Suuri harppaus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suuri harppaus (kiin. 大跃进, Dàyuèjìn) oli vuosina 19581960 Kiinan kansantasavallassa toteutettu taloudellinen ja sosiaalinen suunnitelma, jonka tavoitteena oli käyttää Kiinan suurta väkilukua maan muuttamiseksi pääosin maatalousvaltaisesta, talonpoikien hallitsemasta taloudesta nykyaikaiseksi ja teollistuneeksi kommunistiseksi yhteiskunnaksi. Mao Zedong perusti ohjelmansa tuotantovoimien teoriaan. Suuri harppaus nähdään nykyään sekä Kiinassa että sen ulkopuolella merkittävänä taloudellisena epäonnistumisena ja valtavana inhimillisenä katastrofina, sillä se aiheutti valtavan nälänhädän, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Kyseessä oli mahdollisesti tuhoisin nälänhätä ihmiskunnan historiassa.[1]

Suunnitelman synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurta harppausta alettiin suunnitella Kiinan kommunistisen puolueen johdossa vuoden 1957 lopussa ja vuoden 1958 keväällä. Mao oli rohkaistunut Neuvostoliiton johtajan Nikita Hruštšovin esittämistä kunnianhimoisista taloussuunnitelmista ja Kiinan ja Neuvostoliiton huononevien välien vuoksi hän halusi panna paremmaksi. Maon mukaan maata oli mahdollista kehittää joko hitaasti ja huonosti tai nopeasti ja hyvin. Hän uskoi, että Kiinan valtavan työvoimareservin ja tarpeeksi suuren innostuksen avulla voitaisiin saada hyvin nopeita tuloksia. Mao otti vuoden 1958 alussa Kiinan talouspolitiikan omaan johtoonsa ja julisti, ettei talouden suunnitteluun tarvittu asiantuntemusta. Suuri harppaus oli nimenomaan Maon ja kommunistisen puolueen projekti, ja valtion keskushallinnon taloussuunnittelijat syrjäytettiin päätöksenteossa. Nimi ”suuri harppaus eteenpäin” esiintyi ensi kerran helmikuussa 1958 annetussa kommunistisen puolueen keskuskomitean ohjeistuksessa.[2]

Suurta harppausta suunniteltaessa vuoden 1958 aikana kaavaillut tuotantotavoitteet asetettiin jatkuvasti korkeammalle ja korkeammalle. Kiinan tuli ohittaa Iso-Britannia teräksentuotannossa viimeistään viidessä vuodessa ja Yhdysvallat tieteen ja teknologian kehityksessä 15 vuodessa. Varsinkin teräksentuotannon tavoitteet olivat hyvin kunnianhimoisia. Vuoden 1958 neljän viimeisen kuukauden aikana teräksentuotannon piti kaksinkertaistua ja vuonna 1959 sen piti olla jo kuusinkertainen vuoden 1957 tasoon nähden. Vuonna 1970 Kiinan piti tuottaa 700 miljoonaa tonnia terästä, eli enemmän kuin koko maailman tuotanto oli vuonna 1958.[3]

Toteutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao tapaamassa kansankommuunien maatyöläisiä, propagandakuva vuodelta 1959.

Suuren harppauksen aikana Kiinan taloustilastoinnissa otettiin käyttöön kaksinkertainen kirjanpito. Tuotannolla oli tämän jälkeen virallisten tavoitteiden ohella ”todelliset tavoitteet”, joiden piti olla paljon suurempia, ja jotka piti mielellään pyrkiä ylittämään. Kun tuotantoyksiköt laitettiin kilpailemaan armottomasti keskenään, käytännöksi muodostui, että tuotantomäärät ilmoitettiin paljon todellista suuremmiksi. Mao ja puoluejohto saivat jatkuvasti valheellisia raportteja alati kasvavista tuotantoluvuista.[4]

Suuren harppauksen aikana noin 650 miljoonaa kiinalaista määrättiin ympärivuorokautiseen vuorotyöhön tuotannon maksimoimiseksi. Maaseudulla peltotöitä oli tehtävä vähintään 12 tuntia päivässä ilman vapaapäiviä. Viralliset työvuorot olivat mahdottoman pitkiä, eivätkä työläiset todellisuudessa suoriutuneet niistä. Kommunistisen puolueen kaaderit joutuivat valvomaan hyvin ankarasti työnormien noudattamista ja langettamaan rangaistuksia niistä poikenneille. Maaseudulta siirrettiin miljoonia työläisiä kaupunkeihin, jotta tehtaat saatiin pyörimään ympäri vuorokauden.[5]

Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren harppauksen aloittaminen maataloustuotannosta vaikutti vuonna 1958 edulliselta, koska tuolle vuodelle oli ennustettu ennätyssatoa. Elokuussa 1958 tehdyllä päätöksellä Kiinan maaseudun kyläyksiköt yhdistettiin suuriksi 20 000 – 30 000 asukkaan maatalouskollektiiveiksi, joita kutsuttiin kansankommuuneiksi. Maaseudun asukkaiden omaisuus asuinrakennuksia ja työkaluja myöten kollektivisoitiin kommuunien omaisuudeksi, mikä herätti paljon paikallistason vastarintaa. Ihmiset määrättiin syömään yhteisruokaloissa ja ruoanlaitto kotona kiellettiin. Tämä antoi myös puolueelle mahdollisuuden kontrolloida ihmisiä ruoka-annosten avulla. Kansankommuunien uskottiin toimivan tärkeänä askeleena kohti lopulliseen kommunismiin siirtymistä. Myös kaupungit oli määrä muuttaa maataloutta muiden elinkeinojen rinnalla harjoittaviksi omavaraisiksi kansankommuuneiksi, mikä olisi edellyttänyt niiden täydellistä uudelleenrakentamista. Kaupunkien osalta suunnittelma kuitenkin pantiin jäihin jo lokakuussa 1958 ennen kuin paljoakaan oli ehditty tehdä sen hyväksi.[6]

Maataloustuotannon lisäämiseksi huomattava osa peltoalasta määrättiin kokeellisiksi ”sputnik-pelloiksi”. Niillä sovellettiin muun muassa neuvostoliittolaisen Trofim Lysenkon epätieteellisiä teorioita, kuten viljantaimien istutustiheyden tai -syvyyden lisäämistä. Noin kolmasosa maaseudun savitiilisistä asuintaloista purettiin ja jauhettiin lannoitteeksi. Nämä kokeelliset menetelmät johtivat kuitenkin tosiasiassa satojen tuhoutumiseen ja joissain tapauksissa myös maan muuttumiseen viljelykelvottomaksi. Propagandatarkoituksessa lavastettiin koepeltoja, joissa vilja oli muka saatu kasvamaan niin tiheässä, että sen päällä saattoi seistä. Koska koepeltojen uskottiin tuottavan jopa kymmenkertaisia satoja, osa viljelymaasta jätettiin kesannolle, mikä pahensi ruoantuotannon romahtamista.[7]

Samaan aikaan suuren harppauksen kanssa käynnistettiin kesällä 1958 niin sanottu kampanja neljää tuholaista vastaan, jossa maalaisia kehotettiin hävittämään neljää tuhoeläinlajia: rottia, varpusia, moskiittoja ja kärpäsiä. Näistä ainoastaan varpuskantaa onnistuttiin vähentämään merkittävästi. Tämäkin osoittautui enemmän haitalliseksi kuin hyödylliseksi, sillä varpusten väheneminen vain lisäsi tuhohyönteisten määrää. Kun tämä lopulta tajuttiin, varpuset korvattiin vuonna 1960 kampanjatunnuksissa luteilla, mutta paljon vahinkoa oli jo ehtinyt tapahtumaan siihen mennessä.[8]

Terästuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pienoismasuuneita Kiinassa vuonna 1958.

Mao uskoi, että riittävällä tahdolla ja kekseliäisyydellä tavalliset kiinalaiset kykenisivät merkittäviin tieteellisiin saavutuksiin, mikä tekisi maasta riippumattoman ulkomaisesta teknologiasta. Työläisiä ja maatyöläisiä määrättiin kehittämään uutta tuotantoteknologiaa. Eräs tunnetuimmista suureen harppaukseen liittyneistä projekteista olivat ihmisten takapihoille perustetut pienoismasuunit, joiden rakentamisella tähdättiin teräksen tuotannon lisäämiseen. Noin 100 miljoonaa kiinalaista rakensi noin miljoona tällaista masuunia lyhyessä ajassa. Niiden lämmittämiseen oli kivihiilen puuttuessa käytettävä puuta, mihin tarkoitukseen kaadettiin metsiä ja poltettiin jopa huonekaluja. Maataloustyökaluja ja metalliastioita sulatettiin masuuneissa teräksen raaka-aineiksi.[9]

Kommunistisen puolueen johtohahmot eivät kuitenkaan ymmärtäneet aluksi, että pienoismasuuneilla ei suinkaan voitu tuottaa terästä, vaan raakarautaa. Jotta raakaraudasta olisi saatu terästä, olisi siitä täytynyt poistaa hiiltä erillisessä mellotusprosessissa. Useimmiten takapihoille perustetuissa pienoismasuuneissa tuotettujen rautaharkkojen laatu oli erittäin huono. Vaikka vuonna 1958 Kiina tuottikin huomattavasti enemmän terästä kuin aiemmin (10,7 miljoonaa tonnia), oli 3 miljoonaa tonnia tuotetusta määrästä käyttökelvotonta. Lähes kaikki jäljelle jäänyt teräs oli tuotettu jo harppausta edeltäneissä oikeissa terästehtaissa.[10] Pienosmasuuneissa tuotetusta teräksestä alle kolmannes oli käyttökelpoista ja senkin valmistaminen tuli kalliimmaksi kuin tehdastuotanto. Hävitettyjen työkalujen ja astioiden tilalle kotitekoisesta teräksestä valmistetut uudet esineet olivat usein käyttökelvottomia teräksen huonon laadun vuoksi. Maatalouden tarpeisiin jouduttiin sen vuoksi valmistamaan puisia työkaluja ja koneita.[11] Pienoismasuuneista luovuttiin keväällä 1959.[12]

Kiina itse asiassa lisäsi suuren harppauksen aikana huomattavasti teknologian tuontia ulkomailta, varsinkin Neuvostoliitosta. Tämän tuonnin maksamiseksi maataloustuotteiden vientiä lisättiin vuonna 1959 noin 80 prosentilla, sillä kotimaisen maatalouden oletettiin pian tuottavan hyvin suuren ylijäämän.[13]

Ongelmien nouseminen esiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren harppauksen toteuttamisessa ilmenneet ongelmat alkoivat tulla esiin jo vuoden 1958 syksyllä. Peltoja jäi viljelemättä, koska maatyöläiset oli määrätty avustamaan teräksentuotantoa ja rakennushankkeita. Ruokapulaa alkoi esiintyä. Seuraavan talven aikana Mao ja kommunistipuolueen johto kohtuullistivat hieman hurjimpia kasvutavoitteita, mutta ne pysyivät edelleen epärealistisen suurina. Eräiden tutkijoiden mukaan tavoitteita muutettiin vain ”fantastisista mahdottomiksi”, eikä kasvavaa nälkäkatastrofia tiedostettu maan johdossa. Kaupunkien ruokkimiseksi ja ruokaviennin mahdollistamiseksi kommuunit määrättiin maaliskuussa 1959 luovuttamaan kolmasosa sadostaan valtiolle, mikä oli suurempi osuus kuin ennen. Tuotantoaan liioitelleet kommuunit joutuvat luovuttamaan suhteellisesti vieläkin suuremman osuuden, jopa kaiken viljansa. Ruokapulan väitettiin johtuvan vain viljelijöiden harjoittamasta viljan kätkemisestä, joten viljan pakko-ottoja pyrittiin tehostamaan.[14]

Vuoden 1959 keväällä ja kesällä aloitettiin pieni korjausliike. Kaikkein fanaattisimpia puoluekaadereita pyrittiin hillitsemään, ja asunnot ja kodin irtaimisto määrättiin palautettaviksi kommuunien asukkaiden omaan omistukseen. Tilanne kuitenkin muuttui, kun elokuussa 1959 Kiinan puoluejohdon Lushanin konferenssin aikana puolustusministeri Peng Dehuai esitti Maolle suuren harppauksen ongelmia ruotineen kirjeen. Mao tulkitsi Pengin arvostelun itseensä kohdistuneeksi juonitteluksi ja tuomitsi Pengin ”oikeistolaisena”. Peng syrjäytettiin asemastaan ja Mao palasi puolustelemaan alkuperäistä politiikkansa. Puolue käynnisti välittömästi uuden valtaisan oikeisto-opportunismin vastaisen kampanjan, minkä vuoksi kukaan ei uskaltanut vähään aikaan arvostella suuren harppauksen toteutusta. Kommuuneissa palattiin aiempaan komentoon ja keväällä määrätyt lievennykset kollektivisoinnissa kumottiin saman tien. Harva tavallisista kiinalaisista uskoi enää suureen harppaukseen, mutta sitä jatkettiin rangaistusten pelossa vielä hyvän aikaa.[15]

Nälänhätä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satojen romahtaminen ja pedantisti toteutetut viljan pakko-otot aiheuttivat Kiinan maaseudulla nälänhädän, joka paisui vuoteen 1960 mennessä valtavaksi. Maatyöläisten virallinen vilja-annos oli tuolloin vain 250 grammaa päivässä, mutta todellinen määrä saattoi olla vain 50 grammaa, josta osa oli korvikkeita. Kun nälänhädän olemassaoloa ei enää voitu kieltää, syksyllä 1960 käynnistettiin kampanja, jossa ihmisiä kannustettiin valmistamaan korvikeruokia kaikesta mahdollisesta syömäkelposesta. Kiinalaisia kehotettiin muun muassa viljelemään virtsassaan syömäkelpoista klorella-levää. Näiden aineisten ravintoarvo oli kuitenkin usein lähes olematon. Nälkä ja puute olivat pahimmillaan maaseudulla, mutta levisivät lopulta myös suurkaupunkeihin. Maataloustuotanto oli alimmillaan vuonna 1961 ja teollisuustuotantokin romahti tuona vuonna.[16]

Harppauksen aikana nälkään arvioidaan menehtyneen 14–43 miljoonaa henkeä, ja kymmenet miljoonat lapset jäivät syntymättä. Nykyarviot liikkuvat 30 miljoonassa, vaikka jotkin kiinalaisarviot ovat viitanneet yli 40 miljoonaan. Arviot kiinalaisten saamista ruokamääristä vaihtelevat: erään arvion mukaan keskivertokiinalainen sai päivässä 1 534,8 kilokaloria. Ne, jotka eivät löytäneet lisäruokaa kuolivatkin yleensä nälkään muutamassa kuukaudessa.[17] Myös syntyvyys aleni suuren harppauksen aikana niin voimakkaasti, että parina vuotena Kiinan väkiluku laski. Kokonaiset maaseudun asutuskeskukset kuolivat ja kannibalismia raportoitiin ympäri Kiinaa. Joillain alueilla paikallishallinto lakkasi toimimasta ja rosvojoukkoja alkoi liikkua maaseudulla. Suurin osa ihmisistä selvisi hengissä syömällä satoja suoraan pelloilta ennen pakko-ottoja, vaikka tämä oli virallisesti kiellettyä. Erään tutkimuksen mukaan 6–8 prosenttia suuren harppauksen seurauksena kuolleista olisi kuollut viime kädessä puoluekaaderien väkivallan eikä itse nälän seurauksena.[18]

Jälkeenpäin on arvioitu, että suuren harppauksen aikana Kiinan johdon epäonnistunut politiikka aiheutti noin kaksi kolmasosaa ruoan määrän vähenemisestä. Luonnonolot aiheuttivat korkeintaan kymmenesosan. Nälkäkatastrofin keskelläkin Kiina jatkoi elintarvikkeiden vientiä ulkomaille. Erään arvion mukaan vientiin laitetulla viljamäärällä olisi voinut ruokkia 16 miljoonaa ihmistä. Nälänhädän olemassaoloa ei koskaan tunnustettu julkisesti ja se onnistuttiin pitkään salaamaan ulkomaailmalta. Tieto alkoi levitä vuonna 1962, kun kymmeniätuhansia vähemmistöihin kuuluneita ihmisiä loikkasi Sinkiangin rajaseudulta Neuvostoliittoon ja Kantonissa rajan hetkellisen avaamisen seurauksena 100 000 ihmistä siirtyi parissa viikossa brittiläisen Hongkongin puolelle. Arvovaltasyistä Kiina ei hakenut missään vaiheessa kansainvälistä kriisiapua. Kaupunkien ruokahuoltoa varten alettiin tosin vuonna 1961 ostaa viljaa ulkomailta, mutta sitä ei toimitettu maaseudulle, jossa tilanne oli paljon pahempi. Maan poliittisen eristäytyneisyyden vuoksi avuntarjouksetkin jäivät tosin vähäisiksi.[19]

Suuresta harppauksesta luopuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1960 Mao alkoi ensimmäisen kerran reagoida raportteihin laajoista nälkäkuolemista, mutta vielä tässä vaiheessakin hän piti niitä vain yksittäistapauksina. Monet suuret rakennushankkeet lamautuivat, kun Neuvostoliitto heinäkuussa 1960 veti kaikki tekniset asiantuntijansa pois Kiinasta maiden pahentuneen välirikon vuoksi. Tämän jälkeen työvoimaa alettiin siirtää kaupungeista takaisin maaseudulle. Vuoden 1960 lopussa aloitettiin ensimmäiset hätäapuhankkeet ja puoluekaadereita kehotettiin ensimmäisen kerran ilmoittamaan ennemmin todelliset kuin propagandistiset tuotantoluvut. Käynnistettiin myös niin sanottu ”viiden tuulen kampanja”, jonka aikana ylilyönteihin syyllistyneitä puoluekaadereita rangaistiin, tosin usein varsin lievästi ja vain väliaikaisesti. Osa maasta ja omaisuudesta palautettiin jälleen takaisin viljelijöille. Tämä merkitsi suuren harppauksen radikaalin vaiheen päättymistä. Vuoden 1961 alussa Mao myönsi, että sosialismin rakentamista oli kiirehditty liikaa ja että se vaatisi oikeasti vähintään 50 vuotta. Kokonaan suurta harppausta ei koskaan julistettu viralliseksi päättyneeksi.[20]

Suuren harppauksen lopullisena päätepisteenä on mainittu tammikuussa 1962 pidetty suuri puoluekaaderien kokous, jossa presidentti Liu Shaoqi ruoti ilmenneitä vastoinkäymisiä. Suljettu kokous totesi katastrofin puolueen itsensä aiheuttamaksi. Tämän kokouksen jälkeen valtion taloussuunnittelun keskuselimet saivat aiemman valtansa takaisin ja syrjäytetty Chen Yun kutsuttiin johtamaan talouden elvytystoimia.[21]

Suuren harppauksen epäonnistumista ei Maon elinaikana myönnetty julkisesti Kiinassa. Puutteen väitettiin johtuneen peräkkäisille vuosille osuneista epätavallisista luonnonkatastrofeista ja vastavallankumouksellisista, jotka olivat kaapanneet vallan maaseudun kylissä ja suorittaneet ”luokkakoston”. Myös Neuvostoliittoa ja paikallistason puoluekaadereita syytettiin epäonnistumisista. Vasta 1980-luvulla Kiinan johto myönsi suunnitelman olleen alusta alkaen virheellinen.[22]

Saavutukset ja seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren harppauksen aikana Kiinan teollisuustuotanto kasvoi merkittävästi, joskin suuri osa lisäyksestä oli huonolaatuista. Vuonna 1962 monien teollisuuden alojen tuotanto oli itse asiassa supistunut suuren harppauksen alusta. Maataloustuotanto oli laskenut neljänneksellä ja monet elintarvikkeet oli siirrettävä säännöstelyn piiriin. Normaalitilanne tuotannossa alkoi palautua vuoden 1962 aikana. Monia suuria rakennusprojekteja ja infrastruktuurihankkeita saatiin toteutettua, joukossa suuria patoja ja kastelujärjestelmiä. Niistäkin useat tosin tehtiin liian hätäisesti ja ne olivat täynnä suunnittelu- ja rakennusvirheitä, jotka kostautuivat myöhemmin.[23]

Suuren harppauksen jälkipuinti loi Kiinan kommunistisen puolueen ylimpään johtoon piilevän mutta merkittäväksi muodostuneen kahtiajaon Maolle uskollisiin ja Maoon kriittisesti suhtautuneisiin. Varsinkin Maon ja presidentti Liu Shaoqin keskinäinen epäluottamus voimistui. Suuren harppauksen virheiden korjaamisen yhteydessä Mao menetti muutaman vuoden ajaksi otteensa päivänpolitiikan asioiden johtamisesta, kun taas Liun, Zhou Enlain ja Deng Xiaopingin asema vahvistui. Mao korjasi myöhemmin tämän tilanteen entistä radikaalimmalla tavalla kulttuurivallankumouksen yhteydessä.[24]

Suuri harppaus merkitsi myös sitä, että kiinalaisten usko kommunismiin järkkyi ensimmäisen kerran todella laajasti.[25]

Suuren harppauksen aikana maaseudulle perustetut kansankommuunit lakkautettiin vasta Deng Xiaopingin valtakaudella vuonna 1982.[26]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dikötter, Frank: Mao - Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962. (Mao's Great Famine: The history of China's most devastating catastrophe, 1958–62). Helsinki: Siltala, 2011. ISBN 978-952-234-067-2.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jung Chang & Jon Halliday: Mao. ISBN 951-1-13168-0
  • Lauri Paltemaa & Juha A. Vuori: Kiinan kansantasavallan historia. Gaudeamus, Helsinki 2012.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Chang & Halliday, s. 517.
  2. Paltemaa & Vuori 2012, s. 95–98.
  3. Paltemaa & Vuori 2012, s. 98–100, 110–111.
  4. Paltemaa & Vuori 2012, s. 97–98, 104, 118.
  5. Paltemaa & Vuori 2012, s. 118.
  6. Paltemaa & Vuori 2012, s. 100–106.
  7. Paltemaa & Vuori 2012, s. 104–108.
  8. Paltemaa & Vuori 2012, s. 108.
  9. Paltemaa & Vuori 2012, s. 109–112.
  10. Chang & Halliday, s. 510.
  11. Paltemaa & Vuori 2012, s. 107, 112.
  12. Paltemaa & Vuori 2012, s. 127.
  13. Paltemaa & Vuori 2012, s. 113.
  14. Paltemaa & Vuori 2012, s. 119–122.
  15. Paltemaa & Vuori 2012, s. 120–128.
  16. Paltemaa & Vuori 2012, s. 128, 131–132, 134–135.
  17. Chang & Halliday, s. 516.
  18. Paltemaa & Vuori 2012, s. 136–138.
  19. Paltemaa & Vuori 2012, s. 135, 138.
  20. Paltemaa & Vuori 2012, s. 128, 131–134.
  21. Paltemaa & Vuori 2012, s. 141–143.
  22. Paltemaa & Vuori 2012, s. 132–133, 135, 140.
  23. Paltemaa & Vuori 2012, s. 139–140.
  24. Paltemaa & Vuori 2012, s. 141–147.
  25. Paltemaa & Vuori 2012, s. 147.
  26. Paltemaa & Vuori 2012, s. 278.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]