Itä-Saksan kansannousu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Neuvostoliittolainen panssarivaunu Leipzigissa vuonna 1953.
Länsi-Saksan kansannousun muistoksi julkaisema postimerkki.
Kansannousun uhrien muistomerkki.

Itä-Saksan kansannousu oli työläisten järjestämä mielenosoitus Itä-Berliinissä kesäkuussa 1953. Syynä mielenosoitukseen olivat Saksan demokraattisen tasavallan hallituksen ja Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SED) 28. toukokuuta 1953 tekemä viisivuotissuunnitelman mukainen päätös tuotannon lisäämisestä 10 prosentilla ja palkkojen alentamisesta 10 prosentilla. Tällöin työläiset vaativat pidettäviksi vapaita vaaleja.

Kesäkuun 16.[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuun 16. päivänä 60–80 rakennustyöläistä aloitti lakon eräällä Itä-Berliinin Stalinalleen varrella olleella työmaalla ja järjesti mielenosoitus­marssin sieltä Ulbrichtin hallitusrakennuksen eteen. Aluksi he osoittivat mieltään vain työ­normien korottamista vastaan, mutta kun heidän mukaansa tuli lisää marssijoita, he alkoivat vaatia myös vapaita vaaleja ja presidentti Pieckin eroa.[1]

Uudet tuotantovaatimukset kumottiin, mutta tästä huolimatta tilanne vaikeutui. Länsi-Berliinissä toimiva yhdysvaltalaisen miehitysvyöhykkeen radio tiedotti tapahtumista, mikä osaltaan edesauttoi mielenosoituksien leviämistä muualle Saksan demokraattiseen tasavaltaan.

Kesäkuun 17.[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin 100 000 mielenosoittajaa oli kokoontunut Itä-Berliiniin ja lukuisat ihmiset pitivät työnseisauksia ja protesteja teollisuuskeskuksissa ja Saksan demokraattisen tasavallan suurimmissa kaupungeissa. SED:n puoluevirkailijat perustivat omia pienempiä ryhmiä vastustamaan kansannousua. Kansanpoliisi pidätti monia mielenosoittajia. DDR:n hallitus päätti käyttää asevoimaa ja pyysi Neuvostoliitolta sotilaallista apua.

Neuvostoliitto puuttui tapahtumien kulkuun julistamalla 17. kesäkuuta 1953 maahan poikkeustilan. Neuvostoliitto käytti asevoimia tilanteen rauhoittamiseksi ja seurauksena kuoli kymmeniä ihmisiä. Vangittujen määrä nousi tuhansiin, kuolemanrangaistus palautettiin käyttöön[1] ja pikaoikeus teloitti suuren määrän ihmisiä.

Kansannousun merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan liittotasavallassa kansannousun vuosipäivää, 17. kesäkuuta, vietettiin vuoteen 1990 saakka vuosittain kansallisena muistopäivänä, jonka nimi oli Saksan yhtenäisyyden päivä (saks. Tag der Deutschen Einheit). Sen jälkeen, kun Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990, on samannimistä juhlapäivää vietetty 3. lokakuuta.

Pian kansannousun jälkeen annettiin lisäksi Länsi-Berliinissä Brandenburger Torilta länteen johtavalle puistokadulle, Charlottenburger Chausseelle uusi nimi Straße des 17. Juni.

Kuuluisa saksalainen runoilija Bertolt Brecht kuvasi runossaan kansannousun tapahtumia:

Kesäkuun 17. päivän kapinan jälkeen
kirjailijaliiton sihteeri jakoi
Stalinalleella lentolehtisiä.
Niistä voitiin lukea, että kansa
oli menettänyt hallituksen luottamuksen,
ja että ainoastaan työtahdin kaksinkertaistaminen
saattaisi palauttaa sen.
Eikö olisi yksinkertaisempaa,
että hallitus hajottaisi kansan
ja valitsisi tilalle uuden?

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Tuure Junnila: Utopia luokattomasta yhteiskunnasta, Luokkavastakohdat ja luokkataistelu Itä-Euroopan sosialistisissa maissa, s. 163

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]