Puhelin

Vanhanaikainen puhelin.

Uudempi langaton puhelin.

Puhelin on tietoliikenteeseen käytettävä laite, joka on suunniteltu siirtämään puhetta pitkiä matkoja. Puhelimet toimivat sähköisten signaalien avulla.

Puhelimia on kahta päätyyppiä, lankapuhelimia ja radiopuhelimia. Lankapuhelimet ovat yhteydessä puhelinkeskukseen johtimen välityksellä, radiopuhelimet taas radioaaltojen välityksellä. Lankapuhelimet olivat pitkään lähes yksinomaisessa käytössä. Kannettavia radiopuhelimia on käytetty erikoistarkoituksiin jo 1900-luvun alkupuolella, mutta yleisiksi matkapuhelimet tulivat varsinaisesti vasta 1990-luvulla.

Puhelinnumeron avulla voidaan valita yhteys mihin tahansa maailmassa olevaan puhelimeen. Paikkakuntakohtaisesti puhelinnumerot on lueteltu painetuissa puhelinluetteloissa. Kun soitetaan suuntanumeroalueelta (aikaisemmin verkkoryhmästä, nykyään teleliikennealueelta) toiselle, on ennen varsinaista puhelinnumeroa valittava myös suuntanumero ja ulkomaille soitettaessa sitä ennen myös kansainvälinen maannumero. Suomen maanumero on 358. Kansallisia suuntanumeroita ei käytetä kaikkien maiden lankaverkoissa (esim. Tanskan tai Ranskan).

Paikallisia puhelinverkkoja on esimerkiksi laivoissa ja teollisuuslaitoksissa sisäiseen yhteydenpitoon. Myös eri maiden asevoimat käyttävät yhä vielä kenttäpuhelimia sekä ajoneuvojen kuten panssarivaunujen sisäisiä puhelinjärjestelmiä.

Kenttäpuhelin

Kenttäpuhelimen kiistattomina etuina on sen tunnottomuus elektroniselle sodankäynnille ja radiotiedustelun tehottomuus sitä vastaan. Useimmat kenttäpuhelimet on rakennettu niin karkeiksi, ettei niitä voi tuhota EMP-sähköimpulsilla. Talvisodassa opittiin kenttäpuhelinten linjat rakentamaan tikapuu-mallin mukaisesti, jolloin vihollisen tykistötuli ei katkaissut yhteyksiä niin helposti. Kuuntelun varalta kenttäpuhelin-sanomissa on käytettävä peitesanastoa. Kenttäpuhelinten välityksellä voidaan myös sähköttää.

Puhelimen historiaa

Johann Philipp Reis.

Useat miehet työskentelivät nykyistä puhelinta edeltävän tekniikan parissa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Merkittävä varhainen äänen sähköisen välittämisen kehittäjä oli saksalainen Johann Philipp Reis. joka esitteli puhelimensa 1861, jonka toimintaperiaatteena oli patterista lähtevä virta joka katkeili platinaneulan avulla kalvon liikkuessa äänen tahdissa. Resonanssilaatikossa oleva sähkömagneetti aiheutti laatikkoon vastaavan katkeilevan äänivärähtelyn, joka oli kuultavissa. Reinin keksinnössä ongelmana oli katkeileva neulakosketus, jonka myöhemmät puhelinkehittelijät välttivät käyttämällä platinaneulan sijaan jatkuvaa hiilikosketusta. Reis kuitenkin kuoli 1874 viimeistelemättä työtään.

Philipp Reisin puhelin.

Antonio Meucci.

Varsinaisen puhelimen keksimisen voidaan sanoa tapahtuneen noin vuonna 1876. Asialla oli italialainen keksijä Antonio Meucci, joka kutsui sitä nimellä telettrofono.

Aikaisemmin kunnia ensimmäisestä puhelimesta on yleensä annettu yhdysvaltalaisen Alexander Graham Bellin 1876 esittelemälle telephonelle, mutta jopa Yhdysvaltain kongressi tunnusti syyskuussa 2001 Meuccin ehtineen ensin. Meuccin keksintö esiteltiin Yhdysvalloissa 1860 ja siitä julkaistiin kuvaus New Yorkin italiankielisessä sanomalehdessä.

Alexander Graham Bell esitteli puhelimensa 1876 Philadelphian maailmannäyttelyssä huonolla menestyksellä, vasta Pariisin maailmannäyttelyssä 1878 puhelin sai myönteistä huomiota osakseen, tehtyjen toiminnallisten parannuksien vuoksi, puhelimen lisätty D. E. Huggesin hiilimikrofoni teki siitä käyttökelpoisen. Hiilimikrofoni teki mahdolliseksi parantuneen äänenlaadun lisäksi, myös entistä pidemmät puhelinyhteydet.

Ensimmäisten puhelimien ilmestymisen aikoina yhteydet olivat kahden puhelimen välisiä, v. 1878 käyttöön tulleet puhelinkeskukset olivat käsivälitteisiä. Kun soittaja avasi puhelimen, keskus vastasi ja yhdisti puhelun pyydetylle vastaanottajalle. Nykyään puhelinkeskukset ovat kaikkialla automatisoituja, niin että yhteys haluttuun puhelimeen saadaan näppäilemällä puhelinnumero. Aikaisemmin se valittiin vääntämällä puhelimessa olevaa numerolevyä. Suomessa paikallispuhelujen osalta keskuksia alettiin automatisoida jo 1920-luvulla, mutta vasta 1980-luvulta lähtien automaattiyhteyksin on voitu soittaa maapallon toiselta puolelta toiselle.

Suomen puhelinverkko

Metallitehtailija Johan Nissinen myi puhelimia marraskuusta 1877 alkaen, Helsingissä Annankatu 28 sijaitsevassa patentti- ja agentuurikonttorissaan ja hän rakensi joulukuun puolessa välissä vuonna 1877 Suomen ensimmäisen puhelinlinjan tontilleen Annankadun ja Eerikinkadun kulmaan. Johan Nissisen ensimmäisten puhelimien oletetaan olleen Bellin valmistamia.

Lennätinlaitoksen sähköttäjä Daniel Johannes Wadén rakensi puhelinyhteyden omaan käyttöönsä joulukuussa 1877.

Alexander Graham Bell.

Ensimmäiset puhelinyhteydet olivat kahden puhelimen välisiä, muutaman kilometrin linjalla, mutta vasta puhelinkeskuksien käyttöönoton jälkeen puhelimista tuli ostajia kiinnostavia kapistuksia.

Suomen ensimmäinen puhelinlaitoksen perusti Turkuun vuonna 1881 merikapteeni Frans Nordfors, joka käytti Turun puhelinlaitoksen yhteydessä Siemensin puhelimia, mutta siirtyi sen jälkeen käyttämään Ericssonin puhelimia. Puhelinkeskuksena toimi Siemens-Halske yhtiön valmistama 6-numeroinen keskus. Nordforsin perustama vaatimaton puhelinlaitos toimi hänen konttorissaan Aurakatu 1:ssä ja isompi puhelinlaitos valmistui jo seuraavana vuonna.

Bellin puhelin 1877.

Kilpailua kaupunkien puhelinverkkojen rakentamisesta käytiin 1877-1880-luvun alussa lennätinlaitoksen sähköttäjä Daniel Wadénin ja merikapteeni Frans Nordforsin yhtiöiden välillä. Wadén myi joulukuusta 1877 alkaen Bellin valmistamia puhelimia sekä myöhemmin 1878 myös itse valmistamiaan puhelimia, vuodesta 1884 Ericssonin puhelimia. Wadén aloitti toimintansa v. 1877 Helsingissä ja Helsingin lähellä sijaitsevissa maaseutukaupungeissa. Wadén toimi edustajiensa välityksellä mm. Porissa, Hämeenlinnassa, kunnes toiminta hiljeni Wadénin myyntimiesorganisaation hajottua keväällä 1878. Ericssonin puhelimia edustaneen Frans Nordforsin toiminta keskittyi Turkuun ja Tampereelle.

Vuodenvaihteessa 1877–1878 kokeiltiin puhelinyhteyksiä Helsingin lennätinkonttorilta Porvooseen ja Tampereelle. Ääni kuultiin, mutta hyvin heikkona.

Puhelimien äänenlaatu ja käyttökelpoisuus parantuivat merkittävästi vuonna 1878, jolloin hiilimikrofoni otettiin käyttöön puhelimissa. Suomessa käytettiin puhelimen historian alkuaikoina pääasiassa Bellin, Ericssonin, Siemensin ja Wadénin puhelimia. Puhelimia oli v. 1882 käytössä n. 500 kpl. Vuonna 1886 n. 50 % puhelimista oli Bellin valmistamia, 40 % Ericssonin ja 10 % Wadénin, Siemensin koneita oli käytössä muutamia.

Helsingin puhelinlaitos rakennettiin Wadénin toimesta v. 1882 Kiselefin taloon, nykyisen Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmaukseen. Wadén piti samassa talossa sähköliikettä.

Oulun puhelinlaitos aloitti toimintansa 1882. Daniel Wadén ja apteekkari A. F. Nordfors kilpailivat Oulun puhelinverkon rakentamisesta, halvempia yhteyksiä luvannut Nordfors sai nopeasti 20 tilaajaa, aloittaen puhelinverkon rakentamisen.

Vaasassa puhelinlaitoksen perustamista ajoi kauppias Axel Schauman, hänen johdollaan pyydettiin tarjouksia Wadénilta ja ruotsalaisilta Haglindin veljeksiltä. Wadén rakensi 12.5.1882 Bellin puhelimia käyttävän koejohdon Höyrymyllyn ja Yhdyspankin välille. Ruotsalainen C. A. Haglind asensi 25.5.1882. Ericssonin järjestelmän mukaisen koejohdon. Wadén sai 30 tilaajaa ja sai puhelinyhtiön hyväksynnän ja aloitti verkon rakentamisen.

Daniel Wadén sai puhelintoimiluvan Viipuriin, Tampereelle, Turkuun, Vaasaan, Poriin ja Ouluun 17.10.1882. Viipurissa, elokuussa 1882, Wadén tarjosi puhelinverkkoa 200 markan maksulla, edellyttäen vähintään 20 osallistujaa. Syyskuussa 20. päivänä 1882 välitettiin ensimmäiset puhelut, osakkaita oli tuolloin jo 28.

Tampereella ensimmäiset puhelimet ja 6-numeroinen puhelinkeskus tuotiin Juho Holmstenin toimesta Amerikasta. Ensimmäinen puhelin oli Holmstenin asunnossa ja muut kauppias Janhusen ja kauppias Michailowskin asunnoissa ja puodeissa. Tampereen Ensimmäinen puhelinkeskus rakennettiin apteekkari Clayhillsin talon ullakkohuoneeseen. Daniel Wadén ei käyttänyt oikeuttaan puhelinlaitoksen perustamiseen, vaan merikapteeni Frans Nordsforsin toimesta mekaanikot Juho Holmsten ja Rudolf Tallgren rakensivat 1882 varsinaisen puhelinlaitoksen O. Y. Telefonin ja puhelinkeskuksen. Puhelinjohdot kiinnitettiin savupiippuihin ja talojen vesikattoihin. Ensimmäisiä puhelimen omistajia olivat Juho Holmstenin ja Rudolf Tallgrenin lisäksi Aamulehti, muutamat kauppiaat, Kaupungin vankila, pankit ja tehtaat. Vuonna 1883 puhelimia oli yhdistettynä keskukseen 39, v. 1890 miltei 200 kpl. Frans Nordforsin puhelinyhtiö korotti toistuvasti maksujaan, mikä sai monet asiakkaat miettimään uuden puhelinlaitoksen perustamista. Vuonna 1890 kolmekymmentä puhelinlaskujen jatkuvaan korottamiseen kyllästynyttä asiakasta päätti perustaa uuden puhelinyhtiön. Tämä uusi yhtiö sai 1.5.1891 mennessä 60 vanhan yhtiön osakasta ja 40 uutta osakasta kannattajakseen. Tampereen Telefoni-osakeyhtiön lupahakemus jätettiin senaattiin 2.9.1891 ja lupa saatiin 24.9.1891. Puhelinkeskus rakennettiin Hagelbergin taloon ja tässä puhelinkeskuksessa oli 50 linjaa.

Daniel Wadén rakensi vuoden 1883 aikana puhelinlaitokset Hämeenlinnaan, Kuopioon ja Kotkaan.

Kahden kotimaisen puhelinverkkoyrittäjän kilpailijaksi tuli ruotsalainen yrittäjä Bröderna Haglind (Haglindin veljekset), joista toinen, lennätininsinööri C. A. Haglind rakensi Ericssonin puhelimia käyttäen v. 1884 puhelinverkkoja Poriin, Porvooseen, Loviisaan, Naantaliin ja Tammisaareen, vuonna 1885 Jyväskylään, Raumalle, Kokkolaan ja Kristiinankaupunkiin. Ulkomaalaisena C. A. Haglind ei voinut omistaa puhelinyhtiöitä, mutta sai toimintansa kannattavaksi puhelinverkkoja rakentamalla.

Senaatti pyrki vaikuttamaan siihen, etteivät puhelinlaitokset päädy ulkomaalaisille omistajille. Vuonna 1886 säädetty asetus totesi Haglindin veljeksien perustamat puhelinlaitokset laittomiksi. Haglindit saivat toimia puhelinlaitoksien rakentajina ja teknisinä neuvonantajina, mutta suomalaisten yrittäjien piti toimia puhelinlaitoksien lupien hakijoina ja omistajina.

Daniel Johannes Wadén.

Ensimmäinen automaattikeskus tuli Helsinkiin vuonna 1922. Automaattikeskus oli Siemensin valmistama ja siinä oli 2000 numeroa. Seuraavina vuosikymmeninä paikallispuhelut automatisoitiin vähitellen kaikilla paikkakunnilla. Viimeiset käsivälitteiset keskukset Kolarissa, Pellossa ja Ylitorniolla lopettivat toimintansa 26. maaliskuuta 1980. Sitä ennen, 1960- ja 1970-luvuilla oli suurelta osin Suomen eri verkkoryhmien väliset kaukopuhelutkin saatu automatisoiduiksi. 1970-luvun lopulla automatisoitiin myös puhelinyhteydet Suomesta useimpiin muihin Euroopan maihin, seuraavalla vuosikymmenellä käytännössä kaikkialle maailmaan.

Vuonna 1996 kaukopuhelujen suuntanumerot uudistettiin. Verkkoryhmät yhdistettiin laajemmiksi alueiksi, teleliikennealueiksi, joiden sisällä soitettaessa ei tarvitse ottaa suuntanumeroa. Uudet teleliikennealueet vastasivat silloista läänijakoa ja ovat edelleen pääosin vanhan läänijaon mukaiset, vaikka Suomen läänit lakkautettiin vuoden 2009 lopussa.

Loka-marraskuun vaihteessa 1966 otettiin käyttöön Suomen ensimmäinen autopuhelinkioski Helsingissä. Autoilijoilla oli nyt mahdollisuus käyttää puhelinta tarvitsematta nousta autosta, sillä Malminkatu 14 kohdalla oleva yleisöpuhelin oli sijoitettu matalan putken päähän kadun reunaan.

Vuonna 1971 avasi nykyisen TeliaSoneran edeltäjä Posti- ja lennätinlaitos autoradiopuhelinverkon (ARP), joka oli Suomen ensimmäinen matkapuhelinverkko.

Vuosina 1981–1982 aloitti toimintansa ensimmäinen pohjoismainen matkapuhelinverkko NMT. Se toimi uudemman GSM-verkon rinnalla, kunnes se lakkautettiin tarpeettomana vuonna 2002.

Katso myös

• Luuri
• Puhelinvaihde
• Hätänumero
• Kansainvälinen suuntanumero
• Matkapuhelin
• Satelliittipuhelimet
• Impulssivalinta ja äänitaajuusvalinta
• Viihde-elektroniikka

Lähteet

• Jutikkala Eino, Turpeinen Oiva , Rahko Kauko, Moisala U.E.: Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa 1877-1977, Puhelinlaitosten Liitto ry, Turku, 1977
• Laurila, J. K.: Tampereen puhelinlaitos 1882-1931’’, Tampere, 1932
• Helsingin Sanomat 31.10.1966 s. 3

Kirjallisuutta

• Marckwort, Raija: Ole hyvä puhelimessa. Maarianhamina: Mermerus, 1998 (4. lisäpainos 2007). ISBN 952-9766-27-0.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Puhelin Wikimedia Commonsissa

Yle Elävä arkisto (videoita)

• Sana siirtyy – nykyaikaista tiedonvälitystä 1950 (1950; 6:15 min)
• Puhelin kehittyy: Osaatko tilata kaukopuhelun? (1952; 11:02 min)
• NMT-900-verkko avataan - Ensimmäinen kännykkä: NMT (1987; 1:55 min)
• Maailman ensimmäinen GSM-puhelu (1991; 3:51 min)