Zhou Enlai

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Zhou Enlai
Kiinan kansantasavallan pääministeri
19491976
Edeltäjä
Seuraaja Hua Guofeng
Kiinan kansantasavallan ulkoministeri
19491958
Edeltäjä
Seuraaja Chen Yi
Tiedot
Syntynyt 5. maaliskuuta 1898
Huaian, Jiangsu
Kuollut 8. tammikuuta 1976 (77 vuotta)
Puolue Kiinan kommunistinen puolue
Puoliso Deng Yingchao
Uskonto Ateisti

Zhōu Ēnlái, (kiin. 周恩來; 周恩来, 5. maaliskuuta 18988. tammikuuta 1976) oli kiinalainen kommunistijohtaja, joka toimi Kiinan pääministerinä vuodesta 1949 kuolemaansa saakka.[1] Hänen strategiansa selvitä Kiinan huipulla oli myötäillä passiivisesti puhemies Maon aivoituksia. Lopulta hän kuitenkin joutui Maon epäsuosioon Maon pidettyä hänen linjaansa liian maltillisena ja hänen tehtäviään vähennettiin. On arvioitu, että hän oli kuitenkin viimeisinä vuosinaan selvästi Maoa suositumpi kansan keskuudessa.[2]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zhou syntyi Huai'anissa (淮安), Jiangsun maakunnassa, ja hänet adoptoitiin hyvätuloiseen perheeseen Tianjinin kaupunkiin Hebein maakuntaan. Hän opiskeli Nankain yliopistossa Tianjissa sekä Japanissa vuosina 1915–1918. Zhoun yhteydet radikaaleihin johtivat siihen, että hänet pidätettiin lyhyeksi ajaksi hänen palatessaan Nankaihin. Vapauduttuaan vuonna 1920 hän opiskeli Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Zhou liittyi Kiinan kommunistiseen puolueeseen vuonna 1921, ja kolme vuotta myöhemmin hän palasi Kiinaan työskentelemään Sun Yat-senin kanssa. Häntä pidetään puolueen parhaiten koulutettuna ja kielitaitoisimpana johtajana.[1]

Hän meni naimisiin 8. elokuuta 1925 opiskelija-aktivisti Deng Yingchaon kanssa Tianjinissa. Dengistä tuli myöhemmin huomattava kommunistipuolueen jäsen. Aviopari jäi lapsettomaksi, mutta he adoptoivat monia "vallankumouksellisten marttyyrien" orpoja lapsia, joista ehkä kuuluisin oli tuleva pääministeri Li Peng.

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zhou Enlai ja Deng Yingchao vuonna 1954

Zhou herätti kansallista huomiota vuoden 1919 Toukokuun neljännen päivän liikkeen aikana johtaessaan ratsiaa paikallisviraston tiloihin Versailles'n sopimuksen vastaisten opiskelijaprotestien aikana. Vuonna 1920 Zhou muutti Ranskaan, jossa hän toimi aktiivisesti radikaalien kiinalaisopiskelijoiden joukossa. Vuonna 1921 hänestä tuli Ranskan kommunistisen puolueen jäsen, ja hän vietti seuraavat kaksi vuotta matkustellen Euroopassa.[1]

Vuonna 1923 Etelä-Kiinaa presidenttinä hallinnut Sun Yat-sen solmi avunantosopimuksen kommunistisen Kominternin kanssa. Tämä loi mahdollisuuden sekä kansallisen kuomintang-puolueen että kommunistisen puolueen muodostumiselle. Palattuaan Kiinaan Zhou palveli Guangzhoussa Whampoan Sotilasakatemian poliittisen osaston puheenjohtajana sen perustamisvuonna 1926. Whampoan Kominternin tukijat pitivät tätä tehtävää vastapainona Tšiang Kai-šekin kansalliselle puolueelle.[1]

Pohjoisen sotaretken alettua hän toimi työläisten agitaattorina. Vuonna 1926 hän järjesti yleislakon Shanghaissa, avaten kaupungin kuomintangille. Kun kuomintang erosi kommunisteista, Zhou onnistui pakenemaan valkoisten terroria ja selvisi lopulta Jiangxiin. Vähitellen hän alkoi etääntyä ortodoksisemmasta kaupunkikeskeisestä kommunistipuolueen siivestä, ja hänen lojaalisuutensa suuntautui Maon uudentyyppiseen maalaisvallankumoukseen. Zhou osallistui myös Pitkään marssiin.

Yenanin vuosinaan Zhou toimi aktiivisesti yhdistyneen japanilaisvastaisen rintaman luomisessa. Tämän seurauksena hän näytteli tärkeää roolia Xi’anin välikohtauksessa, auttoi varmistamaan siepatun Tšiang Kai-šekin vapauttamisen ja neuvotteli uuden kuomintangin ja kommunistien välisen liiton perustamisen. Zhou vietti Kiinan-Japanin sodan ajan kommunistipuolueen suurlähettiläänä Chiangin sodanajan hallituksessa Chongqingissa ja otti osaa toista maailmansotaa edeltäneisiin epäonnistuneisiin neuvotteluihin.[1]

Vuonna 1949, Kiinan kansantasavallan perustamisen aikaan, Zhousta tuli pää- ja ulkoministeri. Kysyttäessä Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta hän vastasi: "On vielä liian aikaista sanoa."selvennä Kesäkuussa 1953hän laati viisi rauhanjulistusta. Hän johti kommunistisen Kiinan delegaatiota Geneven rauhanneuvotteluissa (1954) ja Bandungin konferenssissa (1955). Vuonna 1958 hän luovutti ulkoministerin salkkunsa Chen Yi'lle mutta pysyi pääministerinä. Zhou oli suosittu ja käytännöllinen valtionhoitaja ja säilyttikin virkansa Suuren harppauksen (1958) ja Kulttuurivallankumouksen (19661976) ajan. Hän ajoi "neljää modernisaatiota" kumotakseen aiheutetun vahingon.

Zhou oli suurimmaksi osaksi vastuussa suhteiden uudistamisesta länsimaihin 1970-luvun alussa. Hän kutsui Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin Kiinan vierailulle helmikuussa 1972 ja allekirjoitti suhteiden normalisointiin tähtäävän sopimuksen.[1] Saatuaan tietää sairastavansa syöpää hän alkoi siirtää monia vastuutehtäviään Deng Xiaopingille. Hän joutui sairaalahoitoon vuonna 1974 ja kuoli 8. tammikuuta 1976 vain muutamia kuukausia ennen Maoa. Näin Kiina joutui vuoden 1976 aikana johtajiensa sukupolvenvaidokseen. Zhoun julkisuuskuva oli hänen loppuaikoinaan huomattavasti parempi kuin Maolla, sillä kansa oli jo 1970-luvulla kyllästynyt Maon kaaoottisena pidettyyn politiikkaan. Myös kansan spontaanit surunosoitukset Zhoun kuoltua olivat huomattavat siihen nähden, että maan virallinen johto pyrki vähättelemään tapahtunutta (suruaika säädettiin lyhyeksi, Mao ei osallistunut hautajaisiin). Kansan riveissä Zhouhun liitettiin kiinalaiseen tarustoon kuulunut hyvän pääministerin hahmo, jonka tehtävä oli hillitä mielivaltaista keisaria.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f William Copeland: Tšou En-Lai 1898-1976, s. 101-2. Mitä Missä Milloin- kansalaisen vuosikirja. Helsinki: Otava, 1977.
  2. Paltemaa & Vuori: "Kiinan Kansantasavallan Historia", s. 238, Gaudeamus 2014
  3. Paltemaa & Vuori: "Kiinan Kansantasavallan Historia", s. 238, Gaudeamus 2014
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Zhou Enlai.