Itä-Euroopan vallankumoukset 1989

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Itä-Euroopan vallankumoukset on tapahtumasarja, jossa itäblokin maat luopuivat sosialismista ja siirtyivät länsimaiseen demokratiaan. Vallankumoukset lähtivät liikkeelle vuonna 1989 (jota kutsutaan myös "Itä-Euroopan ihmeelliseksi vuodeksi"), kun Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov julisti, että valtio on luopunut Brežnevin opista ja aloittaa uudistusohjelma Perestroikan. Vallan vaihtuminen tapahtui pääasiassa rauhallisesti. Vain Romaniassa vallankumoukselliset joutuivat turvautumaan aseisiin.

Luopuminen kommunismista eri maissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielenosoitus Tšekkoslovakian Prahassa marraskuussa 1989.

Puola[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisenä Puolassa järjestettiin jatkuvien levottomuuksien hillitsemiseksi 4. ja 18. kesäkuuta vapaat parlamenttivaalit. Vaalit voitti 97 % enemmistöllä Lech Wałęsan Solidaarisuus-puolue, joka järjestäytyi syyskuussa Itä-Euroopan ensimmäiseksi ei-kommunistiseksi hallitukseksi 40 vuoteen.[1] Oppositioon jäänyt kommunistinen puolue muuttui sosialistiseksi puolueeksi ja sanoutui irti kommunismista.[2]

Unkari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unkarin kommunistinen puolue aloitti itse maan uudistukset, ja maassa sallittiin monipuoluejärjestelmä ja yksityisyrittäjyys jo vuoden 1988 puolella. Uuden perustuslain jälkeen lokakuussa 1989 kommunistinen puolue lopetti toimintansa ja talouselämä yksityistettiin. Maa siirtyi markkinatalouteen ja demokratiaan.[2][3] Uusiksi johtajiksi valittiin siihen asti sivussa olleita mutta kansainvälisesti maineikkaitakin lääketieteen historian tutkijoita, yliopistojen professoreita ja pappeja, jotka olivat ulkoasultaan värittömiä ja itse asiassa julkisuutta karttelevia mutta rehdin maineessa olevia.lähde?

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisia Berliinin muurin päällä syksyllä 1989.

Saksan demokraattisessa tasavallassa (DDR) ei Gorbatšovin rohkaisemiin uudistuksiin nähty tarvetta, ja maan lehdistöstä sensuroitiin Perestroikaa kannattavat kirjoitukset. Maan johtaja Erich Honecker julisti vielä tammikuussa, että Berliinin muuri seisoo paikoillaan seuraavat sata vuotta. Lokakuussa Saksan demokraattisen tasavalta vietti 40-vuotisjuhliaan, joissa vieraillut Gorbatšov arvosteli maan pysähtyneisyyttä.[1]

Unkarin avatessa syyskuussa Itävallan vastaisen rajansa, tuhannet itäsaksalaiset siirtyivät Unkarin kautta länteen. DDR:ssa pidettiin yhä laajamittaisempia mielenosoituksia rajan avaamisen puolesta, ja 9. marraskuuta maa avasi Saksan liittotasavallan vastaisen rajansa. Berliinin muuri kaadettiin ja yli miljoona saksalaista kävi viikonlopun aikana Saksan liittotasavallan puolella.[1]

Kommunistinen puolue luhistui ja DDR:ssa järjesttettiin vapaat vaalit, jotka kristillinen puolue voitti. Uusi hallitus alkoi ajaa Saksojen yhdistymistä, ja Saksan liittotasavallan markka otettiin käyttöön DDR:ssa seuraavana kesänä. Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990.[1] Neuvostoliitto alkuun vastusti Saksojen yhdistymistä, mutta pyörsi kantansa Saksan liittotasavallan luvatessa Neuvostoliitolle taloudellista apua puna-armeijan poistamiseen maasta.[3]

Tšekkoslovakia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Samettivallankumous

Saksan demokraattisen tasavallan luovuttua kommunismista, loputkin kansandemokratiat uskaltautuivat aloittaa uudistukset. Tšekkoslovakiassa toteutettiin veretön muutaman viikon kestänyt samettivallankumous marras-joulukuussa, jolloin kommunistihallinto syrjäytettiin.[3]

Vapaiden vaalien jälkeen Tšekkoslovakiassa nousi kansallisuustunne, ja maa jakautuikin vuonna 1992 rauhanomaisesti Tšekiksi ja Slovakiaksi.

Romania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Romanian vallankumous
Mielenosoittajat Bukarestin kaduilla.

Romaniassa alkoi mielenosoitukset sosialismin syrjäyttämiseksi, mutta 1960-luvulta asti hallinnut diktaattori Nicolae Ceaușescu ei suostunut luopumaan vallasta. Romanialaiset aloittivat aseellisen vallankumouksen, joka päättyi Ceaușescun syrjäyttämiseen ja teloitukseen.[3]

Bulgaria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bulgarian kommunistihallitus pyrki kääntämään vaatimukset yhteiskunnallisista muutoksista kansallisuuskiistaksi. Maan suurta turkkilaisvähemmistöä alettiin bulgarialaistaa; turkin kielen käyttö kiellettiin ja turkkilaiset nimet oli muutettava bulgarialaisiksi, mikä johti yli 300 000 turkkilaisen maastamuuttoon. Presidentti Todor Živkov painostettiin kuitenkin eroamaan, ja kommunistisen puolueen yksinvalta lopetettiin. Sosialistiseksi puolueeksi nimensä vaihtanut puolue voitti silti vuoden 1990 vapaat vaalit, mutta talousvaikeuksien takia alkoi ajaa opposition kanssa länsimaista talouspolitiikkaa ja demokratiaa.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lappalainen, Tiainen, Waronen, Zetterberg: Horisontti : Historia Napoleonista nykypäivään. Otava, 2001. ISBN 951-1-15541-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Horisontti s. 377-378
  2. a b Heikkonen, Katajamäki, Ojakoski, Väisänen: Historia - Lukion kertauskirja, s. 125. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32441-7.
  3. a b c d Kohl, Palo, Päivärinta, Vihervä: Forum - kansainväliset suhteet, s. 123-124. Otava, 2005. ISBN 951-1-20532-3.
  4. Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput, s. 69. Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.