Berliinin muuri

Muurin rakentamisen loppuvaiheessa tehty kuoleman kaistale aidan ja betonimuurin välillä antoi DDR:n rajavartijoille esteettömän näkymän ampua idästä pakenevat kansalaiset.

Berliinin muuri (saks. Berliner Mauer) oli muuri, joka erotti Länsi-Berliinin Itä-Berliinistä ja sitä ympäröivästä DDR:stä vuosina 1961–1989. Se oli osa DDR:n rajajärjestelmää. DDR:n hallinnon "antifasistiseksi suojavalliksi" kutsuman muurin tarkoituksena oli estää itäsaksalaisten pääsy länteen.

Muurin synty

DDR:n rakennustyöläiset rakentamassa Berliinin muuria 20. marraskuuta 1961.

Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Myös pääkaupunki Berliini jaettiin samalla tavalla Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan vyöhykkeisiin, vaikka se sijaitsikin keskellä Neuvostoliiton vyöhykettä. Neuvostoliitto hallitsi kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa sen länsiosaa.

Kun Neuvostoliitto poliittisen kiistan vuoksi katkaisi maayhteydet Länsi-Berliiniin vuonna 1948, kaikki elintarvikkeet oli kuljetettava kaupunkiin lentokoneilla eli "ilmasiltaa" pitkin 24. kesäkuuta 1948 – 11. toukokuuta 1949. Vuonna 1949 Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan vyöhykkeistä muodostettiin Saksan liittotasavalta ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta, DDR. Tällöin Länsi-Berliinistä tuli käytännössä pala liittotasavaltaa DDR:n alueen ympäröimänä. Kun DDR:n ja Saksan liittotasavallan välinen raja suljettiin vuonna 1952, Berliini jäi ainoaksi paikaksi, jossa raja oli yhä avoin. Miljoonat DDR:n puolelle jääneet pakenivat sen kautta länteen, heidän joukossaan paljon korkeasti koulutettuja ja parhaassa työiässä olleita kansalaisia. Berliinin muuri rakennettiin tämän joukkopaon estämiseksi.

Vielä vähän ennen muurin rakentamista DDR:n presidentti Walter Ulbricht vannoi Neues Deutschlandin sivuilla: "Niemand hat die Absicht, eine Mauer zu errichten" (kenelläkään ei ole aikomustakaan pystyttää muuria). 13. elokuuta 1961 40 000 DDR:n sotilasta, poliisia ja työläistä sulki tiet ja kadut, jotka johtivat Länsi-Berliiniin. Ensin kaupungin jako tehtiin piikkilangalla, mutta pari päivää myöhemmin ryhdyttiin rakentamaan parempaa muuria, joka muurattiin betoniharkoista. DDR:n viranomaisten mukaan muuri oli "antifasistinen suojavalli" (saks. antifaschistischer Schutzwall).

Muurin rakenne ja vaiheet

Berliinin muurin jäännöksiä lähellä Potsdamer Platzia vuonna 2003.

Berliinin muuri oli yli 155 kilometriä pitkä. Sitä rakennettiin neljässä eri vaiheessa:

1. Piikkilanka-aita (1961)
2. Parannettu piikkilanka-aita ja muurattu muuri (1962–1965)
3. Betonimuuri (1965–1975)
4. Grenzmauer 75 (Betonielementtimuuri 75) (1975)

Vuoden 1962 kesäkuussa aloitettiin toiseen vaiheen rakennustyöt, jossa muurin vieressä sijainneet talot hajotettiin ja noin 100 metrin päähän rakennettiin uusi muuri. Väliin jäi tyhjä kaistale ei-kenenkään maata, jota alettiin kutsua "kuoleman käytäväksi". Se oli täytetty hienojakoisella soralla, jotta pakoa yrittävien jalanjäljet näkyisivät helposti. Alue oli täysin suojaton ja ansoitettu muun muassa paukkupanoksilla, jotka oli liitetty mutkittelevaan lankaan. Pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, jotka haavoittivat pakenijaa ja kutsuivat rajavartijat paikalle. Alueen tärkein ominaisuus oli vartiotorneissa oleville vartijoille avautuva vapaa tulilinja. Aluetta ei ollut miinoitettu, toisin kuin DDR:n ja Saksan liittotasavallan välistä muuta raja-aluetta.

Viimeinen rakennusvaihe alkoi vuonna 1975. Lopullisen muurin korkeus oli 3,6 m ja leveys 1,5 m. Sen rakentaminen maksoi 16 155 000 DDR:n markkaa. Muurin yläosassa oli betoninen putki joka hankaloitti muurin yli kiipeämistä. Ennen betonista putkea kokeiltiin lasinsirpaleita muurin päällä, mutta päättäjät katsoivat paremmaksi siirtyä betoniseen putkeen. Rakennelmaan kuului myös 300 vahtitornia ja 30 bunkkeria.

Muurin rakentamisen jälkeen pako Saksan liittotasavaltaan oli erittäin vaikeaa. Pakenemista yrittäneistä 5000 onnistui, 239 kuoli ja 200 haavoittui vakavasti. Suurin osa pakoyrityksistä pysäytettiin. Pakoa yrittäneitä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Piikkilankavaiheessa, kun raja vielä kulki pitkin kaupungin katuja, pakoa saattoi yrittää yksinkertaisesti loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle, jossa mm. Länsi-Berliinin palomiehet auttoivat pakenijoita. Pakojen estämiseksi ikkunat muurattiin umpeen ja katoille laitettiin piikkilankaesteitä. Betonimuurin ja suojavyöhykkeen valmistuttua pako rakennusten kautta muuttui mahdottomaksi. Myöhemmin pakoa yritettiin muun muassa kaivamalla tunneleita muurin ali tai lentämällä sen yli.

Muurin murtumisen aikoihin suunniteltiin parannuksia muuriin. Niitä ei kuitenkaan ehditty rakentaa ennen muurin murtumista. Parannuksiin kuului elektronisia valonheittimiä ja hämäränäkölaseja.

Rajanylityspaikat

Itä- ja Länsi-Berliinin välillä oli vain muutamia rajanylityspaikkoja, joista ainoat ulkomaisille matkailijoille avoimet olivat Checkpoint Charlie ja Friedrichstraßen metroasema. Muut rajanylityspaikat olivat avoimia vain tietyille erikoisryhmille kuten diplomaateille ja valtiovieraille. Lisäksi Länsi-Berliinin länsirajalla oli rajanylityspaikkoja Länsi-Berliinin ja muun Saksan liittotasavallan välistä, DDR:n alueen kautta kulkevaa läpikulkuliikennettä varten.

DDR:n kansalaisilla ei ollut oikeutta ylittää rajaa ilman erityistä lupaa, joita varsinkaan alkuvuosina ei juuri myönnetty. Pakenemisia rajanylityspaikkojen kautta tapahtui väärennettyjä Länsi-Berliinin passeja käyttäen ja salakuljettamalla matkustajia autoissa. DDR:n viimeisinä vuosina rajanylitysluvan saivat varsinkin eläkeläiset helpostikin, mutta samaan aikaan rajan valvontaa tiukennettiin niin, että luvaton rajanylitys kävi entistä mahdottomammaksi.

Muurin murtuminen

Berliinin satelliittikuva vuodelta 2002, johon on piirretty keltaisella muurin reitti

Muurin murtuminen johtui oikeastaan väärinkäsityksestä. Syksyllä vuonna 1989 DDR:ssä alkoivat suuret hallituksenvastaiset mielenosoitukset. DDR:n johtaja Erich Honecker erosi 18. lokakuuta ja uusi hallitus päätti marraskuussa lievittää hiukan ankaria matkustusrajoituksia ihmisten lepyttämiseksi. Tiedotteen lukija Günter Schabowski ei ollut mukana päätöksenteossa, eikä tiennyt yksityiskohtia, ja että päätöksen piti astua voimaan seuraavana päivänä ja hän vastasi italialaistoimittajan kysymykseen: "Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä." Länsi-Saksan ARD-televisiokanavalla ilmoitettiin kuitenkin erehdyksessä, että kaikki rajoitukset olisi poistettu. Kymmenettuhannet ihmiset ryntäsivät muurille, eivätkä hämmästyneet rajavartijat tienneet, mitä tehdä valtaville hurmioituneille ihmismassoille, jotka vaativat pääsyä muurin toiselle puolelle. Koska vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten joukkomurha, rajavartijoiden oli annettava periksi ja päästettävä kansanjoukot läpi. Muurin toisella puolella heitä tervehtivät riemuitsevat länsiberliiniläiset. Tätä marraskuun yhdeksättä päivää vuonna 1989 pidetään muurin murtumispäivänä.

Rajan ylitys oli tämän jälkeenkin periaatteessa sallittua vain virallisilla rajanylityspaikoilla, mutta käytännössä ihmisten sallittiin kiipeillä muurin ylikin. Seuraavien viikkojen aikana kuitenkin avattiin joukko uusia rajanylityspaikkoja, joiden kohdalta muuri purettiin. Ensimmäisten joukossa avattiin kulkuyhteys Potsdaminaukion kautta ja 22. joulukuuta 1989 avattiin myös Brandenburgin portti. Seuraavien vuosien aikana, Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen muuri purettiin lähes kokonaisuudessaan ja vain muutamia lyhyitä osia siitä on enää pystyssä.

Berliinin muurin alle jääneiden talojen ja tonttien omistajat ovat hakeneet korvauksia oikeusteitse aivan viime vuosinakin.

• 

  Berliinin muuri 16. marraskuuta 1989.

• 

  Checkpoint Charlie oli ulkomaalaisille Friedrichstraßen metroaseman ohella ainoa reitti Itä- ja Länsi-Berliinin välillä. Nykyään se on nähtävyys.

• 

  Näkymää niin sanotulle kuoleman kaistaleelle.

Lähteet

• Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 - 9. marraskuuta 1989. Suom. Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33128-6.

Katso myös

• Purkakaa tämä muuri!
• Conrad Schumann
• Egon Schultz
• Peter Fechter

Kylmä sota (1945–1991)