Berliinin muuri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muurin rakentamisen loppuvaiheessa tehty "kuoleman käytävä" aidan ja betonimuurin välillä antoi Itä-Saksan rajavartijoille esteettömän näkymän ampua idästä pakenevat kansalaiset. Muurin Länsi-Berliinin puoleinen sivu oli vartioimaton, ja täyttyi siksi graffiteilla.

Berliinin muuri (saks. Berliner Mauer) oli muuri, joka erotti Itä-Berliinin ja sitä ympäröineen Itä-Saksan valtion Länsi-Berliinistä 1961–1989. Sen tarkoituksena oli estää itäberliiniläisten ja itäsaksalaisten pääsy länteen.[1]

Muurin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itäsaksalaiset rakennustyöläiset rakentamassa Berliinin muuria 20. marraskuuta 1961.

Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet jakoivat Saksan neljään miehitysvyöhykkeeseen. Myös pääkaupunki Berliini jaettiin samalla tavalla Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan vyöhykkeisiin, vaikka se sijaitsikin keskellä Neuvostoliiton vyöhykettä. Neuvostoliitto hallitsi kaupungin itäosaa, kolme länsivaltaa sen länsiosaa.

Kun Neuvostoliitto poliittisen kiistan vuoksi saartoi Berliinin länsivyöhykkeet kesäkuussa 1948, kaikki elintarvikkeet oli kuljetettava kaupunkiin lentoteitse ilmasiltaa pitkin toukokuuhun 1949 saakka. Tämän jälkeen Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan Saksan-vyöhykkeistä muodostui Saksan liittotasavalta ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (Itä-Saksa eli DDR). Länsi-Berliinistä tuli tällöin käytännössä osa läntistä Saksaa Itä-Saksan alueen sisällä. Kun Saksan sisäraja suljettiin vuonna 1952, jäi Berliini ainoaksi paikaksi, jossa raja oli yhä avoin. Miljoonat itäberliiniläiset ja -saksalaiset pakenivat sen kautta länteen, joukossaan paljon korkeasti koulutettuja ja työikäisiä kansalaisia. Berliinin muuri rakennettiin tämän joukkopaon estämiseksi.[1]

Vielä vähän ennen muurin rakentamista kesällä 1961 Itä-Saksan kommunistipuolueen johtaja Walter Ulbricht vannoi Neues Deutschlandissa-lehdessä, ettei kellään ole aikomusta pystyttää muuria (”Niemand hat die Absicht, eine Mauer zu errichten”).[2] 13. elokuuta 1961 40 000 Itä-Saksan kansallisen kansanarmeijan sotilasta, poliisia ja työläistä sulki Länsi-Berliiniin johtavat tiet ja kadut. Ensin kaupungin jako tehtiin piikkilangalla, mutta pari päivää myöhemmin ryhdyttiin rakentamaan muuria betoniharkoista. Itä-Saksan viranomaisten mukaan muuri oli ”antifasistinen suojavalli” (antifaschistischer Schutzwall).[1]

Muurin rakenne ja vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliinin muurin jäännöksiä lähellä Potsdamin aukiota 2003

Berliinin muuri oli yli 155 kilometriä pitkä. Sitä rakennettiin neljässä eri vaiheessa:

  1. piikkilanka-aita (1961)
  2. parannettu piikkilanka-aita ja muurattu muuri (1962–1965)
  3. betonimuuri (1965–1975)
  4. rajamuuri 75 (betonielementtimuuri 75) (1975)

Vuoden 1962 kesäkuussa aloitettiin toisen vaiheen rakennustyöt, jolloin muurin vieressä sijainneet talot hajotettiin ja noin sadan metrin päähän rakennettiin uusi muuri. Väliin jäi tyhjä kaistale, jota alettiin kutsua ”kuoleman käytäväksi”. Se oli täytetty hienojakoisella soralla, jotta pakoa yrittävien jalanjäljet näkyisivät helposti. Alue oli täysin suojaton ja ansoitettu muun muassa paukkupanoksilla, jotka oli liitetty mutkittelevaan lankaan. Pienikin töytäisy laukaisi paukkupanokset, jotka haavoittivat pakenijaa ja hälyttivät rajavartijat paikalle. Alueen tärkein ominaisuus oli vartiotorneissa oleville vartijoille avautuva vapaa tulilinja. Aluetta ei ollut Saksan sisärajan tavoin miinoitettu.

Viimeinen rakennusvaihe alkoi vuonna 1975. Lopullisen muurin korkeus oli 3,6 metriä ja leveys 1,5 metriä. Rakentaminen maksoi 16 155 000 DDR:n markkaa. Muurin yläosassa oli betoninen putki, joka hankaloitti sen yli kiipeämistä. Ennen betonista putkea kokeiltiin lasinsirpaleita muurin päällä, mutta päättäjät katsoivat paremmaksi siirtyä betoniseen putkeen. Rakennelmaan kuului myös 300 vahtitornia ja 30 bunkkeria.

Muurin rakentamisen jälkeen pako Länsi-Berliiniin oli erittäin vaikeaa. Pakenemista yrittäneistä 5 000 onnistui, 239 kuoli ja 200 haavoittui vakavasti. Suurin osa pakoyrityksistä pysäytettiin ja pakoa yrittäneitä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin. Piikkilankavaiheessa, kun raja vielä kulki pitkin kaupungin katuja, pakoa saattoi yrittää yksinkertaisesti loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle, jossa muun muassa Länsi-Berliinin palomiehet auttoivat pakenijoita. Pakojen estämiseksi ikkunat muurattiin umpeen ja katoille laitettiin piikkilankaesteitä. Betonimuurin ja suojavyöhykkeen valmistuttua pako rakennusten kautta muuttui mahdottomaksi. Myöhemmin pakoa yritettiin muun muassa kaivamalla tunneleita muurin ali tai lentämällä sen yli.

Muurin murtumisen aikoihin oli suunnitteilla muurin valvonnan tehostaminen esimerkiksi elektronisilla valonheittimillä ja hämäränäkölaseilla. Niitä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen muurin murtumista.

Rajanylityspaikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä- ja Länsi-Berliinin välillä oli vain muutamia rajanylityspaikkoja, joista ainoat ulkomaisille matkailijoille avoimet olivat Checkpoint Charlie ja Friedrichstraßen metroasema. Muut rajanylityspaikat olivat avoimia vain tietyille erikoisryhmille kuten diplomaateille ja valtiovieraille. Lisäksi Länsi-Berliinin länsirajalla oli rajanylityspaikkoja Länsi-Berliinin ja läntisen Saksan välistä, Itä-Saksan alueen kautta kulkevaa läpikulkuliikennettä varten.

Itä-Saksan kansalaisilla ei ollut oikeutta ylittää rajaa ilman erityistä lupaa, joita varsinkaan alkuvuosina ei juuri myönnetty. Pakenemisia rajanylityspaikkojen kautta tapahtui väärennettyjä Länsi-Berliinin passeja käyttäen ja salakuljettamalla matkustajia autoissa. Itä-Saksan viimeisinä vuosina rajanylitysluvan saivat varsinkin eläkeläiset helposti, mutta samaan aikaan rajan valvontaa tiukennettiin niin, että luvaton rajanylitys kävi entistä mahdottomammaksi.

Muurin murtuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliinin satelliittikuva vuodelta 2002, johon on piirretty keltaisella muurin reitti Berliinin sisällä

Muurin murtuminen johtui oikeastaan väärinkäsityksestä. Syksyllä 1989 alkoivat suuret Itä-Saksan hallituksen vastaiset mielenosoitukset. Maan johtaja Erich Honecker erosi 18. lokakuuta. Uusi hallitus päätti marraskuussa lievittää hiukan ankaria matkustusrajoituksia ihmisten lepyttämiseksi. Tiedotteen lukija Günter Schabowski ei ollut mukana päätöksenteossa eikä tiennyt yksityiskohtia, ei myöskään sitä, että päätöksen piti astua voimaan vasta seuraavana päivänä. Hän vastasi italialaistoimittajan kysymykseen: ”Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.” Tämä ilmoitettiin myös länsisaksalaisilla televisiokanavalla ja pian kymmenet tuhannet ihmiset ryntäsivät muurille. Hämmästyneet rajavartijat eivät tienneet, mitä tehdä pääsyä muurin toiselle puolelle vaatineille ihmismassoille. Koska vaihtoehtona olisi ollut omien kansalaisten ampuminen, rajavartijat antoivat periksi ja päästivät kansanjoukot läpi. Muurin toisella puolella heitä tervehtivät riemuitsevat länsiberliiniläiset. Tätä marraskuun yhdeksättä päivää vuonna 1989 pidetään muurin murtumispäivänä.[3]

Rajan ylitys oli tämän jälkeenkin periaatteessa sallittua vain virallisilla rajanylityspaikoilla, mutta käytännössä ihmisten sallittiin kiipeillä muurin ylikin. Seuraavien viikkojen aikana kuitenkin avattiin joukko uusia rajanylityspaikkoja, joiden kohdalta muuri purettiin. Ensimmäisten joukossa avattiin kulkuyhteys Potsdamin aukion kautta ja 22. joulukuuta 1989 avattiin myös Brandenburgin portti.[3] Seuraavien vuosien aikana, Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen muuri purettiin lähes kokonaisuudessaan ja vain muutamia lyhyitä osia siitä on enää pystyssä.

Berliinin muurin alle jääneiden talojen ja tonttien omistajat ovat hakeneet korvauksia oikeusteitse aivan viime vuosinakin.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Taylor, Frederick: Berliinin muuri: 13. elokuuta 1961 - 9. marraskuuta 1989. Suom. Matti Kinnunen. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33128-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Hentilä, Marjaliisa & Hentilä, Seppo: Berliiniin: retkiä lähihistoriaan, s. 172. Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-693-8.
  2. Taylor 2008, sivujen 288-289 välinen kuvaliite
  3. a b Riitta Pihlajamäki: Kun Berliinin muuri murtui. Kanava, 2009, nro 8, s. 481-485. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet. ISSN 0355-0303.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]