Kulttuurivallankumous

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous (kiin. 无产阶级文化大革命, Wúchǎn jiējí wénhuà dà gémìng, usein vain kiin. 文化大革命, wénhuà dà gémìng, ”suuri kulttuurivallankumous”, tai kiin. 文革, wéngé, ”kulttuurivallankumous”) oli Kiinan kansantasavallassa tulkinnasta riippuen vuosien 1966–1969 tai vuosien 1966–1976 välinen ajanjakso, joka käsitti valtataistelua kommunistisen puolueen sisällä, muuttui laajamittaiseksi sosiaaliseksi, poliittiseksi ja taloudelliseksi väkivallaksi ja kaaokseksi, joka ulottui suureen osaan Kiinan yhteiskunnasta ja vei lopulta koko maan sisällissodan partaalle. Virallisesti kulttuurivallankumous oli kampanja, jonka tarkoitus oli vapauttaa Kiina ”liberaalista porvaristosta” ja jatkaa vallankumouksellista luokkataistelua. Se on kuitenkin laajalti nähty keinoksi saada puolue takaisin Mao Zedongin hallintaan katastrofaalisen suuren harppauksen jälkeen, jossa Mao oli menettänyt valtaa kilpailijoilleen Liu Shaoqille ja Deng Xiaopinglle. Mao lopetti kulttuurivallankumouksen virallisesti 1969, mikä on samalla aikalaiskäsitys asiasta, mutta Kommunistisen puolueen vuonna 1981 määritelty virallinen historiankirjoitus katsoo sen päättyneen vasta Maon kuolemaan ja ns. Neljän koplan pidätykseen 1976.[1]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen kultturivallankumousta oli esiintynyt arvostelua Maota kohtaan kulttuurin, erityisesti taiteen kysymyksissä. Maon uskollinen tukija Lin Biao toimi Kiinan kansanvapautusarmeijan johtajana ja hän aloitti uudistukset armeijan parissa. Hän korosti armeijan taistelua kommunistisen ideologian puolesta sekä poisti käytöstä neuvostomalliset arvonimet ja asepuvut. Niiden sijaan siirryttiin tasa-arvoa korostaviin Toveri -nimityksiin ja uusiin asepukuihin vuonna 1965.

Tämän lisäksi Lin oli vuonna 1963 koonnut kuuluisan Pienen punaisen kirjan, johon oli koottu Maon erinäisiä poliittisia fraaseja ja mietelmiä. Tarkoituksena oli vahvistaa Mao-kulttia, jota tuettiin monin eri tavoin, muun muassa kuvitteellisella Lei Fengin tarinalla. Tarinassa Lei oli perheen jäsen, jota japanilaiset, tilanherrat ja Guomindang olivat nöyryyttäneet, mutta joka löytää uuden paikkansa Vapautusarmeijasta taistellen uskollisesti Maon rinnalla.

Mao itse oli Suuresta harppauksesta lähtien sivussa julkisuudesta ja vetäytyi siitä hetkeksi kokonaan vuoden 1965 lopulla ottaen tukikohdakseen Shanghain. Samaan aikaan hänen vaimonsa Jiang Qing oli kehitellyt teoriaa kansan omasta vallankumouksesta. Jiangin sisäpiiriläinen julkaisi pian Maon julkisuudesta vetäytymisen jälkeen purevan hyökkäyksen Ming-dynastiasta kertovan näytelmän ohjannuta Wu Hania kohtaan, syyttäen näytelmän kiistäneen Maon ajattelun peruslähtökohdat. Lin Biao määritteli Maon ajattelun periaatteeksi, että massat, eivät ”tekopyhät” intellektuellit, ovat historiallisen ja yhteiskunnallisen muutoksen perusvoima.

Alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao palasi julkisuuteen seuraavana vuonna (1966) ja julkaisi 16. toukokuuta ns. 23 kohdan ohjelman, jossa vaati perinpohjaista tutkimusta puoluejohtoon juurtuneista byrokraattisista ja feodaalisista mielipiteistä sekä vaati vallankumouksen vauhdittamista. Ensimmäisenä kritiikki kohdistui Pekingin virkamiehiin, joihin myös aiemmin mainittu, apulaiskaupunginjohtajana toiminut Wu Han kuului. Myöhemmin eräs Pekingin yliopiston filosofisen tiedekunnan opettaja asetti näkyvästi esille julisteen, jossa syytti yliopiston puoluekomiteaa ja rehtoria yrityksistä lujittaa omaa valta-asemaansa ja tukahduttaa oppilaiden mielenilmaukset. Viranomaiset määräsivät julisteen poistettavaksi ja vaativat sen näkyville asettaneen opettajan tuomitsemista. Maon kuultua asiasta hän määräsi, että julisteen sanoma oli julkaistava Pekingin radiossa ja Kansan päivälehdessä. Maon mukaan sen oli tarkoitus ”kuohuttaa koko maailmaa” ja osoittaa että ”kapinoinnilla on oikeutensa”.

Välittömät vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maon kuvalla varustettu rintaneula

Presidentti Liu yritti turhaan hillitä meteliä nimittämällä työryhmiä selvittämään asiaa, mutta sai ääriainekset vain entistä kiihtyneemmiksi ja kasvatti vastalauseiden määrää. Elokuussa 1966 oppilaat perustivat yliopistoihin ja eliittikouluihin Maon tueksi ensimmäiset Punakaartit. Niitä syntyi vähitellen ympäri maata kaikilla koulutustasoilla. Punakaartilaisen tunnusmerkkeinä olivat punaiset käsivarsinauhat, puolisotilaalliset asut lippalakkeineen ja nahkavyöt.

Punakaartit eivät aluksi täysin terrorisoineet alueita, vaan järjestivät kampanjoita ja arvosteluistuntoja opettajia ja koulun virkamiehiä vastaan, sekä myöhemmin niin puolueen paikallishallinnon edustajia, taustaltaan feodaalisten tai porvarillisten perheiden jäseniä kuin vuoden 1957 oikeistolaisvastaisen kampanjan aikana rangaistujen omaisiakin vastaan. Jo samassa kuussa Mao tervehti Tiananmenin aukiolla satoja tuhansia punakaartilaisia. Punakaartilaiset saivat etuoikeuksia kuten ilmaiset junaliput, jolloin miljoonat muut opiskelijat pääsivät myös tapaamaan Maon. Kaikkiaan kuusi kokousta järjestettiin marraskuun loppuun 1966 mennessä; jokaisessa kaartilaiset itkivät tunnekuohun seurauksena ja heiluttivat käsissään Pientä punaista kirjaa.

1966–1969[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punakaartit alkoivat hajota yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin. Omia kapinallisryhmiään perustivat ”huonosta luokkataustastaan” puhdistautumista halunneet opiskelijat, joiden perheenjäsenillä oli yhteyksiä Guomindangiin tai ulkomaille. He hyökkäsivät suoraan niin oppilaitosten, puolueorganisaatioidenkin kuin ulkomaisten lähetystöjen (muun muassa Ison-Britannian) kimppuun. Usein he hyökkäsivät jopa omia vanhempiaan ja muita perheenjäseniään, joiden he epäilivät olleen ”vastavallankumouksellisia”, vastaan. Lopulta Punakaartit kävivät toinen toistensa kimppuun erinäisten ristiriitojen vuoksi. Punakaartien uhrit joutuivat monella eri tavoin kokemaan nöyryytyksiä ja suurta tuskaa, esimerkiksi pieksemistä nahkavöillä ja virumista ahtaissa kopeissa ilman ruokaa. Eräät halvaantuivat ja jotkut menettivät jopa henkensä.

Lin Biao jatkoi arvostelua puolueen propagandatoimiston johtajaa Lu Dingyitä ja Pekingin pormestaria Peng Zheniä kohtaan. Tärkeimmät uhrit olivat kuitenkin presidentti Liu Shaoqi ja puolueen pääsihteeri Deng Xiaoping. Kumpaakaan heistä ei tosin erotettu puolueen politbyroosta, mutta heidän asemansa laski merkittävästi. Joulukuussa 1966 yli 3 000 pekingiläistä opiskelijaa osoitti mieltään Liuta ja Dengiä vastaan syyttäen heitä revisionismista. Deng ja Liu olivat tukeneet Neuvostoliiton mallin mukaista valtiojohtoista suunnitelmataloutta ja yksityispalstojen rajallista palauttamista, kun taas Mao oli suosinut Suuren harppauksen aikana toteutettua työläisten ja talonpoikien mobilisointia ja oma-aloitteisuutta talouden kehittämisessä, sekä maatalouden täyttä kollektivisointia.

Vuonna 1967 alkoivat Mao, Jiang ja Lin pohtia tilanteen rauhoittamista sen kehityttyä äärimmilleen. Liu muun muassa raahattiin kotoaan ja pakotettiin tekemään itsekritiikki julkisella paikalla. Silminnäkijät kertoivat hänen yrittäneen itsemurhaa. Lisäksi Liun lapset pahoinpideltiin ja hänen vaimoaan Wang Guangmeita nöyryytettiin pakottamalla hänet pukeutumaan kapitalistia parodioivaan qipaoon. Dengiä nöyryytettiin julkisilla buuauksilla ja herjaavilla seinälehdillä. Lisäksi punakaartilaiset pudottivat hänen poikansa alas korkealta kerrostalon ikkunasta sillä seurauksella, että poika halvaantui loppuiäkseen.

Liu pakotettiin eroamaan presidentin virastaan ja puolueesta 31. lokakuuta 1968. Punakaartilaiset vangitsivat hänet välittömästi ja 1969 hän menehtyi vankeudessa ankariin oloihin. Deng onnistui piiloutumaan julkisuudesta. Häntä ei erotettu puolueesta, mutta hän oli jo joutunut luopumaan pääsihteerin virasta, joka lakkautettiin toistaiseksi.

Mao ja muut vallankumouksesta selvinneet näkivät enää tehtäväksi ”voiton” julistamisen. Toisaalta he näkivät edelleen tarvetta "olla valppaana" ja perustivat vallankumouskomiteoita kaupunkeihin, kommuuneihin, tehtaisiin, virastoihin ja oppilaitoksiin. Komiteoiden johtoon tuli vallankumouksellisten massojen edustajia, uskollisiksi todettuja puoluekaadereita ja kansanvapautusarmeijan jäseniä. Komiteat toimivat viranomaisina joiden puoleen voitiin kääntyä tarvittaessa kun haettiin ylempää auktoriteettia. Näin valta palautui vähitellen takaisin keskushallinnon ja maakuntien haltuun. Vaikka hallinnollinen vallankumous oli lähellä päätepistettään, taidepuolella vallankumous päinvastoin kiihtyi. Jiang Qing vaati yhteiskuntaa hyväksymään vain hänen omat näkemyksensä ”kansan taiteesta”, näkemykset, jotka suosivat porvaristoa ja feodalismia vastustavia sekä sissijoukosta kertovia aiheita.

Jälleenrakennus ja valtataistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumous oli vaikuttanut merkittävästi puolueen toimintaan. Vuoden 1969 puoluekokouksessa peräti 70 % jäsenistä oli uusia. Keskuskomiteaan valituista 40 % oli sotilaita. Mao halusi että Kiinaa rakennettaisiin uudelleen samalla tavalla kuin vallankumouksen aikana, eli pikemminkin kannustamalla kuin byrokraattisesti ohjaamalla. Vuosina 1968–1972 arviolta jopa 12 miljoonaa nuorta lähetettiin kaupungeista maaseudulle tekemään töitä; suuri osa näistä lähti vapaaehtoisesti. Ongelmia kuitenkin syntyi koska suuri osa nuorista oli kapinallisia, joista vanhemmat vain halusivat päästä eroon. Erot talonpoikien ja kaupunkilaisten välillä olivat niin suuria, etteivät kaikki nuoret edes tienneet miten töitä tehtiin. Lisäksi osapuolet suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti.

Samoihin aikoihin alkoi puolueen sisällä uusi valtataistelu Maon seuraajan paikasta. Jiang Qing pyrki hankkimaan itselleen ja johtamalleen nk. neljän koplalle tärkeitä virkoja puolueen sisällä. Lin Biao oli kuitenkin kaikkein vahvimmin kiinni vallassa, ja vuosina 1967–1970 hän pyrki jatkuvasti hankkimaan itselleen virallisen aseman lakiteitse. Seuraajan nimeäminen olisi tarvinnut kansankongressin hyväksynnän, mutta Mao käytti jatkuvasti arvovaltaansa estääkseen lopullisen siunauksen. Lopulta Lin epäili Maon kääntyneen häntä vastaan ja yritti vallankaappausta alkuvuodesta 1971. Epäonnistuttuaan Lin otti perheensä mukaan ja yritti paeta yksityiskoneella Neuvostoliittoon, mutta kone putosi polttoaineen loputtua Mongoliaan ja kaikki siinä olleet menehtyivät. Samana vuonna armeijassa tehtiin puhdistus ja sotilaiden määrää hallinnossa karsittiin voimakkaasti.

Linin kuoleman jälkeen Jiang Qing ja Neljän kopla olivat vahvoilla kilpailussa Maon seuraajan paikasta. Pääministeri Zhou Enlai alkoi kuitenkin rehabilitoida kulttuurivallankumouksen uhreja (mukaan lukien pitkään sivussa ollut Deng Xiaoping) saatuaan Maon huonon terveydentilan takia entistä enemmän sisäpoliittista valtaa. Mao keskittyi enimmäkseen ulkopolitiikkaan, jossa hän hankki menestyksekkäästi Kiinan kansantasavallalle YK:n turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan paikan Taiwanin tilalle.

Dengin valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1975 järjestettiin ensimmäiset kansankongressin vaalit 11 vuoteen. Deng valittiin ensimmäiseksi varapääministeriksi, ohittaen näin neljän koplaan kuuluneen Zhang Chunqiaon. Pääministeri Zhou kuoli syöpään tammikuussa 1976 ja hänen paikkansa otti Hua Guofeng. Zhoun hautajaisiin kerääntyi suremaan tuhansia ihmisiä. Sama toistui Tiananmenilla 5. huhtikuuta, jolloin Neljän kopla pyrki estämään mielenilmaukset. Viranomaiset ja väkijoukko ottivat yhteen ja lukuisia ihmisiä pidätettiin. Neljän kopla syytti tapauksesta Dengiä, joka oli pitänyt aikaisemmin muistopuheen Zhoun hautajaisissa ja joka nyt menetti kaikki virkansa ja pakeni Guangdongiin.

Mao kuoltua 9. syyskuuta Hua otti hänen virkansa puolueen ja keskussotilaskomission puheenjohtajana. Hua pyrki säilyttämään valtansa ja neuvotteli asevoimien komentajien ja Maon henkivartioston entisen päällikön kanssa Neljän koplan syrjäyttämisestä. Pian hautajaisten jälkeen Hua kutsui politbyroon koolle hätäkokoukseen, johon kolme Neljän koplan jäsentä saapuikin (Jiang Qing ei ollut politbyroon jäsen). Tällöin heidät pidätettiin ennen kuin he ehtivät kokoushuoneeseen. Myöhemmin pidätettiin myös Jiang. Tuomiosta saatiin heti viitteitä kun kaikki koplan jäsenet retusoitiin Maon hautajaiskuvista ja tilalle asetettiin koristekasveja yms. Suuren kansansuosion saanut Deng palasi entisiin virkoihinsa jo seuraavana vuoden alussa. Seuraavassa keskuskomitean kokouksessa kulttuurivallankumous lopetettiin viimein lopullisesti.

Loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Mao itse julisti kulttuurivallankumouksen päättyneeksi vuonna 1969,[2] termiä käytetään nykyään yleensä kattamaan myös ajanjakso vuodesta 1969 neljän koplan pidätykseen saakka vuonna 1976.[3][4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jonathan Spence ja Annping Chin - Kiinan vuosisata
  1. Kulttuurivallankumouksen päättymisvuodesta Paltemaa & Vuori: Kiinan Kansantasavalan Historia, Gaudeamus 2012, s. 167-169
  2. Kulttuurivallankumous Kiinassa YLE Elävä arkisto.
  3. ”Kiinan kulttuurivallankumous luultua pahempi” Verkkouutiset
  4. Kiinan suuri harppaus ja kulttuurivallankumous Poliittisen historian likaiset kädet -näyttely. Tampereen Teatteri.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]