Saksan demokraattinen tasavalta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”DDR” ohjaa tänne. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Deutsche Demokratische Republik
Saksan demokraattinen tasavalta
7. lokakuuta 19493. lokakuuta 1990
Flag of East Germany.svg   Coat of arms of East Germany.svg
lippu vaakuna
East Germany 1956-1990.svg
Valtiomuoto Kansantasavalta
valtionpäämies
ja hallituksen päämies
SED:n pääsihteeri1
Valtioneuvoston puheenjohtaja
Wilhelm Pieck (1949–1960)
(presidentti)
Walter Ulbricht (1960–1973)
Willi Stoph (1973–1976)
Erich Honecker (1976–1989)
Egon Krenz (1989)
Manfred Gerlach (1989–1990)
Sabine Bergmann-Pohl (1990)
(valtionpäänainen)
Ministerineuvoston puheenjohtaja
Otto Grotewohl (1949–1964)
(ministeripresidentti)
Willi Stoph (1964–1973)
Horst Sindermann (1973–1976)
Willi Stoph (1976–1989)
Hans Modrow (1989–1990)
Lothar de Maizière (1990)
(ministeripresidentti)
Pääkaupunki Itä-Berliini
Pinta-ala 108,333 km² (1990)
Väkiluku
 –väestötiheys
16 111 000 (1990)
148,7 asukasta / km²
Historia
 –perustettu
 –hajoaminen

7. lokakuuta 1949
3. lokakuuta 1990
Virallinen kieli saksa
Valuutta DDR:n markka
Aikavyöhyke UTC+1
Lyhenne
Maatunnus
 
dd (ei koskaan käytetty Internet-liikenteessä)
ajoneuvot: D (1949–1973)
DDR (1973–1990)

lentokoneet:
Kansainvälinen
suuntanumero
+37
Edeltäjä(t) Flag of Germany (1946-1949).svg liittoutuneiden miehitysvyöhyke
Seuraaja(t) Saksan lippu Saksa
Motto Proletarier aller Länder, vereinigt Euch!
Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen!
Kansallislaulu Auferstanden aus Ruinen
Huomautuksia 1 Virallinen valtionpäämies oli vuosina 1948–1960 presidentti ja vuosina 1960–1990 valtioneuvoston puheenjohtaja

Saksan demokraattinen tasavalta (saks. Deutsche Demokratische Republik, DDR[1]; SDT, epäviralliselta nimeltään Itä-Saksa) oli marxismi-leninismiä virallisena ideologianaan tunnustanut valtio, joka oli olemassa vuodesta 1949 vuoteen 1990 asti. DDR:n perustivat saksalaiset kommunistit, joista moni oli ollut 1930-luvulta asti maanpaossa Neuvostoliitossa. Alueellisesti DDR käsitti vain Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen, koska tämä erillinen kommunistien hallitsema saksalainen valtio perustettiin Neuvostoliiton myötävaikutuksella kommunistien epäonnistuttua aikaisemmissa (1945–1949) pyrkimyksissään tulla valtaan koko Saksassa ja länsimaiden hylättyä Neuvostoliiton tarjouksen yhdistyneestä liittoutumattomasta Saksasta. DDR sai muodollisen suvereniteetin 1954,[2] mutta Potsdamissa solmitun sopimuksen nojalla neuvostojoukot jäivät maahan. Seuraavana vuonna DDR liittyi myös Varsovan liittoon.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet sopivat 1945 Potsdamin konferenssissa, että valloitettu natsi-Saksa jaettaisiin miehitysalueisiin neljän liittoutuneiden jäsenen – Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Ranskan kesken.[3]

Samalla myös Puolan rajoja siirrettiin länteen, samalla kun Neuvostoliiton rajoja Puolan toisella puolella siirrettiin. Tämä maanvaihdos tehtiin Saksan itäisten osien kustannuksella, ja rajalinjaksi tuli Oder–Neisse-linja.[3] DDR sijaitsi siten entisen Keski-Saksan ja Preussin alueella.

Läntisten valtojen miehittämät alueet yhdistyivät touko­kuussa 1949 Saksan liittotasavallaksi (epävirallisesti Länsi-Saksaksi). Neuvostoliiton miehitysalueesta muodostettiin samana vuonna 7. lokakuuta Saksan demokraattinen tasavalta, DDR.[2] Se peri hallintomuodokseen marxilais-leniniläisen ideologian ja liittyi Varsovan liittoon, kun vastaavasti sen läntinen naapuri liittyi länsiliittouma Natoon. Ensimmäinen DDR:n johtaja oli Walter Ulbricht. Perustuslaissa maa määriteltiin ”työläisten ja talonpoikien tasavallaksi”.

Kun hallituksen määräyksellä oli vaadittu kaikkien tuotantomäärien lisäämistä 10 %, työläiset osoittivat mieltään Itä-Berliinissä 17. kesäkuuta 1953 vaatien vapaita vaaleja. Myöhemmin samana päivänä neuvostojoukot kukistivat mielenosoituksen surmaten useita kymmeniä ihmisiä (niin sanottu Itä-Saksan kansannousu).[4]

Saksan jaon tapaan myös pääkaupunki Berliini oli jaettu liittoutuneiden kesken, vaikka se jäi itse asiassa Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen sisään. 1948-1949 Länsi-Berliinin asemasta käydyssä kiistassa Neuvostoliitto eristi kaupungin ja katkaisi länsimaiden huoltoyhteydet kaupunkiin. Vastaukseksi Länsi-Berliiniä tuettiin ilmasillalla Berliinin saarron aikana.

Neuvostoliitossa julkaistiin 10-vuotisen DDR:n olemassaolon kunniaksi vuonna 1959 postimerkki.

Saksan liittotasavallan kasvanut hyvinvointi ja lisääntynyt poliittinen sorto idässä sai monet itäsaksalaiset pakenemaan länteen.[5] Jatkuva pakolaisvirta sai DDR:n poliittisen johdon sulkemaan rajat piikkilanka-aidoilla, miinakentillä, vartiotorneilla ja rajavartiointia vahvistamalla. Kuuluisin näistä toimenpiteistä oli 1961 rakennettu Berliinin muuri, jonka sortuminen 1989 lienee voimakkain Saksojen yhdistymisen symboli. DDR:n turvallisuusministeriö, (Ministerium für Staatssicherheit, Stasi) tarkkaili kansalaisten elämää muun muassa värvättyjen ilmiantajien avulla. Joidenkin arvioiden mukaan sisäistä tarkkailua, seurantaa ja vakoilua harrastaneiden ihmisten osuus yhteiskunnasta oli peräti 1:6,5.[6]

Kamppailua lännen kanssa käytiin myös urheilun tasolla. Itäsaksalaiset menestyivät monissa olympialajeissa armottomien harjoitusmetodien, systemaattisen lahjakkuuksien seulonnan, sekä laajamittaisen dopingin ansiosta. Kuriositeettina DDR ja Saksan liittotasavalta kohtasivat jalkapallokentillä vain kerran, MM-kisoissa 1974. Vaikka liittotasavalta olikin kisojen isäntä – ja lopulta myös maailmanmestari – DDR voitti ottelun lukemin 1–0 sijoittuen lopulta kuudenneksi.

DDR oli valtiona dogmaattinen ja taloudellisesti Saksan liittotasavaltaan nähden heikko. Suunnitelmatalouteen kohdistetusta kritiikistä huolimatta DDR:ää pidettiin yleisesti taloudeltaan vahvimpana itäblokin maana, koska saksalaisten koulutustaso, työvoiman yleinen osaamistaso ja teknologia olivat parempia kuin muualla Itä-Euroopassa.lähde?

Erich Honecker otti vallan Walter Ulbrichtiltä vallankaappausmaisella operaatiolla vuonna 1971.

Ennen 1970-lukua Saksan liittotasavallan virallinen linja seurasi niin sanottua Hallsteinin doktriinia, jonka mukaan DDR:ää ei tunnustettu, eikä Liittotasavalta solminut diplomaattisuhteita sellaisten valtioiden kanssa, jotka olivat tunnustaneet DDR:n, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta.[7] Willy Brandtin uusi idänpolitiikka (Ostpolitik) johti kuitenkin lopulta siihen, että molemmat maat solmivat vuonna 1972 perussopimuksen, jolla ne tunnustivat toisensa.[8]

Saksan liittokansleri Helmut Kohl kutsui DDR:n johtajan Erich Honeckerin vierailemaan liittotasavallassa 1982. Vierailu oli lähellä toteutua 1984, mutta neuvostoliittolaiset eivät antaneet silloin lupaa.lähde? Mihail Gorbatšovin tultua NL:n johtajaksi Saksojen johtajien ainoa tapaaminen toteutui elokuussa 1987 Bonnissa, tosin työvierailuna. Kansallislauluja ei soitettu eikä virallinen protokolla noudattanut valtiojohtajien muotoa. Honecker kävi myös synnyinseudullaan Saarlandissa sekä Essenissä ja Münchenissä. Vierailua televisioitiin suorana myös DDR:ssä.

Elokuussa 1989 Unkari poisti rajoitukset maahan tulolta ja maasta poistumiselta, jolloin monet itäsaksalaiset pääsivät pakenemaan länteen ylittämällä niin sanotun vihreän rajan Unkariin ja sieltä eteenpäin Saksan liittotasavaltaan. Monet muut taas osoittivat rauhanomaisesti mieltään valtaa pitänyttä Sosialistista Yhtenäisyyspuoluetta vastaan. Nämä mielenosoitukset johtivat lopulta Honeckerin eroon ja hänet korvasi lyhyen aikaa hallinnut DDR:n viimeiseksi varsinaiseksi johtajaksi jäänyt Egon Krenz.

Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989 Günter Schabowskin ilmoitettua televisiossa, että rajan voi vapaasti ylittää. Sen jälkeen mureni nopeasti myös koko DDR:n yhteiskuntajärjestelmä. Saksojen yhdistymisen ajatus voitti yritykset luoda demokraattinen DDR. Neuvotteluja käytiin Saksojen ja vanhojen toisen maailmansodan voittajavaltioiden kesken, ja yhdistymisen pelisäännöt sovittiin. DDR:ssä pidettiin 25. maaliskuuta 1990 monipuoluevaalit, joissa kysymys Saksojen yhdistymisestä nousi tärkeimmäksi vaaliteemaksi. Vaaleissa valittu parlamentti hyväksyi ensin Saksojen välisen valuuttaunionin ja sitten Saksan yhdistymisen. Se päätti myös, että Saksan liittotasavallan lainsäädäntö tuli voimaan myös DDR:ssä. Sopimus maiden yhdistymisestä tuli voimaan 3. lokakuuta 1990, jolloin DDR:n alue tuli osaksi Saksan liittotasavaltaa ja samalla myös Euroopan unionia.

Pitkään yhdistymisen jälkeenkin itäisten ja läntisten osien välillä on vallinnut monenlaisia eroja – elämäntyyli, poliittiset aatteet ja varallisuus ovat vieläkin erilaisia Saksan eri osissa ja yleisesti on puhuttu osseista ja wesseistä. Toisaalta myös pohjois- ja eteläsaksalaisten välillä on merkittäviä eroja. Uusissa osavaltioissa taloudellinen eriarvoisuus on ollut vanhaa länsipuolta suurempaa.lähde? Työttömyys, köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat luoneet pohjaa ääriliikkeiden läntisiä alueita vahvemmalle jalansijalle. Lisäksi Saksojen yhdentyminen heikensi Saksan talouskasvua, koska entisen DDR:n jälleenrakennus vei niin paljon varoja. Uudelleenperustettu Treuhand-organisaatio yksityisti suurimman osan entisen DDR:n teollisuudesta ja tuotantolaitoksista, minkä jälkeen monet niistä lakkautettiin.

Saksan demokraattisen tasavallan hallinnollinen jako

Hallinnollinen jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan demokraattinen tasavalta käsitti Saksan nykyisten Brandenburgin, Mecklenburg-Vorpommernin, Saksin, Sachsen-Anhaltin ja Thüringenin osavaltioiden alueet sekä Itä-Berliinin. Vastaavat osavaltiot olivat olemassa myös Saksan demokraattisen tasavallan alkuvuosina, mutta vuonna 1952 ne lakkautettiin ja maa jaettiin viiteentoista hallinnolliseen piirikuntaan. Ne saivat nimensä pääkaupunkiensa mukaan. Uudelleen Saksan itäiset osavaltiot perustettiin vasta Saksan yhdistymisen yhteydessä vuonna 1990.

Vuosina 1952–1990 Saksan nykyisten osavaltioiden alueella olivat seuraavat piirikunnat:

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1946 itäisessä Saksassa yhdistyivät Saksan kommunistinen puolue (KPD) ja Sosiaalidemokraattinen puolue (SPD), jotka muodostivat Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (saks. Sozialistische Einheitspartei Deutschlands, SED),[9] joka yhdessä muiden puolueiden kanssa muodosti Demokraattisen Saksan kansanrintaman. Saksojen yhdistyttyä SED nimettiin uudelleen Demokraattisen sosialismin puolueeksi (Partei des demokratischen Sozialismus, PDS).

Muut puolueet, kuten kristillisdemokraattinen CDU, toimivat parlamentissa (Volkskammer) SED:n hallitseman kansanrintaman alla. Puolueiden lisäksi parlamentissa oli myös edustajia joukko-organisaatioista kuten Saksan vapaa nuoriso (Freie Deutsche Jugend) tai Vapaa Saksan ammattiyhdistysten liitto. Naisten integraatiota poliittiseen järjestelmään edistettiin perustamalla naisjärjestö, jolla oli paikkoja parlamentissa.

Ei-parlamentaariset joukko-organisaatiot olivat keskeisessä asemassa DDR:n yhteiskunnassa. Näitä olivat esimerkiksi Urheilu- ja voimisteluliitto ja Kansan solidaarisuus (”Volkssolidarität”, vanhusten organisaatio). Yksi erittäin suosittu organisaatio oli Saksa–Neuvostoliitto-ystävyysseura.

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

DDR:n merkittävimpiä perustuotteita olivat vehnä, ruis, ohra, kaura, sokerijuurikas, peruna, ruskohiili, rauta, kupari, tina ja kaliumsuolat.[10]. Maan pääelinkeinoja ja merkittävimpiä vientituotteita olivat koneenrakennus, sähköteknisten ja optisten laitteiden valmistus sekä tekstiili-, kemian- ja paperiteollisuus.[10]. Maassa korostettiin joka käänteessä sen sosialistista luonnetta. Valtio ohjaili kaikkea tuotantoa ja kauppaa sekä omisti suurimman osan kaupunkiasunnoista.

Ennen vuotta 1945 Saksan itäinen alue oli ollut pääosin maatalousvaltaista, eikä siellä ligniittiä ja kaliumhydroksidiä lukuun ottamatta ollut liiemmin luonnonvaroja. Näin se ei erityisen hyvin sopinut Neuvostoliiton suunnitelmiin raskaan teollisuuden kehittämiseksi 1950- ja 1960-luvuilla. Oderille Eisenhüttenstadtiin ja länsiosaan Calbeen rakennettiin rauta- ja terästeollisuutta. Tavoitteena oli tehdä maasta omavarainen raudan ja teräksen suhteen, mutta raaka-aineita jouduttiin tuomaan mittavia määriä Puolasta ja Ukrainasta. 1960- ja 1970-luvuilla DDR tuli entistä riippuvaisemmaksi Neuvostoliitosta Volgan-Uralin öljyn ja kaasun tuonnin myötä. Uusien valtionrajojen myötä merkittävät satamat, Hampuri ja Stettin olivat jääneet Saksan liittotasavallalle ja Puolalle, minkä johdosta Rostockin ja Stralsundin satamia kehitettiin ja maantie- ja rautatieverkkoa parannettiin.

Stalinin kuoltua ja Hruštšovin noustua valtaan 1959 Neuvostoliitossa päätettiin talouspolitiikasta, jonka mukaan itäblokin maiden tuli olla omavaraisia. DDR:ssä piti erikoistua tietylle teollisuudenalalle tuotantoon sosialistimaiden markkinoille. Ruskohiilen tuotanto kasvoi nopeasti ja sähköistäminen edistyi merkittävästi. Kemianteollisuus tuotti laajamittaisesti erilaisia tuotteita ja etenkin Stassfurtin lähistölle syntyi kaliumteollisuutta. Kaupunkeihin perustettiin suuria valtion omistamia kone-, työkalu-, optiikka-, laite-, sähkötarvike- ja elektroniikkateollisuuslaitoksia. Yhteinen kieli Saksan liittotasavallan kanssa helpotti tutkimus- ja kehitystoimintaa.

1970-luvulla DDR ja Saksan liittotasavallan suhteet paranivat ja Saksan ja Euroopan yhteisö avautuivat DDR:n viennille. 1980-luvulle tultaessa DDR oli SEV:n johtava maa teknologian osalta.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

DDR:n ja naapurivaltioiden pinnanmuodot

Saksan demokraattiseen tasavaltaan kuulunut alue on suurelta osin tasaisella maaperällä. Pohjoisen viljavat alangot vaihtuvat alueen länsiosassa metsien ja peltojen täplittämäksi kumpuilevaksi ylängöksi. Etelässä on vuoristoa.

Ilmasto entisen DDR:n alueella on leuto ja merellinen. Talvet ovat lyhyitä ja leutoja, kesät lämpimiä ja kosteita. Koko maan vuotuinen keskilämpötila on noin 9 °C (Suomessa noin 2 °C). Kylmän kauden lämpötiloille on tyypillistä voimakas vaihtelu; Föhn-tuulet.

Saksan demokraattisen tasavallan merkittävimmät luonnonvarat olivat kivihiili, kupari, ligniitti, maakaasu, nikkeli, potaska, puu, rautamalmi, suola ja uraani.

Kansallinen turvallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volkspolizei[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

DDR:n poliisi oli Volkspolizei. Neuvostoliiton sotilashallinto perusti omalla miehitysalueellaan poliisivoimat jo 1945 entisistä Wehrmachtin upseereista, jotka olivat kääntyneet tukemaan kommunismia. Keväällä 1949 poliisista puhdistettiin kaikki epätoivottu henkilöstö, entiset sotilaat, sotavangit ja lännestä tulleet. 1950-luvulle mennessä DDR:ssä oli jo tehokkaat turvajoukot, vaikkei Saksoilla ollutkaan armeijoita.

Poliisilla oli sotilaskoulutus ja sotilasarvot ja he toimivat lisäksi rajavartijoina Saksojen välisellä rajalla. Poliisi oli suoraan sisäministeriön alainen ja toimi yhteistyössä tiedustelupalvelu Stasin kanssa. Poliisilla oli omat ilmiantajansa, joiden tietoja tarkistettiin Stasin kanssa. Poliisin jäsenet pääsivät erikoiskauppoihin, jotka olivat tavalliselta kansalta suljetut ja saivat useimpia muita kansalaisia paremman asunnon.

Ensimmäinen Volkspolizein voimannäyte oli kesäkuun 1953 mellakoiden kukistaminen Itä-Berliinissä. Neuvostoarmeijan panssareiden tukemana 50 ihmistä surmattiin työläisten mielenosoitusta tukahdutettaessa. Berliinin muurin rakentamisen jälkeen poliisi valvoi rajaa Berliinissä ja pyrki estämään loikkaukset länteen. Ensimmäinen loikkausta yrittänyt ammuttiin Berliinin muurille 24. elokuuta 1961. Poliisin valtuuksia laajennettiin 1968, jolloin poliisin tehtäväksi annettiin myös ”sosialististen saavutusten, vapaan elämän ja luovan työn suojelu”. Tämän jälkeen poliisi saattoi perustella kaikkia tekemisiään lain avulla.

Stasin ja Volkspolizein pelon väistyessä 1989 ennen melkein rikoksettoman DDR:n rikollisuus kasvoi räjähdysmäisesti, eikä valmistautumaton Volkspolizei kyennyt vastaamaan. Leipzigissä vakavien rikosten määrä nousi 1989–1990 peräti 540 %.

Saksan yhdistymisen jälkeen suuri osa Volkspolizein jäsenistä koulutettiin uudelleen Saksan poliisivoimiin.

Kansanarmeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanarmeijan tunnus
Trabant 601 Kübelwagen - NVA:n sotilasversio

Saksan demokraattisen tasavallan kansanarmeija (Nationale Volksarmee, NVA) perustettiin 1. maaliskuuta 1956. Sen edeltäjä oli vuonna 1952 perustettu Kasernierte Volkspolizei (KVP).

NVA oli ammattilaisarmeija vuoteen 1962, jolloin asevelvollisuus otettiin jälleen käytäntöön. Asepalvelus kesti 18 kuukautta ja siihen olivat velvoitettuja 18–26-vuotiaat miehet. Aseettomaan palvelukseen luotiin 1964 mahdollisuus rakennussotilaana (Bausoldat). Nämä joukot erotettiin normaaleista yksiköistä, jotta idealismi ei leviäisi. Aseistakieltäytyjiä vainottiin ja heiltä evättiin usein opiskelupaikka palveluksen jälkeen. Totaalikieltäytyjät olivat valtion vihollisia ja heidät tuomittiin vankeuteen, jonka jälkeen seurasi usein karkotus.

NVA oli Varsovan liiton toiseksi suurin armeija. Se oli aseistettu pääasiassa neuvostokalustolla ja muodosti Neuvostoliiton etulinjan joukkojen kanssa ensimmäisen aallon mahdollisessa hyökkäyksessä Natoa vastaan.

NVA liitettiin Bundeswehriin 1990. Suurin osa entisistä DDR:n upseereista vapautettiin kuitenkin palveluksesta ja muut alennettiin. Neuvostokalusto poistettiin pääosin käytöstä ja myytiin ulkomaille, esimerkiksi Suomeen.

Stasi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stasi, Ministerium für Staatssicherheit oli DDR:n turvallisuus- ja tiedusteluorganisaatio, ja sitä pidettiin yhtenä maailman tehokkaimmista tiedustelupalveluista. Stasi perustettiin 1950 ja se järjestettiin Neuvostoliiton KGB:n mukaan, historiallisen esikuvan ollessa Neuvostoliiton ensimmäinen salainen poliisi, vuonna 1917 perustettu Tšeka. Stasin tehtävänä DDR:n rajojen sisällä oli ulkomaalaisvalvonnan lisäksi erittäin laajalle ulottunut omien kansalaisten seuraaminen. Tällä pyrittiin ensisijaisesti kontrolloimaan kansalaisten epäsopivaa poliittista käyttäytymistä, mutta Stasin huomio kiinnittyi myös usein ihmisten arkipäiväiseen kanssakäymiseen.

Stasin vaikutus ulottui lähes jokaiseen DDR:n yhteiskunnan alueeseen. 1989 DDR:n romahtaessa sillä oli 91 000 kokopäiväistä työntekijää ja 300 000 ilmiantajaa. Tämä tarkoitti, että joka viideskymmenes itäsaksalainen oli tekemisissä Stasin kanssa. Vuoden 1989 vallankumouksen yhteydessä kansalaiset tunkeutuivat Stasin toimistoihin, mutta viranomaiset ehtivät tuhota suuria määriä arkistoista. Nykyisin arkistot on avattu ja valvotut ovat saaneet huomata ystäviensä, perheenjäsentensä ja kollegoidensa jättäneen säännöllisesti raportteja Stasille. Stasi tuki myös salaa lännessä toimivia terroristeja, kuten Punaista armeijakuntaa. Nämä terroristiryhmittymät eivät tosin olleet todellisuudessa mitään Stasin luomia kulisseja – pääasiassa ideologisen kuilun takia tuki ei ollut läheskään suoraa ja esimerkiksi Stasin Punaiselle Armeijakunnalle antama tuki ajoittuu lähinnä 1980-luvulle, jolloin varsinaiset opiskelijaradikalismille pohjanneet ensimmäisen sukupolven terroristit eivät olleet enää mukana kuvioissa.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Walter Womackan sosialistista realismia edustava lasimaalaus Berliinin entisessä valtioneuvostorakennuksessa.

Yhtyeiden oletettiin laulavan saksaksi. Sanoitukset tarkastettiin vahingollisen materiaalin varalta ja epäsuotavat sanoitukset saattoivat johtaa yhtyeen kieltämiseen. Vuonna 1980 ensimmäisenä merkittävä läntisenä rockyhtyeenä Itä-Berliinissä soitti länsisaksalainen Tangerine Dream -yhtye, jonka instrumentaalimusiikkia ei pidetty ”vaarallisena”. Länsivaikutteet olivat helposti tavoitettavissa, koska länsisaksalaisten radio- ja TV-lähetykset olivat kuultavissa itäisessä Saksassa. Tämä johti siihen, että underground-yhtyeet muistuttivat tyyliltään läntisiä yhtyeitä.

Nostalgia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itäsaksalainen kulutuskulttuuri on viime aikoina yhdistyneessä Saksassa noussut tietynlaiseen kulttiasemaan. Nostalgia on saanut entiset itäsaksalaiset muistelemaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan täysin erilaisessa valtiossa. Ostalgiaksi kutsuttu ilmiö saa ihmiset keräämään erilaisia DDR-muistoesineitä – ruokapaketeista Trabanteihin. Nämä esineet muistuttavat entisiä DDR:n kansalaisia ympäristöstä, jossa he varttuivat.

Osittain ilmiöön liittyviä tunteita voi havainnoida Wolfgang Beckerin 2003 julkaistussa elokuvassa Good bye, Lenin!

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taitoluistelija Katarina Witt tunnettiin myös nimellä ”sosialismin kauneimmat kasvot”.

Urheilussa oli ideologisesti tärkeää osoittaa sosialistinen paremmuus kansainvälisessä kilpailutoiminnassa. DDR verraten pienenä maana menestyi hyvin olympia- ja maailmanmestaruustasolla erityisesti pyöräilyssä, painonnostossa, uinnissa, nyrkkeilyssä, luistelussa, yleisurheilussa ja useissa talviurheilulajeissa kuten taitoluistelussa muiden muassa Katarina Witt. Käsipallo oli suosituin palloilulaji ja sitä seurasi jalkapallo. Menestyneimpiä jalkapalloseuroja olivat Berliner FC Dynamo, Dynamo Dresden, 1. FC Magdeburg, FC Carl Zeiss Jena ja 1. FC Lokomotive Leipzig. Tunnetuimpiin jalkapalloilijoihin kuuluivat muiden muassa Thomas Doll sekä myöhemmin yhdistyneen Saksan riveissä Euroopan mestaruuden voittanut Matthias Sammer. DDR menestyi vuoden 1974 jalkapallon MM-kisoissa sijoittumalla kuudenneksi voittamalla muiden muassa maailmanmestariksi nousseen isännän Saksan liittotasavallan 1-0 alkulohkossa.

DDR tuli tunnetuksi erilaisten doping-aineiden valtaisasta ja organisoidusta käytöstä urheilutulosten parantamiseksi. DDR:n valtio tuki urheilua ja doping-tutkimusta avokätisesti eräänlaisena propagandan keinona, siitä alkaen kun DDR hyväksyttiin myös Kansainvälisen olympiakomitean jäseneksi 1965 (jäsenyys päättyi 1990). DDR:n luhistumisen jälkeen entiset urheilijat ovat myös nostaneet oikeusjuttuja hormoneiden heille aiheuttamista ongelmista. Muiden muassa itäsaksalaiset naiskuulantyöntäjät ovat tulleet tunnetuiksi mieheksi vaihtuneista sukupuolistaan.

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa Saksan demokraattisen tasavallan väestöstä oli saksalaisia. Maan tärkein kansallinen vähemmistö oli slaavilaiset sorbit eli vendit Puolan rajan läheisyydessä.[10]

DDR:n kansalaisten lisäksi maassa asui venäläisiä ja muita Neuvostoliiton väestöryhmiä.

Valuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Engels 50 markan setelissä (1971)

Saksan demokraattisen tasavallan rahayksikkö oli markka (saks. Mark der Deutschen Demokratischen Republik), joka otettiin käyttöön Neuvostoliiton Saksan miehitysvyöhykkeellä vuonna 1948. Vuoteen 1964 se tunnettiin nimellä Deutsche Mark, Saksan markka, vuoteen 1967 Mark der Deutschen Notenbank ja siitä eteenpäin Mark der DDR. Arkikielessä se tunnettiin vain markkana ja lännessä nimellä Ostmark. Markka jakaantui sataan penniin (Pfennig). Sen valuuttakoodi oli DDM.

Saksan demokraattisen tasavallan markka oli ei-vaihdettava valuutta. Sen vieminen ulos maasta oli kiellettyä, eikä sen takia ollut olemassa virallista vaihtokurssia. 1. heinäkuuta 1990, noin kolme kuukautta ennen Saksojen yhdistymistä, perustettiin valuuttaliitto Saksan liittotasavallan kanssa, ja Saksan markasta tuli DDR:n rahayksikkö sen loppukuukausien ajaksi: Rahat vaihdettiin niin, että yksi DDR:n markka vastasi yhtä Saksan markkaa (velat, vuokrat, palkat ym.). DDR-kansalaisten säästötilit vaihdettiin 1:1 lapsille (-14v.): 2000,00, aikuisille (15-59 v.): 4000,00 ja vanhuksille: 6000,00 markka. Ylimenevät DDR-markat vaihdettiin 2:1. Käteisvaihtoa ei ollut.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan demokraattinen tasavalta.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo, Kotus
  2. a b c Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra-Su), s. 3671, art. Saksa. Otava, 1973. ISBN 951-1-01236-3.
  3. a b Fokus, s. 3668
  4. Tuure Junnila: Utopia luokattomasta yhteiskunnasta, Luokkavastakohdat ja luokkataistelu Itä-Euroopan sosialistisissa maissa. WSOY, 1982. ISBN 951-0-11461-8.
  5. Junnila, s. 164
  6. Anna Funder. Stasiland: Stories from behind the Berlin Wall. London: Granta Books, 2003, ISBN 978-1-86207-580-1.
  7. Seppo Hentilä: Kaksi Saksaa ja Suomi, Saksan-kysymys Suomen puolueettomuuspolitiikan haasteena, s. 43-46. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2003. ISBN 951-764-465-7.
  8. Hentilä, s. 181
  9. Junnila, s. 144
  10. a b c Fokus, s. 3669

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anon.: DDR esittäytyy. Dresden: PANORAMA DDR, 1986. 360 s.
  • Günter Höhne: DDR-design - Itäsaksalaisen suunnittelun helmiä (Minerva, 2010)
  • Nefjodov V. V. SED a kultura NDR. Historicka monografie. Hradec Kralove, 2009.
  • Нефёдов В. В. СЕПГ и культура ГДР. Историческая монография. Градец-Кралове, 2009.