Televisio

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Televisiota katsova yhdysvaltalaisperhe vuonna 1958.

Televisio eli TV on liikkuvan kuvan ja siihen kuuluvan äänen sähköistä lähettämistä ja vastaanottamista: asema tai laite, jolla tällaista kuvaa lähetetään tai varsinkin vastaanotetaan.[1] Sana televisio on uudismuodoste kreikan sanasta tele ’kaukana’ ja latinan sanasta visio ’näkeminen’. Televisiota nimitettiin Suomessa vielä 1950-luvulla myös näköradioksi.

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisokuva kuvataan ja lähetetään liikkumattomina kuvina, joiden nopea peräkkäinen esittäminen muodostaa illuusion liikkeestä. Kameran valoherkkä tunnistin muuttaa valon sähköiseksi signaaliksi. Kuva muodostetaan viivoittain pyyhkäisten kuva-alan yli eli skannaamalla. Viivojen lukumäärä sekä viivan pituudella olevien pisteiden määrä kertoo kuvan tarkkuudesta. Lisäksi kuvanlaatuun vaikuttaa pisteiden valovoimakkuuksien erottelukyky.[2]

Televisiolähetys voidaan siirtää vastaanottimiin radioteitse radiomastojen ja tietoliikennesatelliittien kautta tai radiotaajuisena sähköisenä signaalina kaapelia pitkin. Lähetysmuoto voi olla joko analoginen tai digitaalinen. Maailmanlaajuisesti analoginen lähetystekniikka on vielä toistaiseksi digitaalista yleisempi, mutta digitaalinen lähetystekniikka on nopeasti syrjäyttämässä analogisen tekniikan. Suomi siirtyi maanpäällisissä lähetysverkoissa pelkästään digitaalitelevisiolähetyksiin 1. syyskuuta 2007. Televisiokuvaa voidaan välittää myös internetin kautta.

Nykyisin televisiota käytetään myös joidenkin oheislaitteiden näyttöinä ja kaiuttimina. Tällaisia oheislaitteita ovat esimerkiksi DVD-soittimet ja pelikonsolit. Televisiota voidaan käyttää myös tietokoneen näyttönä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indiana State Museumin näyttelyssä varhainen Nibkowin levyllä toimiva televisiokokeilu
Berliinin olympialaisissa vuonna 1936 käytetty televisiokamera ”Olympia-Kanone”.
Muistokyltti Suomen ensimmäiselle julkiselle televisiolähetykselle 24. toukokuuta 1955 Albertinkatu 40-42:ssa, Kamppi, Helsinki.
Ensimmäiset julkiset televisiolähetykset eri maissa
  1930–1939
  1940–1949
  1950–1959
  1960–1969
  1970–1979
  1980–1989
  1990–1999
  Ei tietoa
Televisiovastaanottimia 1 000 henkeä kohti eri maissa
  1000+
  500–1000
  300–500
  200–300
  100–200
  50–100
  0–50
  Ei tietoa

Pian lennättimen keksimisen jälkeen oivallettiin, että sillä voidaan lähettää myös kuvatietoa ja tämä varhainen telefax-idea patentoitiin 1843. 1860 esiteltiin pantelegrafi, jolla voitiin siirtää nimikirjoitus lennättimen avulla, kun toisessä päässä oli sähköinen ja tahdistettu kynä. Ranskassa esitettiin pian puhelimen keksimisen jälkeen vuonna 1878 ajatus videopuhelimesta nimellä telephonoscope. Televisio on radion edelleen kehitetty muoto.

Kuvan lähettämiseksi sähköisessä muodossa se pitää ensin hajottaa osiin ja tätä varten Paul Nipkow (1860-1940) kehitti kuvan hajottimen 1884, jossa pyörivä ja rei'itetty levy toimii alkeellisena skannerina. Reiät olivat siinä spiraalilla, jolloin yhdellä kierroksella saadaan luettua yksi viiva pistejonosta muodostuvana säteenä. Koko kuvan lukeminen edellyttää luettavan kuvan siirtymistä pisteaskeleen ja uutta viivan lukua. Säteistä muodostuneessa kuvassa ovat uloimpien kaarien pisteiden väli suurempi kuin sisempien. Television varhaisessa vaiheessa hyödynnettiin tätä mekaanista skanneria ja puhutaankin elektromekaanisesta televisiosta. Jo 1920-luvulla tutkittiin myös kokonaan sähköisiä järjestelmiä. Nykyaikaiset televisiojärjestelmät pohjautuvat jälkimmäiseen, mutta elektromekaanisiin laitteisiin panostetusta työstä saatu tieto oli erittäin tärkeää myös täysin sähköisten televisioiden kehityksessä.

Skotlantilainen John Logie Baird (1888–1946) kykeni ensimmäisenä muuttamaan liikkuvan kuvan sähköiseksi signaaliksi valokennon avulla, ja kehitti ensimmäisen laitteen, jolla signaali voitiin näyttää kuvana vuonna 1926. Laite oli elektromekaaninen hyödyntäen Nibkowin levyä, ja sen juovaluku oli vain aluksi vain 30. Nibkow ehti nähdä Bairdin Televisor-järjestelmän demonstraation Berliinissä vuonna 1928. Yhdysvalloissa Nibkowin menetelmää käytti Charles Francis Jenkins (1867-1934), jonka oma laite valmistui Bairdin jälkeen. Jenkins aloitti televisiolähetykset 1928, jolloin lähettävät ja vastaanottavat laitteet perustuivat elektromekaaniseen tekniikkaan. Ääni lähetettiin erikseen radiotekniikalla ja synkronoitiin vastaanottimessa. Kuvan laatu oli niin huono, että tekniikka sai murska-arvostelut ja yritys meni konkursiin vuonna 1932. Englannissa BBC aloitti lähetykset Bairdin tekniikalla 1930 ja käytti tätä tekniikkaa vuoteen 1937 saakka.[3]

Vuonna 1927 venäläinen keksijä Léon Theremin asuessaan Yhdysvalloissa kehitti kuvan lomituksen. Lomituksella saadaan piennettyä kuvan välkyntää.

Kokonaan sähköistä televisiota kehittivät Philo Farnsworth (1906-1971), Vladimir Zworykin (1888-1882) Yhdysvalloissa ja Kálmán Tihanyi (1897-1947) Unkarissa. Fransworthin "kuvadissektoria" käyttävää laitetta esiteltiin 1927-29. Zworykin työskenteli Westinghousella kehittäen "Ikonoskooppia". Wzorykinin laite patentoitiin ensimmäisenä 1925, mutta se pystyi esittämään vain liikkumatonta kuvaa. Fransworth ja Zworykin patentin hankkinut RCA joutuivat patenttiriitaan. Sähköinen televisio toimi ensi kerran vuonna 1926, kun Zworykin ja Fransworthin patentit yhdistettiin Tihanyin kameraputkeen. Tihanyi oli kehittänyt kameraputkeaan "radioskooppiaan varten vuonna 1926.[4]

Ensimmäiset yleiset televisiolähetykset aloitettiin mustavalkoisina Saksassa vuonna 1934. Teknologiaa oli kokeiltu jo vuodesta 1929 asti äänettömänä.

Werner Flechsig patentoi maskijärjestelmällä (engl. shadow-mask) toimivan väritelevision Saksassa vuonna 1938, ja se esiteltiin kansainvälisessä radionäyttelyssä Berliinissä vuonna 1939. Useimmat kuvaputkiväritelevisiot, joita käytetään nykyisin, perustuvat tähän tekniikkaan. Vielä toisen maailmansodan aikana 16. elokuuta 1944 Baird sai toimimaan ensimmäisen täysin sähköisen väritelevisiovastaanottimen näytön. Hänen 600-juovainen televisionsa perustui ”läpäisymenetelmään” (beam penetration).

Televisio tuli Suomeen 1950-luvulla: ensimmäinen antennien välityksellä esitetty lähetys toteutettiin 24. toukokuuta 1955 Helsingissä. Säännölliset televisiolähetykset alkoivat Suomessa vuonna 1957 Tekniikan Edistämissäätiön (TES) tukemana nimellä TES-TV.[5] Lähetykset tehtiin Helsingin Ratakadulla sijaitsevassa insinööriseurojen toimitiloissa, jonne rakennettiin studio. Lähetysantenni sijaitsi Albertinkadulla sijaitsevassa tiilisessä tornissa. TES:n lähetykset olivat mainosrahoitteisia. Yleisradio reagoi tilanteeseen kankeasti, mutta saman vuoden aikana aloitettiin kuitenkin Ylen koelähetykset Pasilan Ilmalassa sijaitsevaan vesilaitoksen rakennukseen tehdyssä studiossa. Lähetysantenni oli Stadionin tornin huipulla, joka 72 m korkeana oli tuolloin Helsingin korkein rakennus. 1970-luvulta alkaen lähes jokaisessa suomalaisessa kotitaloudessa on ollut vähintään yksi televisiovastaanotin.lähde?

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisiokanavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisiokanavaksi sanotaan lähetystaajuutta. Vapaat maanpäälliset kanavat jaetaan kansainvälisillä sopimuksilla. Jaon tarkoitus on olla häiritsemättä lähialueiden lähetyksiä. Kanavia on sekä kaupallisia että julkisia. Kanavilla on tavallisesti yksilöllinen visuaalinen ilme, johon kuuluu oma kanavalogo. Suomessa maksuttomia maanlaajuisia kanavia ovat julkiset Yle TV1, Yle TV2, Yle Teema, Yle Fem ja kaupalliset MTV3, Sub, Nelonen, Liv, FOX, JIM, AVA, Kutonen ja TV5.

Ohjelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Televisio-ohjelma

Pääosa television kautta välitettävästä sisällöstä koostuu erilaisista ohjelmista, kuten televisiosarjoista, urheilulähetyksistä, dokumenteista, ajankohtaisohjelmista ja uutisista. Televisiossa näytetään usein myös elokuvia.

Televisio-ohjelmat jakaantuvat kahteen pääluokkaan: käsikirjoitettuihin sekä käsikirjoittamattomiin (osittain tai kokonaan) ohjelmiin. Käsikirjoitetut ohjelmat ovat lähes kaikki elokuvia tai televisiosarjoja.

Mainokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Televisiomainos

Lähes kaikilla kaupallisilla kanavilla näytetään mainoksia. Nämä on lähes aina keskitetty mainoskatkoille, jotka kestävät keskimäärin neljä minuuttia. Televisiomainonta sai alkunsa vuonna 1941, kun rannekelloja valmistava Bulova Watch Company maksoi WNBT:lle mainoksensa lähettämisestä baseball-ottelun aikana.

Vuosina 2002–2006 MTV3:lla ja Nelosella mainoskatkot kestivät tuntia kohden 9–12 minuuttia.[6]

Kritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erään tutkimuksen mukaan TV:n katsominen lisää epäsosiaalista käytöstä varsinkin jos lapset katsovat televisiota.[7] TV:ssä näytetään myös todella paljon lapsille haitallista materiaalia esim. mainosten aikana.lähde?

Tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Televisiojärjestelmä koostuu lähetinpäästä ja vastaanottimesta. Nämä voidaan toteuttaa joko digitaalisesti tai analogisesti.

Seuraavassa on esitetty yksinkertaisen televisiojärjestelmän välttämättömät elementit:

  • Kuva- ja äänilähde, useimmiten käytössä on nämä yhdistävä televisiokamera.
  • Transmitteri, joka tuottaa kuva- ja ääni-informaation sisältävät radioaallot.
  • Antenni kuvasignaalin vastaanottamiseksi
  • Dekooderi, joka muuttaa radioaallot kuvasignaaliksi
  • Näyttö, jolla kuva esitetään
  • Kaiutin äänien toistamiseksi

Yllä oleva järjestelmä on analoginen, antenniverkossa toimiva järjestelmä. Suomessa lähetys- ja vastaanotinteknologia on digitaalinen, joten laitteisto on hieman monimutkaisempi:

  • Kuva- ja äänilähde
  • Transmitteri, koodaa informaation digitaaliseksi ja lähettää radioaaltoina.
  • Antenni
  • Digiboksi eli digitaalisovitin, joissakin televisioissa sisäänrakennettu, eli digivirittimellä varustettu
    • Dekooderi, joka muuttaa radioaallot biteiksi, lähetetään analogisena näyttölaitteelle (analoginen televisio), tai suoraan näytölle (digiviritin)
  • Näyttö ja kaiutin

Tämä järjestelmä on digitaalinen, antenniverkossa toimiva. Antenniverkon lisäksi käytetään myös kaapeli- ja satelliittiverkkoja.

Näyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Näyttölaite
Television testikuva.

Nykyisissä litteissä televisioissa käytetään yleensä nestekidenäyttöjä (LDC) tai plasmanäyttöjä. Perinteisempi on suuremman tilan vaativa kuvaputkitelevisio.

LCD[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Nestekidenäyttö

Nestekidenäyttö koostuu sähköisesti ohjatusta, valoa polarisoivasta nesteestä, joka on suljettu soluihin kahden läpinäkyvän suorassa kulmassa olevan polarisoivan levyn väliin. Kun sähkökenttää ei ole, nesteen molekyylit ovat lepotilassa, ja ne kiertyvät luonnostaan suoran kulman ääripäästä toiseen. Valo polarisoituu ensin yhdessä levyssä, kiertyy sitten niin, että lopuksi valo kulkee toisen levyn läpi. Koko yhdistelmä on lähes läpinäkyvä; vain ensimmäisen polarisaatiolevyn läpäistessään valo himmenee hieman. Kun soluun muodostetaan sähkökenttä, nesteen molekyylit kääntyvät kentän suuntaisiksi estäen polarisoituneen valon kiertymisen. Kun valo osuu omaa polarisaatiotasoaan vasten kohtisuorasti polarisoivaan levyyn, solu näyttää tummalta. LCD-televisio sisältää taustavalon toisella puolella, kuin mistä sitä katsotaan. Aktivoidut kiteet näkyvät mustina, kun taas aktivoimattomat kiteet ovat kirkkaita.

OLED[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: OLED-näyttö

OLED-näyttö on itsevalaisevista LED-kuvapisteistä rakentuva näyttö, jonka etuna on voimakas kontrasti. OLED-tekniikkaa ei pidä sekoittaa LED TV-tekniikkaan, jossa LED-valaisinta käytetään nestekidenäytön taustavalona.

Plasma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Plasmanäyttö

Plasmatelevisiossa sadattuhannet pienet solut sijaitsevat kahden lasilevyn välissä. Nämä solut sisältävät sekoituksen neonia ja ksenonia. Solun läpi kulkeva sähkövirta ionisoi kaasun muuttaen sen plasmaksi. Plasma säteilee ultraviolettivaloa, joka puolestaan saa fluoresoivan materiaalin tuottamaan näkyvää valoa.

Kuvaputki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvaputken rakenne:
1. elektronitykit, 2. elektronisuihkut, 3. keskityskelat, 4. poikkeutuskelat, 5. anodikaapeli, 6. jakoverkko joka erottaa elektronisuihkut tarkalleen kullekin pikselille, 7. loisteainekerros, 8. lähikuva loisteainekerroksesta
Pääartikkeli: Kuvaputki

Kuvaputkitelevision näyttö muodostuu kuvaputkesta, jossa elektronisuihku piirtää kuvan 25 kertaa sekunnissa (PAL-järjestelmässä) lomitettuna 50 puolikuvaan, sytyttäen yksitellen kuvaruudun pieniä kuvapisteitä. Ensimmäiset kaupalliset mustavalkoiset kuvaputkitelevisiot toi myyntiin saksalainen Telefunken vuonna 1934. Britit ja yhdysvaltalaiset seurasivat parin vuoden kuluttua. Väritelevisiossa on kolmen loistepisteen ryhmiä: sininen, vihreä ja punainen, jotka elektronisuihku saa loistamaan (katso RGB). Kuvaputkitelevisio vaatii paksuutensa takia LCD- ja plasmatelevisioita enemmän tilaa.

Sähkönkulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin kuluttajajärjestön mukaan samalla kuvalaadulla televisioiden sähkönkulutuksen ero voi olla 60 %. LCD-TV kuluttaa vähemmän sähköä kuin plasmatelevisio. Tutkimuksen mukaan viiden tunnin päiväkäytöllä ero voi olla 242 kruunua eli noin 24,2 euroa vuodessa.[8]

Televisiovastaanottimia eri aikakausilta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elfving, Sari & Pajala, Mari (toim.): Tele-visioita: Mediakulttuurin muuttuvat muodot. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-186-9.
  • Chaline, Eric: 50 konetta, jotka muuttivat maailmaa (50 Machines that Changed the Course of History). Suom. Veli-Pekka Ketola. Quid Publishing, (suom. versio Moreeni 2013), 2012. ISBN 978-952-254-160-4. Suomi
  • Hietala, Veijo: Ruudun hurma: Johdatus tv-kulttuuriin. Helsinki: YLE-opetuspalvelut, 1996. ISBN 951-430-729-1.
  • Koivunen, Anu & Hietala, Veijo (toim.): Kanavat auki! Televisiotutkimuksen lukemisto. Turku: Turun yliopisto, 1997. ISBN 951-29-1046-2.
  • Kortti, Jukka: Näköradiosta digiboksiin: Suomalaisen television sosiokulttuurinen historia. Helsinki: Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-031-2.
  • Nikkinen, Are; Vacklin Anders: Television runousoppia. Like Kustannus Oy,2012.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Taskutietojätti, Gummeruksen yksiosainen tietosanakirja, 1984, ISBN 951-20-2776-3
  3. Chaline, sivut 131-135
  4. Chaline, sivut 132-134
  5. Erkki Karvonen: Johdatus viestintätieteisiin. Internetix. Viitattu 7.3.2011
  6. Viestintäviraston tutkimus - Sivu 15
  7. http://www.hrc.govt.nz/news-and-media/news/too-much-tv-linked-bad-behaviour Uusi-seelantilainen tutkimus englanniksi
  8. Stora skillnader i energiförbrukningen mellan tv-apparater med likvärdig bildkvalitet 2008

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta televisio.
Wikisanakirja
Wikisanakirjassa on tähän liittyvä sananselitys: televisio.