Yhdysvaltain armeijan tekemien tuonaikaisten arvioiden mukaan suurikaan määrä joukkoja ei riittäisi Vietkongin kukistamiseen, eivätkä ilmahyökkäykset tehoaisi. Monet Yhdysvaltain presidentin neuvonantajista eivät noista arvioista juurikaan piitanneet. Varaulkoministeri George Ball varoitti sekaantumasta Vietnamin asioihin Ranskan kokemuksiin viitaten. Ranskan presidentin De Gaullen mielestähän Vietnam oli "mätä maa".

Yhdysvallat alkoi pommittaa Pohjois-Vietnamia pian sen jälkeen kun Pohjois-Vietnamin väitettiin hyökänneen torpedoveneillä yhdysvaltalaisia Maddox- ja Turner Joy -aluksia vastaan Tonkininlahdella. Tämä liittyi yhdysvaltalaisten ja etelävietnamilaisten operaatioihin Pohjois-Vietnamissa. Ilmahyökkäyksiin oli viimeisenä syynä se, että helmikuussa 1965 Vietkongin joukot hyökkäsivät Pleikussa ja Qui Nhonissa Etelä-Vietnamin varuskuntia vastaan, jolloin 38 yhdysvaltalaista sotilasta kuoli. Pian sen jälkeen lentotukialus Rangerilta lähti pommittajia Pohjois-Vietnamin ilmatilaan pommituslennoille. Samaan aikaan Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin oli vierailulla Pohjois-Vietnamin pääkaupungissa Hanoissa.

Pohjois-Vietnam toimi Vietkongin sissien tukialueena ja aseiden lähteenä, mikä teki Pohjois-Vietnamista Yhdysvaltain sotatoimien kohteen. Yhdysvallat pudotti Vietnamiin pommeja enemmän kuin toisessa maailmansodassa Saksaan ja Japaniin; pommit olivat pääosin toisen maailmansodan ylijäämää, ja niiden suuren kulutuksen vuoksi esimerkiksi Saksan liittotasavallan ilmavoimat palautti takaisin Yhdysvalloilta saamiaan ilmapommeja käytettäviksi Vietnamissa. Perusteluna massiivisille ilmapommituksille oli vietnamilaisten taistelutahdon murtaminen, vaikka tämä oli todettu esimerkiksi taistelussa Isosta-Britanniasta, Saksan pommituksissa ja Korean sodassa pommitusten tuloksena epätodennäköiseksi ja jopa päinvastaiseksi. Pohjois-Vietnam vahvisti ilmapuolustustaan Kiinan ja Neuvostoliiton tuella.

Presidentti John F. Kennedy määräsi ensimmäiset ilmahyökkäykset pohjoiseen. Operaatio "Rolling Thunder" ("jyrisevä ukkonen") oli Johnsonin hallituksen suurin yksittäinen lento-operaatio. Se alkoi noin kuusi kuukautta sen jälkeen kun amerikkalaiset aloittivat vuonna 1965 Vietnamiin intervention, joka kesti vuoteen 1968. Yhdysvaltain sotilaat pitivät pommitusoperaatiota tehottomana, sillä poliittiset päättäjät olivat rajanneet siitä pois monia sotilaallisesti tärkeitä kohteita.

Presidentti Johnsonin tavoitteena oli viestin lähettäminen Pohjois-Vietnamiin – mutta se ei mennyt perille. Amerikkalaiset pommikoneet pommittivat keskeytyksettä kohteita Vietnamissa. Vietnamiin pudotettiin vuosina 1963–68 noin 8,6 tonnia pommeja neliökilometriä kohti eli noin 150 kiloa jokaista miestä, naista ja lasta kohti. Pommeja pudotettiin yhteensä 7 miljoonaa tonnia; arviolta 2,6 miljoonaa vietnamilaista kuoli. Ilmapommitukset eivät olleet strategisesti katsoen sotilaallinen menestys, ja ne käänsivät mielialaa amerikkalaisia vastaan. Yksi Rolling Thunderin kohteista oli Paul Doumier -niminen silta Pohjois-Vietnamin eteläosassa. Sillan yli oli kulkenut suuri osa aseista; se oli kuitenkin aina kommunistien käytettävissä, ja vaikka sen lähialue oli pommitettu "kuin kuun maisemaksi", silta ei vaurioitunut merkittävästi. Ilmapommitukset ulottuivat myös Laosiin ja Kambodžaan. Kaakkois-Aasian sodassa pudotettiin kolme kertaa niin paljon pommeja kuin toisessa maailmansodassa. Pommituslaivueiden kotikentät sijaitsivat usein Thaimaan maaperällä Ubon Ratchathanissa ja Sattahipissa, mihin Yhdysvallat rakensi U-Tapaon kentän. Thaimaan sotilashallitus olikin Yhdysvaltain uskollinen tukija Vietnamin sodassa.

Ilmapommitusten alettua Vietnam alkoi saada Neuvostoliitosta ilmatorjuntaohjuksia, hävittäjiä ja tutkia, mutta neuvostovalmisteiset ilmatorjuntaohjukset osoittautuivat osumatarkkuudeltaan huonoiksi. Koneita ammuttiinkin pääosin alas it-tykkitulella. Yhdysvallat keskeytti pohjoisen ilmapommitukset vuonna 1968. 45 kuukaudessa oli tuhottu noin 1000 lentokonetta ja pudotettu 643 000 tonnia pommeja.[13]

Vuonna 1971 Pohjois-Vietnamin pommittaminen aloitettiin uudestaan, ja vuonna 1972 käynnistettiin operaatiot Linebacker sekä Linebacker II Pariisin rauhanneuvotteluissa esiin tulleiden neuvotteluvastusten poistamiseksi.[14]

Hävittäjäsota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaisia F-4D Phantom II-hävittäjiä ja A-7 Corsair II-rynnäkkökoneita pommituslennolla.

Vietnamissa käytiin myös hävittäjäsotaa. Yhdysvallat pudotti 217 lentokonetta, Pohjois-Vietnam 121 ja kiinalaiset kahdeksan.lähde?

Yhdysvaltain tärkein hävittäjäkonetyyppi oli F-4 Phantom II, jota käytettiin myös pommitustehtävissä. Siinä ei ollut kiinteää tykkiaseistusta, ja sen lentäjät oli koulutettu nykyaikaiseen ohjussodankäyntiin eikä vanhanaikaiseen kaartotaisteluun. Vietnamin taivailla tehtiin kuitenkin ohjuksilla vähemmän pudotuksia kuin tykeillä. Pohjois-Vietnamin luotettavin hävittäjämalli oli 1960-luvun lopulla MiG-21; sitä ennen MiG-17 ja MiG-19 olivat myös keveinä ja liikehtimiskykyisinä osoittautuneet vaikeiksi pudottaa. Ne osoittautuivat vaarallisiksi myös raskaille B-52-pommikoneille. Tämän takia pommituksia tehtiin pääosin hävittäjäkoneilla. Ilmassa käytiin hävittäjien kesken ankaria taisteluja. Aluksi yhdysvaltalaiset olivat menestyksekkäitä, mutta vietnamilaiset alkoivat saavuttaa 1960-luvun lopun lähestyessä yhä enemmän voittoja. Tämä johti muun muassa laivaston ilmasotakoulun ("Top Gun") perustamiseen Yhdysvalloissa.

Aluksi yhdysvaltalaiset Phantom-hävittäjät ampuivat alas Pohjois-Vietnamin ilmavoimien kapasiteettiin verrattuna suurehkon määrän venäläisvalmisteisia MiG-hävittäjiä, noin neljä MiG-hävittäjää yhtä alas ammuttua yhdysvaltalaista kohden. Monia vietnamilaisia koneita tuhottiin lentokentilleen, koska 1960-luvun alkupuolella Yhdysvallat sai pommittaa Pohjois-Vietnamia melko rauhassa. Sen jälkeen pommitukset politisoituivat, ja Hanoi ja muut kaupungit, joissa oli muun muassa Neuvostoliiton ja länsimaiden edustustoja, lähiseutuineen määrättiin pommituskieltoon. Kuhunkin pommitusoperaatioon tarvittiin presidentin suostumus. Vaikka Yhdysvallat tuhosi lyhyessä ajassa koko konekannan Pohjois-Vietnamilta, tämä sai täydennyksiä tilalle. Rajoittavana tekijä oli lentäjien lukumäärä. Jos alas ammutut vietnamilaislentäjät putosivat omalle maaperälleen eivätkä vammautuneet vakavasti, he palasivat työhönsä. Myös taistelutaktiikassa tapahtui parannuksia puolin ja toisin. Rolling Thunderin loppuvaiheessa vietnamilaiset pudottivat viisi yhdysvaltalaista konetta yhtä alas ammuttua MiG-21:tä kohden. Vietnamilaiset oppivat ryhmätaistelutaktiikkaa ja yhteistoimintaa ilmatorjunnan kanssa. Yhdysvaltojen ilmataistelutappioiden lisääntyminen johtui myös siitä, että se kierrätti sotilaitaan yhä enemmän myös ilmavoimissa, ja lähetti ilmataisteluun täysin taistelukokemusta vailla olevia ja huonosti koulutettuja miehiä. Tämä on ymmärrettävää, koska yksi sodan tavoitteista oli sotilaiden harjoittaminen mahdolliseen suursotaan. Vietnamilaiset lentäjät toimivat taisteluissa yllättävästi hyökkäämällä yhdysvaltalaisten koneiden kimppuun takaapäin, mikä on klassinen heikomman suorituskyvyn koneen (kuten MiG-17) taktiikka. Monesti yhdysvaltalaiset silti saivat käännetyksi tilanteen edukseen.

Yhdysvallat jälkiasensi Phantomeihinsa yhä enemmän tykkejä, koska ohjukset eivät soveltuneet esimerkiksi matalalla käytäviin ilmataisteluihin. Yhdysvaltojen käyttämät Sparrow-ohjukset olivat tarkkuudeltaan huonoja, koska niitä käytettiin usein niin kutsutussa pikalaukaisutilassa, jossa ohjus ei ollut ehtinyt kohdistua kunnolla. Jokaista kymmentä laukaistua Sparrow'ta kohti pudotettiin vain yksi MiG. Myöskään Sidewinder ei toiminut tyydyttävästi lähitaistelussa; siitä kehiteltiin sodan aikana paranneltuja versioita.

Yhdysvallat joutui alakynteen ilmassa jo vuoden 1967 lopulla. Vuoden alkupuoliskolla yksi Phantom ampui alas 13 MiG-21:tä, mutta vuoden lopulla pudotussuhde kääntyi 5:1:ksi vietnamilaisten eduksi. Vuonna 1967 Yhdysvallat pudotti 13 konetta, mutta näistä vain yksi oli MiG-21. Vietnamilaiset taas pudottivat MiG-21-koneilla 12 yhdysvaltalaista konetta ja yhden muilla koneilla. MiG-21:n neuvostovalmisteinen Atoll-ohjus oli yhdysvaltalaisia ohjuksia paremmin Vietnamin tyyppiseen ilmataisteluun soveltuva, mutta sekään ei silti toiminut kovin hyvin.

Têt-hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuva eräästä Cu Chi -tunnelista
Pääartikkeli: Têt-hyökkäys

Vietnamilaisten vuoden tärkein juhla on uuden vuoden vastaanotto (Têt), jota juhlitaan neljä päivää. Yhdysvaltalaisten täydeksi yllätykseksi Têt-juhlan päätteeksi 31. tammikuuta 1968 alkoi Etelä-Vietnamissa maaseudun sissien suuri hyökkäys kaupunkeihin. Hyökkäys tehtiin Vietkongin ehdotuksesta solmitun aselevon aikaan. Cu Chi -tunnelit tekivät yllätyshyökkäyksen mahdolliseksi, mutta yhtä lailla merkittävä asema oli paikallisilla, joista monet auttoivat sissejä. Wilfred Burchett, joka toimi kirjeenvaihtajana alueella, pyysi Nguyen Van Hieuta kertomaan mielipiteensä Washingtonin virallisista raporteista, etteivät FNL joukot saaneet siviiliväestöltä toivomaansa apua tehdessään hyökkäyksen kaupunkeja vastaan. Hieu vastasi: "Ilman kaupunkilaisten tukea emme olisi kyenneet suorittamaan niin laajamittaista hyökkäystä. Kansan tuki vaikutti ratkaisevasti voittoomme." Têt-hyökkäys oli Vietnamin sodan käännekohta. 70 000 sissiä valtasi yhteensä sata pientä ja suurta asutuskeskusta. Iskuja tehtiin kaikkiin suurimpiin asutuskeskuksiin. Kenraali Giap oli aloittanut hyökkäyksen suunnittelun jo vuonna 1967. Têt-hyökkäyksen vähimmäistavoitteena oli Pohjois-Vietnamin pommitusten lopettaminen ja Yhdysvaltojen pakottaminen neuvottelupöytään. Päätavoitteena oli tietysti yhdysvaltalaisten joukkojen ajaminen pois. Vaikkei Têt-hyökkäys täysin onnistunutkaan tavoitteessaan, se jäi historiaan suurena sissien hyökkäysoperaationa.

Vietkongin sissit valtasivat Mekong-joen suiston 16 kaupungista 13. Pieni sissien kommandoryhmä yritti kaapata Yhdysvaltain lähetystön Saigonissa. Isku kuitenkin epäonnistui. Sissit hyökkäsivät myös Yhdysvaltain ja Vietnamin armeijan päämajoja vastaan. 14 kommandoa kaappasi Vietnamin radioaseman, ja jäi 14 tunniksi aseman sisälle loukkuun kunnes amerikkalaiset räjäyttivät heidät aseman mukana.

Maaliskuun puoliväliin mennessä hyökkäyksessä oli kuollut 50 000 vietnamilaista ja noin 6 000 Yhdysvaltain ja Etelä-Vietnamin armeijan sotilasta. Khe Sanhin kaupungissa yhdysvaltalaiset lopulta voittivat: 10 000 vietkongilaista kuoli, mutta yhdysvaltalaisia merijalkaväen sotilaita menehtyi vain 500. Vaikka Têt-hyökkäys epäonnistui sotilaallisesti, se oli sisseille suuri psykologinen voitto, ja alkoi kääntää Yhdysvalloissa yleistä mielipidettä sotaa vastaan.

Etelä-Vietnamin kukistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Toinen Saigonin taistelu

Yhdysvallat lopetti Pohjois-Vietnamin pommitukset vuonna 1968, ja keskittyi pommittamaan tärkeää Ho Chi Minhin huoltotietä. Koska julkinen mielipide Yhdysvalloissa vastusti sotaa voimakkaasti, Richard Nixonin hallitus joutui käynnistämään ”vietnamisoinniksi” nimitetyn prosessin, jolla tarkoitettiin Yhdysvaltojen armeijan korvaamista Etelä-Vietnamin armeijan joukoilla. Operaatio saatiin päätökseen 1973, jolloin yhdysvaltalaiset aloittivat vetäytymisen maasta. Etelävietnamilaiset joukot saivat amerikkalaisilta parhaan mahdollisen aseistuksen, mutta armeijan taisteluhengessä oli toivomisen varaa. Vietkongin sissien valvoma alue kasvoi 1970-luvun alussa koko ajan. Ilman yhdysvaltalaisjoukkojen apua Etelä-Vietnamin hallitus pysyi pystyssä vain kaksi vuotta.

30. huhtikuuta 1975 Pohjois-Vietnamin joukot saapuivat Etelä-Vietnamin pääkaupunkiin Saigoniin. Etelä-Vietnamin häviön varmistuessa 81 Yhdysvaltain helikopteria kuljetti pois 1 000 yhdysvaltalaista ja 6 000 etelävietnamilaista 19 tunnissa. Jokaista evakuoitua etelävietnamilaista kohden oli kymmeniä, jotka olisivat halunneet mukaan helikoptereihin. Päivää vietetään nykyisin Vietnamissa kaksoisjuhlana vapunpäivän kanssa.

Sodan osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Vietnamin sotaa kuvataan laajan liittouman käymäksi, suurin osa Etelä-Vietnamin puolella olleista valtioista lähetti ainoastaan muodollisen joukkoyksikön kunnioittaakseen liittosuhteitaan Yhdysvaltain kanssa. Iso-Britannia ei lähettänyt lainkaan joukkoja. Etelä-Koreasta saatiin suhteellisen suuri määrä joukkoja, joita Yhdysvallat tuki taloudellisesti. Myös australialaiset osallistuivat sotaan omilla joukkoyksiköillään. Thaimaakin lähetti taisteluun jonkin verran joukkoja. Suomalainen Lauri Törni osallistui nimellä Larry Thorne sotaan amerikkalaisten riveissä.

Taistelun osapuolina olivat pääasiallisesti Yhdysvaltain asevoimat ja Vietnamin tasavallan armeija vastaan FNL:n sissit ja Vietnamin kansanarmeija. Osallistujien toimenkuva riippuu poliittisesta näkökulmasta. Yhdysvallat oli omalta kannaltaan puolustamassa Etelä-Vietnamin kansaa Pohjois-Vietnamin sekä tämän liittolaisten Kiinan ja Neuvostoliiton hyökkäykseltä. Pohjois-Vietnam puolestaan näki jatkavansa Indokiinan sodassa aloitettua itsenäisyystaistelua pyrkien yhdistämään väliaikaisesti jaetun Vietnamin Geneven sopimuksen mukaisesti. Nämä ristiriitaiset näkemykset saivat ensimmäiset rauhanneuvottelut muuttumaan kiistelyksi osapuolten asemasta ja suhteista.

Vietnamin sodan tappiot ja muita lukuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaisia sotilaita palveli vuorotellen Vietnamin sodassa yhteensä 2,59 miljoonaa, josta korkeintaan noin 500 000 kerrallaan. Amerikkalaisia kuoli 58 193 ja haavoittui 304 000, joista 75 000 vakavasti. Kuolleista oli alle 20-vuotiaita 11 398. Suurin osa yhdysvaltalaisista sotilaista oli valkoihoisia, mutta väestöön suhteutettuna mustia ja latinoita oli enemmän kuin valkoisia. Taistelut olivat yhdysvaltalaisille jopa tuhoisampia kuin toisessa maailmansodassa, sillä helikoptereilla saatiin siirrettyä sotilaita helpommin maastossa saarretuillekin taistelupaikoille. Pohjoisvietnamilaisia ja Vietkongin sissejä kuoli 0,5–1,1 miljoonaa ja haavoittui 600 000. Vietnamilaisia siviilejä kuoli noin 2 miljoonaa.

Vietkongin sissit surmasivat sodassa 36 725 ja kaappasivat 58 499 henkeä. He keskittyivät johtajiin, joiksi katsoivat muiden muassa koulujen opettajat. Vaikka Yhdysvaltain armeijan tappamien ja vangitsemien määrästä ei ole vastaavia tilastoja, kumpikin osapuoli syyllistyi useisiin sotarikoksiin ja kyseenalaisiin menetelmiin. Myöhemmin Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter totesi, että Yhdysvaltain ei tarvitse pyytää anteeksi vietnamilaisilta, koska "tuho oli molemminpuolista".

Laillinen asema: Sota vai konflikti?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään kriisiä kutsutaan lähes poikkeuksetta Vietnamin sodaksi, mutta aikanaan siihen viitattiin termillä "Vietnamin konflikti". Tämä heijasti sitä tosiasiaa, että sotaa ei varsinaisesti ollut julistettu. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa sodan käsite oli muuttunut, ja Korean sodan tavoin katsottiin olevan kyse paremminkin poliisioperaatiosta kuin varsinaisesta sotatilasta.

Sodan kannattajat argumentoivat, että konflikti oli jotakin vähemmän kuin sota, ja että Yhdysvallat itse asiassa ainoastaan tuki vaarassa olevaa liittolaistaan, ja että sodanjulistus olisi ollut pelkkä muodollisuus. Vastustajat sanoivat sodanjulistuksen puutteen tekevän koko sodasta laittoman. Ristiriita olisi voitu viedä Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, mutta tätä ei tehty.

Venepakolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saigonin kaaduttua ja maiden yhdistyttyä monet Etelä-Vietnamin hallinnossa mukana olleet menettivät asemansa tai joutuivat uudelleenkoulutusleireille. Myöhemmin, vuonna 1979 Vietnam kävi lyhyen rajasodan Kiinaa vastaan, mikä sai maassa olevat etniset kiinalaiset tuntemaan olonsa uhatuksi. Talouden alamäki ja köyhyys lisäsivät myös halukkuutta Vietnamin jättämiseen parempien olojen toivossa. Yhdessä nämä syyt saivat miljoonat etelävietnamilaiset, ja myöhemmin toisen aallon aikana 1980-luvun alussa myös pohjoisvietnamilaiset, lähtemään maanpakoon vesitse hatarilla lautoilla. Heistä alettiin käyttää nimitystä "venepakolaiset". Jotkut joutuivat merellä indonesialaisten ja thaimaalaisten merirosvojen ryöstämiksi ja murhaamiksi. Pelastuneet joutuivat jopa vuosikausiksi pakolaisleireille Thaimaahan, Hongkongiin, Filippiineille ja Malesiaan, koska alkuvaiheen jälkeen oli hyvin vaikeata löytää halukkaita vastaanottajia. Alun sympatiat pakolaisia kohtaan haihtuivat hyvin nopeasti, ja venepakolaiset leimattiin elintasopakolaisiksi. Useimmilla toivo paremmasta toimeentulosta olikin päällimmäisenä. Yleensä Vietnam ei kohdistanut sortotoimia lähteneisiin. 1990-luvun lopulla Vietnamin vapautettua talouttaan monet palasivat takaisin kotimaahan. Viimeiset venepakolaiset (200 hengen ryhmä Filippiineillä) sai turvapaikan vasta vuonna 2005. Suomi vastaanotti ensimmäiset vietnamilaiset kiintiöpakolaiset vuonna 1979.

Yhdysvaltoihin pakeni lopulta yli miljoona vietnamilaista. Merkittäviä keskittymiä syntyi myös Ranskaan, Australiaan, Länsi-Saksaan ja joihinkin muihinkin maihin.

Sodan vaikutuksia yhdysvaltalaisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietnamin sodan vastainen mielenosoitus.

Sodalla oli voimakas vaikutus Yhdysvaltain yhteiskuntapoliittisiin mielipiteisiin, erityisesti suurten ikäluokkien nuoriin. Sekä vastustajat että kannattajat määrittivät sodan kautta ulko- ja sisäpoliittisia linjojaan.

Moni yhdysvaltalainen sotaan lähtenyt palasi sodasta vakavasti haavoittuneena tai psyykkisesti vammautuneena. Kaikkiaan 58 000 yhdysvaltalaissotilasta kuoli; kesti pitkään ennen kuin he saivat muistomerkkinsä, koska sota miellettiin tappioksi, jollaiseen Yhdysvallat ei ollut tottunut. Siirtyminen ammattiarmeijaan oli yksi Vietnamin sodan seuraus. Reaganin aikana oltiin asevarustelusta ja patrioottisuudesta huolimatta hyvin varovaisia sotilasoperaatioissa juuri Vietnamin sodan haamun takia.

Myöhemmin on arvioitu, että 830 000 Vietnamin sodan veteraania kärsi psyykkisistä vauroista, mutta vain noin 55 000 heistä haki korvauksia ja noin 28 000 sai korvauksia.[15]

Sotaa kannatettiin ja vastustettiin voimakkaasti Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa, mutta vastustajista tuli lopulta ylivoimainen enemmistö. Huomiota herättivät miljoonat, pääosin nuoret, jotka osoittivat mieltään sotaa vastaan. Yhdysvalloissa sodanvastustajat saivat kohdata myös viranomaisväkivaltaa, joka huipentui Kentin valtionyliopistossa Ohiossa, kun toukokuussa 1970 kansalliskaarti avasi tulen rauhallista sodanvastaista mielenosoitusta vastaan, tappaen neljä opiskelijaa.[16]

Pakkovärväys aloitettiin, ja sitä käytettiin joitakin kertoja myös tunnettuihin rauhanliikkeen jäseniin. Kuuluisimpia värväyslistalle joutuneita sodan vastustajia oli ammattilaisnyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari Muhammed Ali, joka kieltäytyi pakkovärväyksestä ilmoittaen perusteluiksi uskonnolliset syyt ja lisäsi että "yksikään vietnamilainen ei ole koskaan kutsunut minua neekeriksi." Ali sai 10 000 dollarin sakot rintamakarkuruudesta ja menetti mestaruustittelinsä.[17][18]

Länsi-Euroopassa väittelyyn ja keskusteluun liittyi turhautumista siihen, että Länsi-Euroopan vaikutusvalta oli kuihtunut Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton rinnalla pieneksi. Länsi-Eurooppa pelkäsi myös itse joutuvansa Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi, minkä vuoksi neuvotteluratkaisuja pidettiin toivottavina.

Sodan vastainen suurmielenosoitus Washington D.C.:ssä huhtikuussa 1971

Monilla sodasta palanneilla oli suuria vaikeuksia yhteiskuntaan sopeutumisessa – etenkin, kun 1970-luku oli talouden taantumien ja pitkäaikaistyöttömyyden aikaa. Sota ei valmistanut sotilaita siviilityöhön. Lisäksi Vietnamin viidakkosodankäynnissä yhdysvaltalaiset sotilaat joutuivat kohtaamaan ja tappamaan viholliset paljon lähempää kuin aiemmissa sodissa.lähde? Tämä toi lisää psyykkisiä traumoja palaaville sotilaille.

Vietnamin sodan vastustajat ja puolustajat kävivät viestimien kautta merkittävää propagandasotaa. Suurpommitukset ja Têt-offensiivi olivat osa propagandasotaa. Sodan miehistön muodostivat vapaaehtoiset maaseudulta (enimmäkseen valkoihoisia) ja ansioita haluavat suurkaupunkilaiset (huomattavalta osin heikosti menestyneet mustaihoiset), jotka, toisin kuin kaupunkien kouluissa menestyneet nuoret, eivät olleet saaneet vapautusta sodasta esimerkiksi yliopisto-opintojen takia.

Yksi suurista puheenaiheista oli Vietnamin sotaan liitetyt huumeet. Yksi tutkimus arvioi, että 10 prosenttia Vietnamissa palvelleista kokeili heroiinia. Huumeita oli Vietnamissa helposti saatavilla, minkä on esitetty hieman lisänneen sodan jälkeistä huumeidenkäyttöä Yhdysvalloissa.

Jotkut sodan vastustajat suhtautuivat sodan veteraaneihin syrjivästi, minkä vuoksi jotkut veteraanit kokivat sosiaalisen sopeutumisen vaikeaksi. Syrjintä oli yleistä 1970-luvulla, mutta lääketieteen tunnustettua traumaperäisen stressihäiriön ja Vietnamin sodan veteraanien järjestötoiminnan synnyttyä veteraanit saivat enemmän sympatioita.lähde?

Toisin kuin edut toisen maailmansodan veteraaneille, Vietnamin veteraanien saamat lisäedut olivat hyvin vähäisetlähde?.

Vietnamin sodan käsittely amerikkalaisessa populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvat ja romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietnamin sota oli päättymisensäkin jälkeen arkaluontoinen aihe Yhdysvalloissa, eikä sitä haluttu käsitellä elokuvissa. Kirjallisuudessa sotaa kuitenkin käsiteltiin jo pian sen loppumisen jälkeen, ja esimerkiksi David Morrell herätti kiivasta keskustelua vuonna 1972 ilmestyneellä kirjallaan Ajojahti. Kirjassa John Rambo -niminen Vietnamin sodan veteraani joutuu kotimaahansa palattuaan yhteisön syrjimäksi ja sodasta saamiensa traumojen takia aloittaa yksinäisen sotansa pienen kaupungin poliisivoimia vastaan. Morrell on sanonut kirjan ajatukseksi siirtää Vietnamin sota Yhdysvaltain maaperälle. Kirja sovitettiin vuonna 1982 elokuvaksi Rambo – taistelija, jossa pääosaa esitti Sylvester Stallone. Erittäin merkittävä Vietnamin sissiliikkeestä (vietkong) kertova kirja on Wilfred Burchettin tekemä "näin toimivat vietnamin sissit".

Elokuvien varovainen linja Vietnamin sodan suhteen muuttui, kun Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä voitti viisi Oscar-palkintoa (muun muassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon) 1978 ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt voitti seuraana vuonna kaksi Oscar-palkintoa 1979. Siitä lähtien Yhdysvalloissa on tehty useita Vietnamin sotaa käsitelleitä valtavirtaelokuvia. Tunnetuimpia näistä ovat Stanley Kubrickin Full Metal Jacket (1987) ja Oliver Stonen omiin kokemuksiin pohjautuva Vietnam-trilogia, jonka ensimmäinen osa, Platoon – nuoret sotilaat (1986), voitti neljä Oscaria.

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet yhdysvaltalaiset rockmuusikot olivat erittäin kriittisiä Vietnamin sotaa kohtaan ja eräät ilmaisivat sen myös eri tiedotusvälineissä hyvin kuuluvasti. Muusikoiden sodanvastaisuus heijastui myös heidän lauluihinsa, joista monet ovat nousseet aikansa klassikoiksi. Varhaisia tunnettuja sotaa kritisoivia lauluja olivat Country Joe and the Fishin "I-Feel-Like-I'm-Fixin'-To-Die Rag" (1967), The Doorsin "The Unknown Soldier" (1968), The Rolling Stonesin "Gimme Shelter" (1969) ja Creedence Clearwater Revivalin "Fortunate Son" (1969). Edellä mainituiden kappaleiden jälkeen alkoi suuri Vietnamin sotaa arvostelevien kappaleiden aalto, joihin kuuluivat esimerkiksi Black Sabbathin "War Pigs" (1970), Jimi Hendrixin "Machine Gun" (1970) Edwin Starrin "War" (1970) ja John Lennonin "Happy Xmas (War Is Over)" (1971).

Vuosia Vietnamin sodan jälkeenkin tehtiin monia sotaa arvostelevia lauluja, kuten Bruce Springsteenin "Born in the U.S.A." (1985) ja Public Enemyn "Black Steel in the Hour of Chaos" (1989) sekä Slayerin "Mandatory Suicide" (1990). Myös thrash metal -yhtyeen Sodomin useat levyt (kuten M-16 ja Agent Orange) kertovat Vietnamin sodasta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adrian R. Lewis: The American culture of war : the history of U.S. military force from World War II to Operation Iraqi Freedom. Routledge, 2007. ISBN 0415979757.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lewis s.266-269
  2. Black Ops Vietnam: The Operational History of MACVSOG, by Robert M. Gillespie, Naval Institute Press, 2011 History net. Viitattu 6.3.2014.
  3. a b Vietnam War Encyclopedia Britannica. Viitattu 6.3.2014.
  4. Playing Dominoes (kirja-arvio) 1999. Ny Times. Viitattu 6.3.2014.
  5. Vietnamin venepakolaiset Yle Elävä Arkisto. Viitattu 6.3.2014.
  6. THE DOMINO THEORY AND GROWING U.S. INVOLVEMENT IN VIETNAM History Channel. Viitattu 22.10.2014.
  7. The Diem regime and the Viet Cong Encyclopedia Britannica. Viitattu 22.10.2014.
  8. a b Timeline Vietnam War History Learning Site. Viitattu 22.10.2014.
  9. Ho Chi Minh Trail US HIstory. Viitattu 22.10.2014.
  10. Robert K. Brigham: Battlefield Vietnam PBS. Viitattu 22.10.2014.
  11. CIA, Tim Wiener,Otava Keuruu 2008, ISBN 978-951-1-22304-7, sivu 308-309
  12. 20 October 1967: Thousands join anti-war movement BBC. Viitattu 22.10.2014.
  13. U.S. jets strike targets in North Vietnam A&E Television Networks, LLC. Viitattu 6.3.2014.
  14. Linebacker I and II The Official Web Site of National Museum of the USAF. Viitattu 6.3.2014.
  15. A Short History of Post-traumatic Stress Disorder PTSD Vietnam Veterans of America. Viitattu 6.3.2014.
  16. Vietnam war protests history.net. Viitattu 6.3.2014.
  17. Muhammad Ali BBC. Viitattu 6.3.2014.
  18. "I Ain't Got No Quarrel With The VietCong... No VietCong Ever Called Me Nigger" AAVW. Viitattu 6.3.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kari Kallonen: Sinivihreät baretit: suomalaiset sotilaat Vietnamin sodassa. Revontuli, 2006. ISBN 952-5170-56-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vietnamin sota.