Terrorismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Terroristi” ohjaa tänne. Steen1:n kappaleesta, katso Terroristi (kappale).

Terrorismi (ransk. terrorisme, latinankielisestä sanasta terrere, ’aiheuttaa kauhua, pelotella’) on yksilön tai ryhmän harjoittamaa väkivaltaa, jonka tarkoitus on viranomaisten uhkaamisen ja yleisöön kohdistuvan pelon avulla vaikuttaa päätöksentekoon. Koska sanaa käytetään yleensä kuvaamaan ei-valtiollisten tahojen toimintaa, niin sanottu valtioterrorismi rajataan usein sen ulkopuolelle. Suomen kielessä on jossain määrin vakiintunut jako terrorismi- ja terrorikäsitteiden välille siten, että terrorismilla yleensä tarkoitetaan yksittäisten henkilöiden tai epävirallisten lain ulkopuolella toimivien järjestöjen toimintaa, kun taas terrorilla joko kansalaissodan osapuolten, tai julkisten viranomaisten tai viranomaisten tukemien järjestöjen taikka hallitusten toimintaa.[1] Terrori (latinaksi terror, pelko) on hirmuvaltaa, ihmisten tarkoituksellista pitämistä pelon vallassa. Terroria harjoitetaan usein tarkoituksena lujittaa vallitsevan hallinnon valtaa, mutta myös päinvastoin sen arvovallan horjuttamiseksi.

Terrorismin määritteleminen on yksittäistapauksissa vaikeaa. Media nimitti terrorismiksi Anders Behring Breivikin kesällä 2011 suorittamaa joukkomurhaa. Jos hän kuitenkin toimi yksin ilman järkevää tavoitetta, teko ei mahdu terrorismin määritelmään. Yhdysvalloissa joulukuussa 2012 koulupoika ampui 20 pikkulasta ja kuusi aikuista. Tätä ei nimitetty terrorismiksi, mutta kun huhtikuussa 2013 Bostonin maratonin pommi-iskussa tekijät olivat maahanmuuttajia ja islaminuskoisia, teko leimattiin terrorismiksi. On ehdotettu, että terrorismi-käsitteestä luovuttaisiin kokonaan sen epätarkkuuden vuoksi. Keijo Korhonen on esittänyt sen korvaamista sanoilla henkirikos ja valtioton väkivaltajärjestö.[2]

Termin ensimmäiset käyttäjät 1700-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuaan ”terroriksi” kutsuttua toimintaa harjoittivat Ranskan suuren vallankumouksen myötä valtaan nousseet radikaalit jakobiinit, jotka teloittivat todellisia ja luuloteltuja poliittisia vastustajiaan giljotiinilla. Ranskalaiset itse viittaavat tuohon ajanjaksoon sanalla ”La Terreur”. Jakobiinijohtaja Maximilien Robespierre näki sanassa myönteisen merkityksen ja hänen mukaansa terrori edusti oikeutta ja hyvettä. Yksi ensimmäisiä sanaa ”terroristi” käyttäneistä oli englantilainen konservatiivi Edmund Burke, joka käytti sitä vuonna 1795 arvostellessaan Ranskan vallankumousta.[3] Sana ”terrorismi” esiintyi vuonna 1795 ensimmäisen kerran Oxford English Dictionaryssa, jossa terrorismi-termillä tarkoitettiin nimenomaan valtion harjoittamaan terroria juuri Ranskan tapahtumien takia.[4] Terrorismin harjoittajia kutsutaan terroristeiksi.

Terroristi ja terroristijärjestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terroristijärjestö elää yleensä omalakisen elinkaaren, mikä saattaa johtua siitä, että väkivaltaisiin yllätysiskuihin ryhtyneiden on vaikea palata normaalielämään. Terroristi sinänsä on yleensä tavallinen ihminen. Heitä on yritetty luonnehtia epäsosiaalisiksi, mutta tämän mallin puute on se, että terroristisessakin järjestössä toimiminen edellyttää sosiaalisuutta, joustavuutta ja itsekuria.[5]

Rikoksentekijällä on terroristinen tarkoitus, jos tarkoituksena on

  • aiheuttaa vakavaa pelkoa väestön keskuudessa
  • pakottaa oikeudettomasti jonkin valtion hallitus tai muu viranomainen taikka kansainvälinen järjestö tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin
  • oikeudettomasti kumota jonkin valtion valtiosääntö tai muuttaa sitä tai horjuttaa vakavasti valtion oikeusjärjestystä taikka aiheuttaa erityisen suurta vahinkoa valtiontaloudelle tai valtion yhteiskunnallisille perusrakenteille tai
  • aiheuttaa erityisen suurta vahinkoa kansainvälisen järjestön taloudelle tai sellaisen järjestön muille perusrakenteille.[6]

Terrorismin tyyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Separatistinen terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Israelin Länsirannalle rakentama muuri, jonka se katsoo suojelevan maata terrorismilta

Separatistinen terrorismi pyrkii erottamaan kansan tai kansanosan emävaltiosta hyökkäämällä yhteiskunnan laitoksia, kuten poliisia, yksittäisiä poliitikkoja tai armeijaa vastaan. Vaikutin on yleensä kansallismielinen. Pelon ilmapiirin saavuttamiseksi hyökkäykset kohdistetaan emämaan muille alueille (ei yleensä omaa kansaa vastaan). Joissain tilanteissa tämäntyyppisen terrorin harjoittajia pidetään vapaustaistelijoina. Esimerkkeinä baskien, Pohjois-Irlannin, Palestiinan järjestöt ja Kurdistanin työväenpuolue. Myös juutalaista Irgun Zvi Leumi -järjestöä, jonka entisestä johtajasta, Menachem Beginistä tuli myöhemmin Israelin pääministeri, voidaan pitää vastaavana separatistisena terrorijärjestönä.

Separatistisen tai nationalistisen terrorismin uhreina kuoli vuosina 1968–2005 yhteensä 8 736 ihmistä.[7]

Nationalistinen terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nationalistinen terrorismi käsitettynä erilleen separatistisesta terrorismista tarkoittaa toimintaa, jolla pyritään yhdistämään hajallaan oleva kansakunta yhdeksi valtioksi. BASK:in toiminnan voi nähdä tällaisena toimintana, koska heidän alueensa on toisen valtion alueella, kuin myös PKK:n. Myös Pohjois-Irlannissa on saaren yhdistävä tavoite.

Uskonnollinen terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

World Trade Center syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeen.

Uskonnollisen terrorismin tavoitteet ja oikeutus perustuvat uskontoon. Vuosina 1968–2005 uskonnollisen terrorismin uhreina kuoli 11839 ihmistä.[7]

Uskonnollisista ryhmistä terrorismia harjoittavat Yhdysvaltain liittovaltion tilastojen valossa eniten sunnimuslimit.[8][9][10] Yhdysvaltain viranomaisten laskelmien mukaan vuonna 2006 terroriteoissa kuolleista lähes 4 000 eli 46 % oli kuollut sunnien harjoittaman terrorismin uhreina, niistä tapauksista, joissa terroristi kyettiin luokittelemaan. 5 % oli kuollut šiiamuslimien terrorin uhreina. Muiden uskonnollisten ryhmien harjoittama terrorismi aiheutti yhdessä muun ei-poliittisen terrorismin kanssa 10 % kaikista uhreista. On huomattava, että 59 % uhreista kuoli terroriteoissa, joiden tekijää ei kyetty luokittelemaan puutteellisten tietojen takia. Myös yli puolet uhreista oli muslimeja.[10]

Myös lukuisat pienet kultit ovat liittäneet uskontoonsa väkivaltaisen toiminnan muita ihmisryhmiä kohtaan. Esimerkkeinä buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen etäisesti liittyvä Japanin Korkein totuus, joka suoritti sariinikaasuiskun Tokion metrossa vuonna 1995.[11]

Tähän luokkaan voidaan lukea myös kristittyjen fundamentalistien hyökkäykset väkivaltaisesti aborttiklinikoita ja niissä toimivia lääkäreitä vastaan. Näissä iskuissa on kuollut kuusi ihmistä.[12]

Kritiikkiä uskonnollisen terrorismin mielikuvaa ja uskonnon roolin väheksymistä kohtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chicagon yliopiston tutkija Robert Pape on analysoinyt kaikki dokumentoidut itsemurhapommitustapaukset vuosilta 1980–2003. Pape päätyy kirjassaan Dying to Win: The Strategic Logic of Suicide Terrorism (2005) esittämään että toisin kuin media antaa ymmärtää, itsemurhapommituksilla ei ole juurikaan tekemistä islamilaisen fundamentalismin tai muiden uskonnollisten liikkeiden kanssa, vaan niiden syyt löytyvät poliittisista konflikteista.[13]

Israelilaisen konfliktintutkimuslaitoksen tutkija Shmuel Bar on kritisoinnut uskonnon roolin väheksymistä, koska sen väheksyminen jättää huomiotta terrorismin leviämistä edistävän uskonnollisen kulttuurin ja erityisesti islamiin liittyvän käsitteen din wa-dawlah, jonka mukaan islam ohjaa myös politiikkaa. Islamilaisen terrorismin oikeutus tulee uskonnollisista määräyksistä fatwoista ja terroristit ovat usein itse korostaneet toimineensa kuten fatwat määräävät.[14] Professori Vincenzo Olivetin mukaan uskonnon roolin väheksyminen sivuuttaa myös wahhabi- eli salafisti-liikkeen leviämisen, sen suhtautumisen terrorismiin ja tämän uskonnollisen ryhmän dominoivan roolin sunniterrorismissa.[15] Toisaalta Oliveti kritisoi myös terrorismin liittämistä islamiin kokonaisuudessaan huomauttaen, että vain 5 % muslimeista on äärimielisiä ja vain 0,01 % tuosta 5 %:sta on osoittanut taipumusta terrorismiin tai uskonnolliseen väkivaltaan.[16]

Poliittinen terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittinen terrorismi hyökkää yleensä vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan, pyrkien korvaamaan sen oman näkemyksen mukaisella järjestelmällä. Poliittisista ryhmistä terrorismiin ovat syyllistyneet erityisesti vasemmistolaiset ryhmät. Vuosina 1962–2005 vasemmistolaisten ryhmien laskettiin tehneen 3 738 terrori-iskua, joissa kuoli 2 576 uhria. Samalla aikavälillä oikeistolaiset ryhmät tekivät 141 iskua, joissa kuoli 289 uhria.[7]

Useat vasemmistolaiset ryhmät ovat pyrkineet kaatamaan kapitalistisen hallituksen ja perustamaan kommunistisen tai sosialistisen järjestyksen. Esimerkkinä Saksan Punainen armeijakunta, Italian Punaiset prikaatit ja baskien ETA (katso myös yhdysvaltalainen The Weather Underground. Monessa maassa on tai on ollut useitakin kommunistisia terroristijärjestöjä, sekä marxilais-leniniläisiä että maolaisia.

Toisinaan oikeistoterroristit ovat pyrkineet tukemaan olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä. Tästä esimerkkinä toimivat Etelä-Amerikan puolisotilaalliset järjestöt, jotka ovat usein hallitusten palveluksessa ja pyrkivät murhaamaan poliittiset vastustajansa, tai näitä tukevat ihmisryhmät. Oikeistoon kuuluivat myös Nicaraguan Contrat (vastavallankumoukselliset), jotka aloittivat 1980-luvun alussa taistelun vasemmistolaista Sandinisti-hallitusta vastaan.

Bolognan rautatieaseman räjäytys Italiassa 1980-luvun alussa on yksi tunnetuimmista äärioikeistolaisen terrorismin iskuista Euroopassa. Iskussa kuoli yli 80 ihmistä ja se liittyi Italian äärioikeiston ”jännityksen strategiaan” jolla pyrittiin valmistelemaan oikeistolaista vallankaappausta.

Kylmän sodan aikana suurvallat tukivat omaa ideologiaansa kannattavia terroristijärjestöjä joko suoraan tai epäsuorasti. Neuvostoliitto tuki PLO:ta, joka puolestaan toimitti aseita Euroopan vasemmistolaisille järjestöille. Eräät muutkin marxilaiset terrorijärjestöt ympäri maailmaa olivat Neuvostoliiton tukemia ja jopa kouluttamia. Jotkin Etelä-Amerikan oikeistolaisista terrorijärjestöistä olivat suoraan Yhdysvaltain tukemia. Yhdysvallat ja Saudi-Arabia tukivat myös Afganistanissa Neuvostoliittoa vastaan taistelevia mujahideen-taistelijoita joista osa sittemmin muodosti Al-Qaidan ja Taliban-liikkeen. Yhdysvaltain ja eräiden muiden länsimaiden tiedustelupalveluiden muodostaman salaisen Gladio-verkosto on myös katsottu olleen yhteydessä äärioikeistolaiseen terrorismiin erityisesti Italiassa.

Anarkistien terroria tapahtui 1870–1920-luvuilla. Anarkistien murhaamina kuolivat Venäjän Aleksanteri II (1881), Italian Umberto I (1900) ja Yhdysvaltain presidentti William McKinley (1901). Anarkististen terroristien motiivit olivat osin vaihtelevat, esimerkiksi valtiollisen väkivallan kostaminen tai pyrkimys nostattaa alistetut kapinaan.

Rasistiset ryhmät toteuttavat muun muassa kansallissosialismin rotuoppeja hyökäten muita alempina pitämiään rotuja vastaan. Tavoitteena on usein etninen puhdistus, keinona muun muassa muiden kansallisuuksien pelotteleminen pois maasta. Uusnatsiryhmät ja uskonnollisesti motivoituneet terroristiryhmittymät hyökkäävät myös usein juutalaisia tai Israelin valtion omaisuutta vastaan. Uusnatsistinen terrorismi on suuntautunut myös oman etnisen ryhmän sisällä olevia poliittisiin vastustajiin, esimerkkinä Björn Söderbergin murha Ruotsissa 1999. Tämäntyyppinen terrorismi ei ole välttämättä pitkälle organisoitua, ja sen kohteet eivät ole useinkaan yksilöityjä.

Turkkilaisen Harmaat Sudet -järjestön ideologia on nationalistis-rasistista, hyvin lähellä kansallissosialismia. Järjestöä epäillään lukuisista terrori-iskuista. On esitetty, että islamistiryhmittymien antisemitistinen ideologia, jonka pohjana on ajatus juutalaisten kansainvälisestä salaliitosta, ei ole peräisin arabikulttuurista tai islamista, vaan kansallissosialismista ja muista eurooppalaisista rasistisista virtauksista.[17]

Rasistisen terrorismin laskettiin aiheuttaneen seitsemän kuolonuhria vuosina 1968–2005.[7]

Uusnatsien kaikissa väkivallanteoissa on Saksassa kuollut yli 100 ihmistä vuoden 1990 jälkeen.[18]

Valtioterrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioterrorismilla viitataan useimmiten tilanteeseen, jossa jokin valtion organisaatio syyllistyy tekoihin, jotka täyttävät terrorismin piirteet. Tällaisia ovat mitkä tahansa salaiset tai laittomat toimet, jotka voivat kohdistua jopa täysin syyttömiin ihmisiin tai ulkopuolisiin.

Turkin hallitusta on syytetty kymmeniä vuosia valtioterrorismin harjottamisesta, tukemisesta ja suojelemisesta. Vuonna 2011 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen julkaiseman raportin mukaan Turkki oli eniten rangaistuksia saanut valtio. Osa rangaistuksista liittyi valtioterrorismiin, muuan muuassa journalistien pidättämiset ja salamurhat. [19]

Yhdysvaltain ulkoministeriö on määritellyt termin tiukemmin tarkoittamaan valtion tukea yleisesti terroristiryhminä pidetyille organisaatioille. Tämän määritelmän mukaan USA on luokitellut viisi valtiota: Kuuban, Iranin, Pohjois-Korean, Sudanin ja Syyrian, terroristeja tukeviksi.[20]

Myös Yhdysvaltain hallitusta on syytetty terrorismin harjoittamisesta, tukemisesta ja suojelemisesta. Syytöksiä ovat esittäneet muun muassa tunnettu yhdysvaltailenen toisinajattelja Noam Chomsky, joka pitää Yhdysvaltoja maailman johtavana terrorivaltiona. Väitteellään Chomsky viittaa muun muassa Yhdysvaltain toimiin diktatuurien tukemisessa, aggressioihin eri maita vastaan ja terroristien tukemiseen.[21] Samantyylistä kritiikkiä ovat esittäneet muun muassa William Blum kirjassaan Roistovaltio ja toimittaja John Pilger dokumenteissaan, artikkeleissaan ja haastatteluissa.[22][23]

Terrorismi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa vuosisadan alussa toimineita nationalistisia aktivisteja on myös toisinaan pidetty joiltain osin terrorismin tunnusmerkit täyttävinä. Tunnetuin vuosisadan alun isku oli kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murha 1904, jonka toteutti aktivisteja lähellä ollut Eugen Schauman. Aktivisti Lennart Hohenthal murhasi prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen vuonna 1905.

Suomessa punakaartit tappoivat niin sanotussa punaisessa terrorissa 1 650 siviiliä vuonna 1918 ja lisäksi yli 3 000 sotilasta. Valtion suorittaman kapinan kukistamisen ja kapinallisten rangaistustoimien seurauksena kuoli puolestaan yli 25 000 punakaartilaista. Se, missä määrin nämä katsotaan terrorismiksi, on kiistanalaista.

Monet katsovat, että Suomessa terrorismia on edustanut lähinnä 1920- ja 1930-luvun vaihteen Lapuan liike, joka suoritti lukuisia kidnappauksia, pahoinpitelyjä ja tuhotöitä sekä neljä poliittista murhaa. Myös ministeri Heikki Ritavuoren murhan vuonna 1922 voi katsoa olleen oikeistolaisen terrorismin ilmentymä Suomessa.

Myyrmannin pommina” tunnettu teko vastasi ulkoisilta tunnusmerkeiltään itsemurhaterrori-iskua. Tekijän aikomukset ja motiivit jäivät kuitenkin selvittämättä. Jos vastaava räjähdys olisi tapahtunut Lontoossa tai Jerusalemissa, olisi teko todennäköisesti tulkittu itsemurhaiskuksi ilman tarkempaa analyysiä.[24]

Terrorismi ja media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terrorismi on pieniä näyttäviä tekoja, joiden tarkoituksena on pelon ilmapiirin luominen. Tässä mielessä terrorismi on riippuvainen mediasta: Mitä laajemmin ja näyttävämmin tieto terroriteosta leviää, sen parempi terrorismin kannalta. Puhutaankin terrorismin ja median epäpyhästä liitosta: terrorismi tarvitsee mediaa vaikutuksensa levittämiseen ja media tarvitsee ”näyttäviä” uutisia levikkinsä parantamiseen.

Nykyisen nk. Terrorismin vastaisen sodan alkuvaiheessa, syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, Yhdysvaltojen hallitus pyysi mediaa olemaan levittämättä Osama bin Ladenin videoviestejä. Yhdysvalloissa ymmärrettiin siis terrorismin ja median välinen riippuvuus. Myös 11. syyskuuta 2001 kohteiden valinta kielii mahdollisesti osaltaan tästä median ja terrorismin välisestä suhteesta.

Edellisen perusteella terrorismi on sitä tehokkaampaa, mitä kattavamman ja näkyvämmän julkisuuden se teoillaan saa aikaiseksi. Tämän pohjalta terrorismilla on jatkuvasti ollut paremmat toiminnan edellytykset. Nyt ne ovat globaalilla tasolla ja nyt puhutaankin kansainvälisestä terrorismista.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hipparkhoksen salamurha 514 eaa. saattoi jouduttaa kehitystä kohti senaikaista demokratiaa.[24]

Selootit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin ajan terroristeja olivat muun muassa juutalaiset selootit, jotka Israelin itsenäistämiseksi Rooman miehityksestä järjestivät julkisia poliittisia murhia ensimmäisellä vuosisadalla.[25]

Assassiinit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Assassiinit

Hassan-i Sabbahin Alamutin linnakkeeseen 1000-vuosisadan lopussa perustama nizareihin kuulunut assassiinien šiiamuslimilahko tunnettiin poliittisista salamurhistaan. Persian ja Syyrian alueella 1200-luvulle[5] toimineen lahkon tekemäksi on kuitenkin väitetty myös muiden tekemiä salamurhia ja lahkosta on kerrottu perättömiä tarinoita, kuten että murhaajia valmennettiin huumaamalla heidät hasiksella.[26] Koska nizareilla kuitenkin oli eräänlainen valtio tai kuningaskunta, on lahkon sopivuus terrorismin rajojen sisään kyseenalaistettu.[5] Ryhmän terroristinen maine on joka tapauksessa jäänyt elämään.[5] Assassiinien johtaja värväsi kilpailijoidensa surmaamiseen henkilöitä, jotka olivat valmiit uhraamaan henkensä tunkeutuessaan ruhtinaiden hoveihin tikariensa kanssa.[5]

Intia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intialaiset maantie- ja jokirosvot muodostivat kuristajien veljeskunnan, josta on aineistoa 1600-luvulta. He hyökkäilivät matkustajien kimppuun ja surmasivat heitä juoksusilmukoillaan. Veljeskunta käsitti niin hinduja kuin muslimeitakin. Jotkut suurmaanomistajat suojelivat kuristajia.[5]

Länsieurooppalainen uuden ajan terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsite ”terrorismi” juontuu Ranskan suuren vallankumouksen ajoilta. 21. syyskuuta 1789 Ranskan tasavalta julistettiin perustetuksi ja kuningasvalta täten kumotuksi. Seuranneessa valtatyhjiössä tasavaltalaiset jakobiinit ottivat vallan käsiinsä aloittamalla väkivallan aallon, jossa kuoli 40 000 ranskalaista. Ranskan keväällä 1792 Preussia ja Itävaltaa vastaan aloittama sota kiristi tilannetta entisestään. Kuningatar Marie Antoinettea epäiltiin maanpetoksesta Itävallan tuella, ja sodan seurauksena annettiin julistus vallan siirtymisestä vallankumoukselliselle hallinnolle. Valtakeskukseksi muodostui, sodan sekä vastustajiksi epäiltyjen teloituksen myötä, Yleisen turvallisuuden komitea, jossa oli kaksitoista jäsentä. Komitea päätti lopulta kaikista valtion asioista. Koska terrori oli valtiollista, liittyi terrorin käsite valtioterroriin, jossa vallankumouksellinen hallitus pyrkii eroon oppositiosta vainoten tätä. Vallankumouksen tulosten vakiinnuttamisen uskottiin edellyttävän vallankumoushallituksen jatkuvaa valtiollista terroria. Jakobiinien johtaja Maximilien Robespierre kuoli myös itse giljotiinissa 27. heinäkuuta 1794.

1800-luvun terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonin sotien jälkeen Pyhä allianssi pyrki palauttamaan vanhan monarkistisen järjestyksen. Kansallisromantiikka ja alkava teollistuminen synnyttivät kansallisuusliikkeitä ja liberaaleja liikkeitä, jotka eivät kuitenkaan saaneet riittävästi tavoitteitaan läpi erityisesti monikansallisessa Itävallassa. Vuonna 1848 kapinoineet unkarilaiset saivat kaksoismonarkian Itävallan kanssa 1867 Ausgleichissa, mutta Itävalta-Unkarin slaavilaiset kansat, kuten tšekit ja serbit olivat tyytymättömiä. Serbit ryhtyivät terroriin itävaltalaisia vastaan. Kaikkein haluttomampia antamaan slaaveille itse hankkimaansa asemaa olivat unkarilaiset. Bosnian kysymyksen vuoksi Serbiassa perustettiin terroristijärjestö Musta Käsi. Sen ehkä tunnetuin terroriteko on Itävallan kruununperijä Frans Ferdinandin murha Sarajevossa.lähde?

1800-luvun Ranskassa toteutettiin niin kutsuttua ”tekojen propagandaa” sosiaalisten oikeuksien nimissä. Yksittäiset tekijät hyökkäilivät pörssiä ja oikeuslaitosta vastaan.[5]

Venäjällä keisarin ja hallituksen vastainen terrorismi kasvoi 1860-luvulla, kun yhteiskunta vapautui maaorjuudesta ja odotuksen perustuslailliseen hallintotapaan pääsemiseksi kasvoivat nopeammin kuin hallituksen kyky uudistua. Anarkistit ja sittemmin sosiaalivallankumoukselliset keskittyivät viranomaisiin ja keisariin sekä ministereihin kohdistuvaan henkilöterroriin. Esimerkiksi Narodnaja Volnjan oli määrä toteuttaa talonpoikien vallankumous älymyston avulla.[5]

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terrorismin monet kasvot -teoksessa terroria harjoittaneeksi arvioidaan muun muassa Kenian mau-mau-liike.[5] Apartheid-järjestelmän aikaan ANC:n ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen yhteinen sotilaallinen siipi Umkhonto we Sizwe teki joitain terrori-iskuja Etelä-Afrikassa. Näistä tunnetuimpia on Pretoriassa 20. toukokuuta 1983 tehty Church Streetin autopommi-isku, jossa kuoli 21 ihmistä ja loukkantui 217.[27] ANC:n poliittinen johto ei kuitenkaan missään vaiheessa hyväksynyt siviileihin kohdistuneita operaatioita.[28]

Nykyajan terrorismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään yleisin terrorismin muoto on Yhdysvaltain hallituksen tilastojen mukaan sunnimuslimien harjoittama uskonnollinen terrorismi.[8][9][10] Esimerkiksi vuonna 2006 sunniryhmien iskuissa kuoli lähes 4000 ihmistä.[10] Vuonna 2006 45 prosenttia terrori-iskuista ja 65 prosenttia uhreista oli Irakissa.[29]

Yleensä terrorismin määritelmää voidaan kuitenkin pitää puolueellisena, jolloin terroristeja ovat ne, jotka ovat meitä vastaan. Kansainvälisissä keskusteluissa, kuten YK:ssa osoittautuu, että vastakkaisista tavoitteista johtuen toisen terroristi on toisen vapaustaistelija. Käsitteet eivät kuitenkaan ole välttämättä toisensa poissulkevia. Vapaustaistelija määritellään toiminnan tavoitteen ja terroristi käytetyn menetelmän mukaan. Vapaustaistelija voi olla myös terroristi riippuen hänen käyttämistään menetelmistä. Joissain maissa terrorilla vapaustaistelun ylivoimaa vastaan aloittanut ja voittanut järjestö voi myöhemmin muodostaa uuden valtiojohdon.

Terrorismin syyt ja torjunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi syy terroritekoihin ryhtymiseen ovat taloudelliset ja sosiaaliset epäkohdat. Ei kuitenkaan ole selvää, miksi ratkaisua ongelmiin on haettu juuri terroritoiminnasta ja miksi tekoihin tyypillisesti ryhtyvät ihmiset, jotka eivät ole epäkohtien suurimpia uhreja.[5] Ei ole myöskään kokemusperäistä näyttöä epäkohtien korjaamisen vaikutuksesta terrori-iskujen jatkumiselle.[5] On näyttöä siitä, että myöskään voimakeinoilla ja vastaiskuilla ei terrorismia ole kyetty juurimaan.[5] Valtioiden tyypillisiä reaktioita terrorismiin ovat vastaiskut, väkivallanteot ja terroristiliikkeiden demonisointi.[24]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Maaria Ylänkö: Näytepaloja terrorismista. Tieteessä Tapahtuu, 2008, nro 2, s. 56.
  2. Korhonen, Keijo: Mitä se on se terrorismi?. Kanava-lehti, 2013, nro 5, s. 39-42. Forssa: Otavamedia. ISSN 0355-0303.
  3. Geoffrey Nunberg - It All Started with Robespierre / "Terrorism": The history of a very frightening word Viitattu 27.2010
  4. Oxford English Dictionary 2nd Edition, CD Version 3, 2002, Oxford University Press
  5. a b c d e f g h i j k l Maaria Ylänkö: Näytepaloja terrorismista. Tieteessä Tapahtuu, 2008, nro 2, s. 57.
  6. [1]
  7. a b c d Cindy C. Comb ja Martin Slann: Encyclopedia of Terrorism, Revised Edtion, s. 380. Facts On File, Inc., 2007. ISBN 0-8160-6277-3.
  8. a b Country Reports on Terrorism 2004, s. 7-8
  9. a b Report on Incidents of Terrorism 2005, s. 13
  10. a b c d Report on Terrorist Incidents - 2006, s. 21
  11. Aum Shinrikyo 28.5.2008. Council on Foreign Relations. Viitattu 1.1.2012. (englanniksi)
  12. Cindy C. Comb ja Martin Slann: Encyclopedia of Terrorism, Revised Edtion, s. 13. Facts On File, Inc., 2007. ISBN 0-8160-6277-3.
  13. http://www.amconmag.com/2005_07_18/article.html
  14. Shmuel Bar: Warrant for terror: fatwas of radical Islam and the duty of jihad, s. xi-xiv. Rowman & Littlefield Publishers, Inc., 2006. ISBN 0-7425-5120-2.
  15. Vincenzo Oliveti: Terror’s source: the ideology of Wahhabi-Salafism and its consequences, s. 44-48. Amadeus Books, 2002. ISBN 0-9543729-0-5.
  16. http://www.islamicamagazine.com/Issue-15/The-Myth-of-The-Myth-of-Moderate-Islam.html
  17. Matthias Küntzel: National Socialism and Anti-Semitism in the Arab World. Jewish Political Studies Review, 2005, 17. vsk, nro 1-2. linkki artikkeliin.
  18. http://www.turunsanomat.fi/ulkomaat/?ts=1,3:1003:0:0,4:3:0:1:2006-04-27,104:3:374769,1:0:0:0:0:0:
  19. [2]
  20. State Sponsors of Terrorism
  21. Monthlyreview.org - Chomsky Interview: The United States is a Leading Terrorist State Viitattu 2.9.2009
  22. johnpilger.com - 'War on Terror' a smokescreen created by the ultimate terrorist, America itself Viitattu 2.9.2009
  23. Lateline - Pilger on the US and terrorism Viitattu 2.9.2009
  24. a b c Maaria Ylänkö: Näytepaloja terrorismista. Tieteessä Tapahtuu, 2008, nro 2, s. 58.
  25. Edmund Ollier: Cassell's illustrated universal history, s. 479. Cassell, Petter, Galpin & Co., 1883. Google Book.
  26. Farhad Daftary: The Assassin Legends: Myths of the Isma'Ilis, s. 33-35. I.B.Tauris, 1994. ISBN 1-85043-705-X. Google Book.
  27. Etelä-Afrikan Totuuskomissio: ”4”, Truth and Reconciliation Commission of South Africa Report vol. 2, s. 328. Etelä-Afrikan oikeusministeriö, 1998. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.10.2008).
  28. Rocky Williams: The other armies: A brief historical overview of Umkhonto We Sizwe (MK), 1961-1994. Military History Journal, , nro Vol 11 No 5. The South African Military History Society - Die Suid-Afrikaanse Krygshistoriese Vereniging. Artikkelin verkkoversio.
  29. Report on Terrorist Incidents - 2006, s. 2

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adams, James: Terrorismi. (The financing of terror, 1986.) Suomentanut Ilkka Rekiaro. Helsingissä: Otava, 1987. ISBN 951-1-09369-X.
  • Teemu Keskisarja: Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista (Atena, 2010)
  • Francisco Alonso-Fernández: "Fanáticos terroristas - Claves psicológicas y sociales del terrorismo", Salvat Editores S.A., Espanja 2002. ISBN 84-345-6408-4
  • Shmuel Bar: "Warrant for terror: fatwas of radical Islam and the duty of jihad", Rowman & Littlefield Publishers, Inc., 2006, ISBN 0-7425-5120-2
  • Cindy C. Comb ja Martin Slann: "Encyclopedia of Terrorism, Revised Edtion", Facts On File, Inc., 2007, ISBN 0-8160-6277-3
  • Laitinen, Kari & Lumio, Milla: Terroristin synty ja terrorismin torjunta - Näkökulmia väkivaltaiseen radikalisoitumiseen. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 78/2009.
  • Laitinen, Kari (toim.: Tuhat ja yksi uhkaa: Tulkintoja terrorismista. Poliisiammattikorkeakoulun tiedotteita 66. Tampere: Poliisiammattikorkeakoulu, 2007. ISBN 978-951-815-142-8.
  • Malkki, Leena & Paastela, Jukka: Terrorismin monet kasvot. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit, 2007. ISBN 978-951-0-31170-7.
  • Vincenzo Oliveti: "Terror’s source: the ideology of Wahhabi-Salafism and its consequences", Amadeus Books, 2002, ISBN 0-9543729-0-5
  • Jukka Paastela (toim.): "Terrorismi – Ilmiön tausta ja aikalaisanalyysejä", Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2005, ISBN 952-5503-14-3
  • Paastela, Jukka (toim.): Terrorismi: Ilmiön tausta ja aikalaisanalyysejä. 23°45. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2005. ISBN 952-5503-14-3.
  • Puistola, Juha-Antero & Herrala, Janne: Terrorismi Euroopassa: Terrorismi äärimmäisenä poliittisen, taloudellisen ja kulttuurillisen turhautumisen ilmentymänä. Helsinki: Tammi, 2006. ISBN 951-31-3547-0.
  • Kullberg, Anssi: Koira joka ei haukkunut: Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristien toiminnan leviämiseltä?. Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-38577-7.
  • Lauerma, Hannu: Usko, toivo ja huijaus: Rohkaisusta johdattelun kautta psykoterroriin. Helsinki: Duodecim, 2006. ISBN 951-656-201-9.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Terrorismi.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]