Berliinin muuri

Wikipedia

DDR:n rakennustyöläiset rakentamassa Berliinin muuria 20. marraskuuta vuonna 1961.

Berliinin muuri (saks. Berliner Mauer) oli muuri, joka erotti Länsi-Berliinin Itä-Berliinistä ja sitä ympäröivästä DDR:stä vuosina 1961–1989. Se oli osa DDR:n rajajärjestelmää. DDR:n hallinnon "antifasistiseksi suojavalliksi" kutsuman muurin tarkoituksena oli estää itäsaksalaisten pääsy länteen^[1].

[muokkaa] Muurin synty

Muurin rakentamisen loppuvaiheessa tehty kuoleman kaistale aidan ja betonimuurin välillä antoi DDR:n rajavartijoille esteettömän näkymän ampua idästä pakenevat kansalaiset.

Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Myös pääkaupunki Berliini jaettiin samalla tavalla Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan vyöhykkeisiin, vaikka se sijaitsikin keskellä Neuvostoliiton vyöhykettä. Neuvostoliitto hallitsi kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa sen länsiosaa.

Kun Neuvostoliitto poliittisen kiistan vuoksi katkaisi maayhteydet Länsi-Berliiniin vuonna 1948, kaikki elintarvikkeet oli kuljetettava kaupunkiin ilmasiltaa pitkin. Vuonna 1949 Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan vyöhykkeistä muodostettiin Saksan liittotasavalta ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta, DDR. Tällöin Länsi-Berliinistä tuli pala liittotasavaltaa DDR:n alueen sisällä. Kun DDR:n ja Saksan liittotasavallan välinen raja suljettiin vuonna 1952, Berliini jäi ainoaksi paikaksi, jossa raja oli yhä avoin. Miljoonat DDR:n puolelle jääneet pakenivat sen kautta länteen, heidän joukossaan paljon korkeasti koulutettuja ja parhaassa työiässä olleita kansalaisia. Berliinin muuri rakennettiin tämän joukkopaon estämiseksi^[1].

Vielä vähän ennen muurin rakentamista DDR:n presidentti Walter Ulbricht vannoi Neues Deutschlandin sivuilla: "Niemand hat die Absicht, eine Mauer zu errichten" (kenelläkään ei ole aikomustakaan pystyttää muuria).^[2] 13. elokuuta 1961 40 000 DDR:n sotilasta, poliisia ja työläistä sulki tiet ja kadut, jotka johtivat Länsi-Berliiniin. Ensin kaupungin jako tehtiin piikkilangalla, mutta hieman myöhemmin ryhdyttiin rakentamaan parempaa muuria, joka tehtiin betonielementeistä. DDR:n viranomaisten mukaan muuri oli "antifasistinen suojavalli" (saks. antifaschistischer Schutzwall).

[muokkaa] Muurin rakenne ja vaiheet

Berliinin muurin jäännöksiä lähellä Potsdamer Platzia vuoden 2003 kesäkuussa.

Berliinin muuri oli yli 155 km pitkä. Sitä rakennettiin neljässä eri vaiheessa:

Piikkilanka-aita (1961)
Parannettu piikkilanka-aita (1962–1965)
Betonimuuri (1965–1975)
Grenzmauer 75 (Betonielementtimuuri 75) (1975)

Vuoden 1962 kesäkuussa aloitettiin toiseen vaiheen rakennustyöt, jossa muurin vieressä sijainneet talot hajotettiin ja noin 100 metrin päähän rakennettiin uusi muuri. Väliin jäi tyhjä kaistale ei-kenenkään maata, jota alettiin kutsua "kuoleman käytäväksi". Se oli täytetty hienojakoisella soralla, jotta pakoa yrittävien jalanjäljet näkyisivät helposti. Alue oli täysin suojaton ja ansoitettu muun muassa paukkupanoksilla, jotka oli liitetty mutkittelevaan lankaan. Pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, jotka haavoittivat pakenijaa ja kutsuivat rajavartijat paikalle. Alueen tärkein ominaisuus oli vartiotorneissa oleville vartijoille avautuva vapaa tulilinja. Aluetta ei ollut miinoitettu, toisin kuin DDR:n ja Saksan liittotasavallan välistä muuta raja-aluetta.

Viimeinen rakennusvaihe alkoi vuonna 1975. Lopullisen muurin korkeus oli 3,6 m ja leveys 1,5 m. Sen rakentaminen maksoi 16 155 000 DDR:n markkaa. Muurin yläosassa oli metallinen putki joka hankaloitti muurin yli kiipeämistä. Ennen metallista putkea kokeiltiin lasinsirpaleita muurin päällä, mutta päättäjät katsoivat paremmaksi siirtyä metalliseen putkeen. Rakennelmaan kuului myös 300 vahtitornia ja 30 bunkkeria.

Muurin rakentamisen jälkeen pako Saksan liittotasavaltaan oli erittäin vaikeaa. Pakenemista yrittäneistä 5000 onnistui, 239 kuoli ja 200 haavoittui vakavasti. Piikkilankavaiheessa, kun raja vielä kulki pitkin kaupungin katuja, pakoa saattoi yrittää yksinkertaisesti loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle. Betonimuurin ja suojavyöhykkeen valmistuttua tämä muuttui mahdottomaksi. Myöhemmin pakoa yritettiin muun muassa kaivamalla tunneleita muurin ali tai lentämällä sen yli.

Muurin murtumisen aikoihin suunniteltiin parannuksia muuriin. Niitä ei kuitenkaan ehditty rakentaa ennen muurin murtumista. Parannuksiin kuului elektronisia valonheittimiä ja hämäränäkölaseja.

[muokkaa] Rajanylityspaikat

Itä- ja Länsi-Berliinin välillä oli vain muutamia rajanylityspaikkoja, joista ainoat ulkomaisille matkailijoille avoimet olivat Checkpoint Charlie ja Friedrichstraßen metroasema. Muut rajanylityspaikat olivat avoimia vain tietyille erikoisryhmille kuten diplomaateille ja valtiovieraille. Lisäksi Länsi-Berliinin länsirajalla oli rajanylityspaikkoja Länsi-Berliinin ja muun Saksan liittotasavallan välistä, DDR:n alueen kautta kulkevaa läpikulkuliikennettä varten.

DDR:n kansalaisilla ei ollut oikeutta ylittää rajaa ilman erityistä lupaa, joita varsinkaan alkuvuosina ei juuri myönnetty. DDR:n viimeisinä vuosina tällaisen luvan saivat varsinkin eläkeläiset helpostikin, mutta samaan aikaan rajan valvontaa tiukennettiin niin, että luvaton rajanylitys kävi entistä mahdottomammaksi.

[muokkaa] Muurin murtuminen

Berliinin satelliittikuva vuodelta 2002, johon on piirretty keltaisella muurin reitti

Muurin murtuminen johtui oikeastaan väärinkäsityksestä. Syksyllä vuonna 1989 DDR:ssä alkoivat suuret hallituksenvastaiset mielenosoitukset. DDR:n johtaja Erich Honecker erosi 18. lokakuuta ja uusi hallitus päätti marraskuussa lievittää hiukan ankaria matkustusrajoituksia ihmisten lepyttämiseksi. Televisiolähetyksessä ilmoitettiin kuitenkin erehdyksessä, että kaikki rajoitukset olisi poistettu. Kymmenettuhannet ihmiset ryntäsivät muurille, eivätkä hämmästyneet rajavartijat tienneet, mitä tehdä valtaville hurmioituneille ihmismassoille, jotka vaativat pääsyä muurin toiselle puolelle. Koska vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten joukkomurha, rajavartijoiden oli annettava periksi ja päästettävä kansanjoukot läpi. Muurin toisella puolella heitä tervehtivät riemuitsevat länsiberliiniläiset. Tätä marraskuun yhdeksättä päivää vuonna 1989 pidetään muurin murtumispäivänä.

Rajan ylitys oli tämän jälkeenkin periaatteessa sallittua vain virallisilla rajanylityspaikoilla, mutta käytännössä ihmisten sallittiin kiipeillä muurin ylikin. Seuraavien viikkojen aikana kuitenkin avattiin joukko uusia rajanylityspaikkoja, joiden kohdalta muuri purettiin. Ensimmäisten joukossa avattiin kulkuyhteys Potsdamer Platzin kautta, ja 22. joulukuuta 1989 avattiin myös Brandenburger Tor. Seuraavien vuosien aikana, Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen muuri purettiin lähes kokonaisuudessaan, ja vain muutamia lyhyitä osia siitä on enää pystyssä.

Berliinin muurin alle jääneiden talojen ja tonttien omistajat ovat hakeneet korvauksia oikeusteitse aivan viime vuosinakin.

Vaikka Berliinin muuri on avattu ja hävitetty melkein olemattomiin, ei Saksojen jälleenyhdistyminen ole silti täydellinen. Puhutaan, että "muuri on siirtynyt ihmisten korvien väliin"^lähde?. Jotkut Länsi-Berliinin asukkaat haluaisivat muurin takaisin, koska lännen saarekkeena sillä oli omia etuoikeuksia, jotka menetettiin, kun Berliinistä tuli yhdistyneen Saksan pääkaupunki^lähde?.

Berliinin muuri 16. marraskuuta vuonna 1989.

Checkpoint Charlie oli ulkomaalaisille Friedrichstraßen metroaseman ohella ainoa reitti Itä- ja Länsi-Berliinin välillä. Nykyään se on nähtävyys.

Näkymää ns.kuoleman kaistaleelle.

[muokkaa] Lähteet

Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 - 9. marraskuuta 1989. Juva: WSOY, WS Bookwell, 2008. ISBN 978-951-0-33128-6.

[muokkaa] Viitteet

↑ ^1,0 ^1,1 Hentilä, Marjaliisa & Hentilä, Seppo: Berliiniin: retkiä lähihistoriaan, s. 172. Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-693-8.
↑ Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 - 9. marraskuuta 1989, s. sivujen 288-289 välinen kuvaliite. Juva: WSOY, WS Bookwell, 2008. ISBN 978-951-0-33128-6.