Libanonin sisällissota

Sisällissodan vaurioita Libanonin pääkaupungissa Beirutissa.

Libanonin sisällissota oli vuosina 1975–1990 käyty sota, jossa monet uskonnolliset ja/tai poliittiset ryhmät taistelivat keskenään.

Libanonin muslimien ja kristittyjen välillä oli ollut pitkään voimakas jännite. Kun PLO tuli Etelä-Libanoniin, sattui monia välikohtauksia, joissa palestiinalaiset sieppasivat ja ampuivat kristittyjä. Näistä johtuvat kostot veivät palestiinalaiset ja kristityt falangistit sotaan, johon myös Libanonin muslimit sekaantuivat. Syyria sekaantui Libanonin hallituksen pyynnöstä sotaan kristittyjä tukemaan ja miehitti maan itäosan. Sisällissodan aikana Israel hyökkäsi Libanoniin kolme kertaa eliminoidakseen maasta käsin toimivat palestiinalaiset PLO:n sissit.

Liittoutumat muuttuivat taisteluiden aikana nopeasti ja yllättäen lukuisia kertoja, ja sodan päätyttyä lähes jokainen sodan osapuoli oli pettänyt ja liittoutunut jokaisen muun osapuolen kanssa vähintään kertaalleen. Useimmat sodan osapuolet surmasivat siviilejä joukkomurhissa. Libanonista tulikin loputtoman sisällissodan symboli. 1980-luku oli erityisen kiivaiden taisteluiden aikaa, ja suurin osa Beirutista tuhoutui Israelin hyökättyä kaupunkiin ajaakseen PLO:n ulos maasta.

Vuoden 1989 Taifin-sopimuksen aikaan Israel miehitti koko Etelä-Libanonia, mutta joutui taistelemaan šiialaisen Hizbollah-järjestön voimakasta vastarintaa vastaan. Israelin armeija perääntyi lopulta vuonna 2000, mikä syntyneen valtatyhjiön vuoksi johti Syyrian vaikutusvallan kasvuun. Syyria veti joukkonsa lopulta pois maasta vuonna 2005 Libanonissa levinneiden mielenosoitusten ja Yhdysvaltain, Ranskan ja YK:n diplomaattisen painostuksen jälkeen.

Tausta

Etniset kiistat

Libanonissa oli jo 1800-luvulla värstöryhmien konflikteja. Libanonissa on maroniittikristittyjä, monia muita kristittyjä, sunnimuslimeja ja shiiamuslimeja. Viimeistään 1800-luvun puolivälissä näkyi selvästi islaminuskoisten ja kristittyjen välinen vastakkainasettelu. Lisäksi druusit ja kristityt sotivat ankarasti vuonna 1860. Kun Ranska otti Libanonin mandaattihallintaansa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, se ei antanut muslimien ja kristittyjen perustaa omia valtioitaan. Libanonin viimeinen täysimittainen väestönlaskenta tehtiin vuonna 1932. Sen jälkeen eri väestönryhmien osuuksia ei ole laskettu konfliktin pelossa. Libanonia ovat perinteisesti johtaneet maan vaurain vähemmistö eli maroniitit, joita oli 1970-luvun puolivälissä melkein kolmannes libanonilaisista. Keskimäärin köyhempien muslimien määrä on ollut kasvussa.

Sotaan vienyt kehitys

Kun ranskalaiset vetivät maasta joukkonsa pois 1946, Libanonin itsenäistyminen toteutui lopullisesti. Libanonin hallinnossa sovittiin ärkeimpien valtiollisten toimien jaosta muslimien ja kristittyjen kesken. Esimerkiksi presidentti oli maroniitti, pääministeri sunnimuslimi ja parlamentin puhemies shiamuslimi. Kristityt olivat jo 1936 perustaneet oikeistolaisen, fasismia jäljittelevän Falangipuolueen eli Kataebin. Kun arabien yhteisyyttä ajava kansallismielinen Nasser oli kaapannut vallan Egyptissä, hänen kannattajiaan ilmestyi Libanoninkin muslimien keskuuteen. Kristityt hallituksen joukot ja Nasserin kannattajat ottivat yhteen keväällä 1958 ja konflikti uhkasi laajeta ja pitkittyä.

Maa oli jonkin alkaa lähellä muslimien ja kristittyjen välistä sisällissotaa. Sodan uhka johtui siitä, että muslimit halusivat Libanonin liittyvän arabien Israelin vastaiseen rintamaan, mutta kristityt halusivat pitää Libanonin länsimaiden liittolaisena. Yhdysvaltain merijalkaväen saapuminen Libanoniin ratkaisi kiistan kristittyjen eduksi. Yhdysvallat nosti aiemman kristityn johtajan tilalle maltillisemman kristityn, mikä tyynnytti muslimit. 1960-luvun lopulla Falangi perusti oman taistelujärjestönsä. Palestiinalaisia oli alkanut asettua maahan jo vuonna 1948, mutta vuoden 1971 jälkeen Libanon jäi ainoaksi palestiinalaisten tukialueeksi, kun PLO oli karkotettu Jordaniasta. Palestiinalaiset olivat tulleet maahan Libanonin hallituksen suostumuksella, mutta ottivat pian vallan laajoilla alueilla Etelä-Libanonissa.

Sota

Sodan alku

Libanonin eri ryhmien hallussa olleet alueet vuonna 1976. Vaaleanpunainen, kristityt. Vaaleanvihreä, palestiinalaiset. Tummanvihreä, Syyrian armeija.

13. huhtikuuta vuonna 1975 tuntemattomat asemiehet tulittivat Itä-Beirutissa kristittyjä falangisteja, jotka olivat tulossa kirkosta. Ampumisen tarkoitus oli luultavasti surmata joukossa ollut falangistien johtaja Pierre Gemayel. Neljä tämän hankivartijaa kuoli. Falangistit syyttivät ampumisesta palestiinalaisia ja tappoivat muutaman tunnin kuluttua ampumavälikohtauksesta 26 PFLP-GC:n jäsentä bussiin. Taistelu palestiinalaisten asejoukkojen ja kristittyjen falangistien militian välillä oli käynnissä jo saman päivän iltana. Koko Beirutissa taisteltiin.

6. joulukuuta 1975 neljä kristittyä surmattiin Libanonin vuoristossa. Tämän takia kristittyjen puolisotilaalliset joukot pystyttivät Beirutiin tiesulkuja, joill he kyselemättä ampuivat monta tiensulkujen läpi yrittänyttä palestiinalaista ja Libanonin muslimia. Palestiinalaisten ja Libanonin muslimien puolisotilaalliset joukot kostivat tämän surmaten satoja kristittyjen asemiehiä ja siviilejä.

Molemminpuoliset kostot käynnistivät pitkään jatkuneen sisällissodan, jossa kuoli jo ensimmäisen 1,5 vuoden aikana 80 000 ihmistä. Nämä välikohtaukset käynnistivät laajan sodan puolisotilaallisten joukkojen välillä. Itä-Beirut oli sodan alussa vahvasti linnoitettujen palestiinalaisten pakolaisleirien saartama. Palestiinalaiset murhasivat ja sieppasivat libanonilaisia kristittyjä. Saarretussa Itä-Beirutissa oli ruokapula. Kristittyjen asemiehet alkoivat avata saartoa hyökkäämällä strategisesti tärkeän sataman lähellä olevaan Karantinan pakolaisleiriin surmaten 1000 palestiinalaisten taistelijaa ja siviiliä. PLO kosti tämän 20. tammikuuta 1976 hyökkäämällä eristettyyn kristittyyn Damourin pikkukaupunkiin, tappaen taisteluissa ja joukkomurhissa 1000 siviiliä sekä ajaen 5000 pakoon. Tämä käynnisti muslimien ja kristittyjen joukkopaon omiensa alueille. Kristittyjen vasemmisto LNM liittyi muslimien rintamaan.

Syyrian ja Israelin sekaantuminen

Beirutia 2. huhtikuuta 1978, Israelin aloitettua toiminnan Libanonissa.

Israel alkoi tukea maroniittikristittyjä jo 1976. Syyria halusi välittää kiistassa. Libanonin maroniittikristitty presidentti pyysi Syyriaa apuun. Yllättäen Syyria lopetti palestiinalaisen rintaman tukemisen, ja hyökkäsi palestiinalaisia ja LNM:ää vastaan. Syyria myös aseisti kristittyjä. Näin ollen vihollismaat Israel ja Syyria asettuivat Libanonin konfliktissa aluksi samalle puolelle. Syyrian väliintulo mahdollisti Itä-Beirutin saarron purkamisen. Kostoissa surmattiin 2000 palestiinalaista, mikä nostatti arabimaissa vastalausemyrskyn Syyriaa vastaan.

Vuonna 1976 syntyi eri ryhmittymien välille hauras tulitauko. Sen aikana falangistit salamurhasivat KLM:n johtajan, druusin Kamal Jumbralttin. Syyria pyrki tekemään omaa politiikkaansa hajota ja hallitse -taktiikalla koskien sekä kristittyjen että muslimien taistelujärjestöjen liittoja. Beirut oli jaettu "Vihreällä linjalla".

Palestiinalaiset kaappasivat 11. maaliskuuta 1978 kaksi bussia, ampuivat bussien matkustajia ja myös ohikulkijoita. Tämän seurauksena Israel hyökkäsi Etelä-Libanonin palestiinalaistukikohtia vastaan. YK:n turvallisuusneuvosto kehotti Israelia vetämään joukkonsa Libanonista. Sen Israel tekikin, mutta miehitti rajan Libanonin puolella 19 km:n levyisen turvallisuusvyöhykkeen. Israelin operaatiot Etelä-Libanoniin toistuivat vuosina 1981 ja 1982. Molemmilla kerroilla Israel tunkeutui Libanoniin, mutta vetäytyi pian.

Israel jätti kristittyjen ja shiiamuslimien muodostaman Etelä-Libanonin armeijan SLA:n alueelle, josta vetäytyi. Niinpä PLO ja SLA sotivat Israelin tukiessa SLA:ta muun muassa PLO:n asemiin suunnatuilla ilmaiskuilla. PLO puolestaan ampui raketteja Israeliin. Vuonna 1981 kristittyjen falangistien ja Syyrian liitto katkesi falangistien yritettyä vallata Syyrialta Zahlen kaupungin. Niinpä jo aiemmin alkanut falangistien ja Israelin liittolaisuus vahvistui, ja Israelin hävittäjät ampuivat Zahlen taisteluissa alas kaksi Syyrian helikopteria. Seuraavaksi Syyria sijoitti ilmatorjuntaohjuksia Zahlea ympäröiville kukkuloille. Israel saartoi joitain Syyrian armeijan joukkoja. Israel pommitti 17. heinäkuuta 1981 Beirutissa olevia kerrostaloja, joita piti PLO:n päämajana. 300 siviiliä kuoli, 800 haavoittui. Tämä nosti vastalausemyrskyn maailmalla, ja Yhdysvallat pysäytti joksikin aikaa lentokoneiden viennin Israeliin.

Kesällä 1982 Israel saartoi Beirutia ja siellä olevia PLO:n joukkoja seitsemän viikkoa. Israelin prikaatinkomentaja Eli Geva kieltäytyi vastoin esimiestensä käskyjä hyökkäämästä saarrettuun Beirutiin, koska hänen mielestään hyökkäys tuottaisi liikaa siviiliuhreja. Saarron tuloksena kuoli yli 10000 ihmistä.

Syyskuussa Libanonin falangistit tappoivat Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä vähintään 150, ehkä jopa tuhansia palestiinalaisia siviilejä. Näiden leirien ympäristö oli Israelin armeijan miehittämä, ja israelilaiset päästivät falangistit näihin leireihin. Israel ajoi hyökkäyksellään PLO:n pois Etelä-Libanonista vuosina 1981-1982. Samoin Israel heikensi huomattavasti Libanonissa olevia Syyrian joukkoja. Nimenomaan Syyrian ilmavoimat menettivät kalustoa. Israelin armeijan hyökkäys Libanoniin lisäsi armeijan arvostelua Israelissa. Se oli alkanut jo Jom Kippur-sodan jälkimainingeissa.

80-luvun verinen sota

80-luvulla muun muassa muslimien järjestöt, maltillisempi Amal ja silloin kiihkeän shiialainen Hizbollah, taistelivat keskenään. Iran tuki Libanonin Hizbollahia, koska halusi edistää islamilaista vallankumousta muualla maailmassa.

18. huhtikuuta 1983 Länsi-Beirutissa olevassa Yhdysvaltain lähetystössä räjähti pommi. Yhdysvaltain 63. laivaston ilmavoimat alkoivat tämän takia pommittaa druusien asemia. Pommitus tappoi huomattavasti enemmän siviilejä kuin taistelijoita. 23. lokakuuta 1983 Yhdysvaltain ja Ranskan rauhaa turvaamaan tuotujen joukkojen parakkien lähellä Beirutissa räjähti kaksi suurta kuorma-autoihin sijoitettua pommia. 220 amerikkalaista merijalkaväen sotilasta, muita USA:n armeijan sotilaita ja kymmeniä ranskalaisia sotilaita kuoli tässä iskussa. Jihad ilmoittautui Hizbollahin tekemäksi epäillyn iskun tekijäksi.

Libanonin armeija luhistui vuonna 1984. Yhdysvaltain rauhanturvajoukot vetäytyivät maasta helmikuussa 1984. 1980-luvun puolivälissä Iranin luoma äärishiialainen Hizbollah-taistelujärjestö kasvoi merkittäväksi poliittiseksi voimaksi Libanonissa.

Vuonna 1986 käytiin armotonta "leirien sotaa", jossa Syyrian tukema Amalin johtama liittouma pyrki kukistamaan maassa olevat palestiinalaiset. Vuotta 1987 taisteltiin taas ankarasti Beirutissa. Silloin palestiinalaiset ja druusitaistelijat liittoutuivat sotaan Amalia vastaan vetäen Syyrian mukaan taisteluihin. Vuonna 1988 Hizbollah ja Amal sotivat keskenään Beirutissa, ja Hizbollah valtasi osan Amalin aiemmin hallitsemaa Beirutia.

Sodan päättyminen

Vuonna 1989 solmittu Taifin sopimus merkitsi taistelujen laantumisen alkua. Pommeja räjähteli tämän jälkeenkin. Maaliskuussa 1991 yksityisarmeijat lukuun ottamatta Hizbollahia laskivat aseensa ja hajaantuivat.

Aiheesta muualla

• Lebanon (Civil War 1975-1991)
• Lebanon's History Civil War
• Lebanese Civil War 1975-1976

Arabien–Israelin konflikti

Osanottajat	Hallitukset: Egypti – Irak – Israel – Jordania – Palestiinalaishallinto – Saudi-Arabia – Syyria – Jemen Aktiiviset järjestöt: Al-Aksan marttyyrien prikaatit – Arabiliitto – Fatah – Hamas – Hizbollah – PFLP – PLO – Amal Toimintansa lopettaneet järjestöt: Etelä-Libanonin armeija – Irgun – Lehi – Musta syyskuu – Palestiinan brittiläinen mandaatti
Tärkeimmät tapahtumat ja konfiktit	Hebronin verilöyly 1929 – Jerusalemin mellakka vuonna 1947 – Israelin itsenäisyyssota – Suezin kriisi – Kuuden päivän sota – Suezin kanavasota – Münchenin verilöyly – Operaatio Jumalan kosto – Jom kippur -sota – Libanonin sisällissota 1975–1990 – Operaatio Entebbe – Libanonin sota 1982 – Ensimmäinen intifada – Toinen intifada – Operaatio Kesäsade – Libanonin sota 2006 – Israelin Gazan operaatiot 2007 – Operaatio Valettu lyijy
Diplomatia/Rauhanehdotukset	Balfourin julistus – YK:n vuoden 1947 jakosuunnitelma – Israelin valtion perustaminen 1948 – Khartumin kokous 1967 – Camp Davidin rauha – Israelin Jordanian rauhansopimus 1994 – Camp Davidin kokous 2000 – Tiekartta