Kylmä sota

Wikipedia

Kylmä sota oli vastakkainasettelun aika, jossa kilpailivat kaksi suurvaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liittolaisineen, kaksi aatesuuntaa, länsimainen demokratia ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, lännen markkinatalousjärjestelmä ja kommunistimaiden suunnitelmatalous. Tavallisimmin sen katsotaan kestäneen toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton luhistumiseen 1990-luvun alussa. Kuitenkin 1970-luvulla, liennytyksen aikana, melko yleisesti katsottiin varsinaisen kylmän sodan jo päättyneen esimerkiksi Kiinan kansantasavallan hyväksymiseen YK:n jäseneksi 1971, Yhdysvaltojen vetäytymiseen Vietnamin sodasta vuonna 1973 tai ETYKin huippukokoukseen 1975.

Kylmää sotaa ei käyty suorana sotana, vaan turvauduttiin propagandaan, vakoiluun, taloudellisiin ja poliittisiin taistelukeinoihin. Termiä "kylmä sota" käyttivät ensimmäisenä amerikkalaiset Bernard Baruch ja Walter Lipmann. Tälle vastakkainasettelulle antoivat taustan ydinaseet, joiden vuoksi suoraan yhteenottoon kahden suurvallan välillä ei haluttu ryhtyä. Näin valtataistelu siirtyi muille areenoille.

Sisällysluettelo

1 Kylmän sodan synty
2 Ideologinen ristiriita
3 Suorat ja epäsuorat sotilaalliset toimet
4 Sotilasliitot
5 Tiedustelupalvelut
6 Punainen vaara
7 Ydinaseet
8 Keskeiset toimijat
9 Katso myös
10 Lähteet
11 Aiheesta muualla

[muokkaa] Kylmän sodan synty

Kylmän sodan rintamalinjat vuonna 1959

Kylmän sodan monimutkaistuneet rintamalinjat vuonna 1980

Kylmän sodan päättymisen jälkeiset rajamuutokset Euroopassa ja Keski-Aasiassa. 24 uutta valtiota syntyi.

Kylmä sota alkoi toisen maailmansodan jälkeen länsivaltojen ja Neuvostoliiton törmätessä yhteen. Erimielisyyksiä oli muun muassa miehitettyjen alueiden kehittämisestä. Osittain molemmille blokeille sopi Saksan pysyminen jakautuneena ja sitä kautta heikkona. Yhdysvaltojen uhkakuvana oli teknisesti kehittyneen Saksan ja mahdollisesti koko läntisen Euroopan siirtyminen kommunistiseen leiriin.

Toinen merkittävä suunta kylmän sodan alussa oli Lähi-itä. Neuvostoliiton toimet Iranin suunnalla v. 1946 aiheuttivat huolta lännen leirissä. Merkittävä ja hyvin verkostoitunut amerikkalainen diplomaatti Loy Henderson - joka toimi tuolloin suurlähettiläänä Bagdadissa - oli kuvannut kuinka Neuvostoliiton voitto vahvana pidetystä Saksasta oli saanut Lähi-idän alueen ihmiset odottamaan Neuvostoliiton vapauttavan heidät brittien otteesta{Brands}. Melvyn Leffler on tutkinut Pentagonin arkistoja ja hänen mukaansa Neuvostoliitto ei sinänsä uhannut USA:n intressejä kylmän sodan alussa{Leffler}. Mikäli kommunismi leviäisi merkittävän raaka-aineen päällä olevaan Lähi-itään, saattaisi sodan väsyttämä Neuvostoliitto vahvistua uhkaamaan tosissaan Yhdysvaltojen asemaa. Kylmän sodan alun eräänä keskeisenä kulminaationa pidettiin sitä, kun Britannia ilmoitti vuonna 1946 USA:lle, ettei se enää kyennyt vastaamaan Kreikan ja Turkin turvallisuudesta. Nuo maathan olivat puskurina Lähi-idän ja Neuvostoliiton välillä. Tosin jälkeenpäin on käynyt ilmi, että Kreikan kommunistista puoluetta tuki Jugoslavian Tito, eikä Moskova, jonka silloin epäiltiin alkaneen laajentaa reviiriään sovittujen rajojen ulkopuolelle.

Varsinkin DDR:ssä ja Berliinissä syntyi ongelmia. Saksa oli jaettu neljän eri maan miehitysvyöhykkeiksi, ja Neuvostoliiton vyöhykkeen sisällä ollut Berliini niin ikään neljään eri vyöhykkeeseen. Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ilmapiiri johti useiden, varsinkin koulutettujen, ihmisten pakoon länteen. Kommunistinen ja sosiaalidemokraattinen puolue yhtyivät myös Sosialistiseksi yhtenäisyyspuolueeksi SEDiksi. Niin kutsuttu rautaesirippu pystytettiin. Se jakoi Euroopan kahtia, Adrianmereltä Itämerelle.

Poliitisesti ja sotilaallisesti vastapuolen liikkeisiin vastattiin aina suuremmalla vastaliikkeellä, mikä johti helposti konfliktien kärjistymiseen. Molemmat osapuolet valmistautuivat myös ennakoivaan ydiniskuun vihollistaan vastaan, ja olettivat vastapuolen toimivan samoin.

Kylmän sodan syntyä on haluttu lännessä perinteisesti vierittää Stalinin niskoille, mutta luottamuspula oli pääasiassa molemminpuolinen. Ne tutkijat, jotka näkevät taloudellisten tekijöiden näytelleen keskeistä osaa korostavat lännessä koettua pettymystä kun Stalin puheessaan vuonna 1946 palasi vanhaan kommunistiseen retoriikkaan. Hän julisti Neuvostoliiton voittaneen sodan juuri kommunistisen järjestelmänsä ansiosta. Sodan aikana Stalin oli puhunut vielä isänmaallisesta sodasta ja lännessä oli jo ehditty laskea, että Neuvostoliitto oli luopumassa kommunistisesta ideologiastaan. Stalin myös vetäytyi Marshall-avusta ja kielsi avun vastaanottamisen itäblokin valtioilta.

Sodan rasitukset ja alituinen pyrkimys selviytyä aina Neuvostoliiton syntymän ajoilta alkaen saattoivat muokata Stalinin persoonasta enemmän tai vähemmän vainoharhaisen. Toiset tutkijat korostavat tällaisten taipumusten vaikuttaneen myös maan ulkosuhteisiin. Niin neuvosto- kuin länsijohtajatkin syyllistyivät ylilyönteihin ja ideologisen ristiriidan korostamiseen käytännön asioiden hoitamisessa.

[muokkaa] Ideologinen ristiriita

Tilanteessa olivat myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä vastaavasti lännen porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa yleisessä mielipiteessä valtiokoneiston propaganda teki ideologioista – kommunismista ja kapitalismista – voimakkaan pejoratiivisia ja tunnepitoisia ja katkaisi niiden yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.

Eräs teoria, jota muun muassa Melvyn Leffler on kirjassaan the Communist Spectre esittänyt, lähtee siitä, että ideologinen ristiriita kahden järjestelmän välillä oli sovittamaton. Yhdysvallat aloitti kommunismin patoamisen jo heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Diplomaattisuhteet maiden välillä solmittiinkin vasta vuonna 1934 natsi-Saksan muodostamaa uhkaa silmällä pitäen. Tämän tulkinnan mukaan kylmä sota oli ns. lykätty sota. Kansallissosialistinen Saksa tuli suuremmaksi uhkaksi ja siksi kapitalismin ja kommunismin välinen yhteenotto vain lykkääntyi kymmenellä tai viidellätoista vuodella.

[muokkaa] Suorat ja epäsuorat sotilaalliset toimet

Kylmän sodan ilmapiiri johti lukuisiin konflikteihin, joista osa oli aseellisia. Niin sanottuja proxy-sotia käytiin muun muassa Vietnamissa, Angolassa, Koreassa ja Afganistanissa. Näissä sodissa eivät suoranaisesti olleet vastakkain suurvallat, vaan usein toisen suurvallan joukot ja toisen blokin puolella oleva valtio.

Yhdysvallat horjutti latinalaisessa Amerikassa joko salaa tai julkisesti liian vasemmistolaiseksi katsomiaan hallituksia (esimerkiksi Chile ja Allende, Guatemala ja Arbenz). Nicaraguan sandinistihallitusta vastaan käytiin eräänlaista proxy-sotaa palkkasoturien avulla. Kuuban vastaisesta suorasta sodankäynnistä luovuttiin Sikojenlahden fiaskon jälkeen. Myös monia pienempiä Karibian saarivaltioita miehitettiin aika ajoin.

Itä-Euroopan maat olivat puolestaan tiukan Neuvostoliiton valvontapolitiikan alla. Mahdolliset kansannousut tai poikkeamat Kremlin linjasta tukahdutettiin nopeasti. Tunnetuimmat tukahdutukset olivat Unkarin kansannousun kukistaminen ja Prahan kevään lopettanut Tšekkoslovakian miehitys.

[muokkaa] Sotilasliitot

Molemmat syntyneet blokit järjestäytyivät myös sotilasliitoiksi. Neuvostoliiton ympärille kuuluneet valtiot liitettiin Varsovan liittoon, josta Suomen presidentti Kekkonen onnistui pitämään Suomen erossa. Länsi-Euroopan puolustukseen syntyi tarvetta Neuvostoliiton käyttäytymisen johdosta. Norjalle oli esitetty samanlaisia neuvotteluja kuin Suomelle (joista syntyi YYA-sopimus). Norjalaiset laskivat toivonsa NATOn perustamiseen. Norja arvioi, että ilman läntisen puolustusliiton syntymistä Norja olisi kenties joutunut taipumaan Neuvostoliiton painostuksen alla. Muutenkin Nato lisäsi Länsi-Euroopan luottamusta kykyynsä selvitä Neuvostoliiton vaikutuspiirin ulkopuolella.

[muokkaa] Tiedustelupalvelut

Kylmän sodan toimissa olivat keskeisiä myös tiedustelupalvelut - Yhdysvaltain Central Intelligence Agency, CIA, ja Neuvostoliiton Komitet Gosudarstvennoi Bezopasnosti, KGB. Tiedustelu oli jatkuvaa kilpajuoksua kaksoisagentteineen ja loikkareineen. Kuuluisimpiin vakoilutapauksiin kuuluu Ethel ja Julius Rosenbergin tapaus, jossa kaksi amerikkalaista kommunistia tuomittiin kuolemaan syytettyinä atomivakoilusta. He olivat ainoat vakoilusta teloitetut amerikkalaiset kylmässä sodassa. Asiasta on useita näkemyksiä — usein se katsotaan vain ylireagoinniksi Yhdysvaltojen julkisessa ilmapiirissä vallinneeseen "Punaisen vaaraan", sillä todelliset atomivakoilijat tuskin vaarantaisivat itseään avoimen kommunistisella poliittisella toiminnalla.

Vuonna 1996 avautuneiden lähteiden mukaan Pentagon oli onnistunut murtamaan neuvostoliittolaisten vakoilijoiden koodin. Useita ihmisiä "puhdistettiin" USA:n hallinnosta niiden tietojen perusteella. Tunnettu oli ulkoministeriön virkamiehen Alger Hissin tapaus. Jopa ulkoministeri Dean Acheson puolusti alaistaan, sillä Pentagon ei ollut ilmoittanut edes hänelle Hissin varmistumisesta vakoojaksi. Toisaalta Hiss, monien muiden "kommunistivainojen" uhreiksi joutuneiden kanssa, oli tiedetty muidenkin lähteiden perusteella Neuvostoliiton vakoojaksi. Eräs tuohon vakoilurenkaaseen kuulunut jäsen kertoi renkaan toiminnasta ja jäsenistä jo 1940, koska oli pettynyt kommunisteihin Neuvostoliiton hyökättyä Suomen kimppuun 1939.

Muitakin listalla olleita ihmisiä syytettiin tekaistuin perustein (muun muassa kyseenalaisesta seksuaalisesta suuntauksesta) ja erotettiin, koska ei haluttu Neuvostoliiton tietävän, että Pentagon tiesi heidän koodinsa. USA:n imagon kannalta kyse oli kiusallisesta asiasta, koska se muistutti Stalinin puhdistusoikeudenkäyntejä 1930-luvulta. Rooseveltin aikaisen hallinnon Neuvostomyönteisen virkamieskunnan vaihtamiseen oli muuttuneissa oloissa erityistä painetta.

[muokkaa] Punainen vaara

Yhdysvalloissa valtion propaganda ja luodut mielikuvat demonisoivat kommunistit siihen pisteeseen, että yleisessä mielipiteessä lähenneltiin hysteriaa. Pelko johti lopulta eriasteisiin kommunistivainoihin, joissa keskeisimpänä oli ns. mccarthyismi joka kohdisti tutkimuksensa erityisesti Hollywoodin vasemmistolaisina pidettyihin ohjaajiin ja näyttelijöihin. Tässä tapauksessa kommunismi oli käsitteellistetty koskemaan kaikkea vasemmistolaisuutta, joka nähtiin Neuvostoliitto-myönteisyytenä. Ehkäpä tästä syystä Amerikassa ei vielä nykypäivänäkään ole alettu kunnioittaa minkäänlaisia vasemmistolaisia arvoja, jonka takia esimerkiksi maan sosiaalipolitiikka on varsin olematon. Kommunisminvastaisuus ulottui myös syvälle viihdekulttuuriin ja elokuviin. Ajatus yhdistettiin erityisesti vakoojiin, isänmaanpettureihin ja alituisesti vaanivaan ydinsodan pelkoon. 50-luvun aktiivisten kommunistivainojen jälkeen ilmapiiri lieveni ja 60-luvun nuorisokapinallisliikkeen yhteydessä vasemmistolaisuus ainakin jossain määrin "rehabilitoitiin". Tosin "sosialismi" ja "kommunismi" ovat amerikkalaisessa julkisessa sanassa ja politiikassa säilyttäneet tänäkin päivänä voimakkaan negatiivisesti latautuneen merkityksensä.

Punaisen vaaran takana oli myös valtapoliittisia pyrkimyksiä. 1950-luvun alkuun tultaessa demokraatit olivat hallinneet maata jo 20 vuoden ajan. On arvioitu, että 95 %:a virkamieskunnasta oli demokraatteja. McCarthyismi voidaan nähdä jonkinlaisena turhautumisena sille, että tuntemattomuudesta noussut Harry Truman onnistui v. 1948 vaaleissa pitämään valkoisen talon demokraateilla. Ensin Roosevelt hallitsi poikkeusoloissa 1930-luvun laman aikana ja nousi New Deal -ohjelmansa avulla kansan suosikiksi. Sitten hän hallitsi sotaoloissa ja sitten Rooseveltin varapresidentin paikalta valkoiseen taloon noussut Truman voitti vaalit osittain kiihdyttämällä kylmää sotaa. Yhdysvallat oli tullut vedenjakajalle. Truman olisi voinut vielä 1952 osallistua vaaleihin, mutta hän ei osallistunut. Onkin sanottu, että USA:ssa syntyi konsensus, että oli republikaanien vuoro. Arvioitiin, että mikäli demokraatit olisivat jatkaneet vallassa kauemmin ei republikaaneilla olisi enää ollut sellaista jäsenistöä, jotka olisivat kyenneet tarjoamaan vaihtoehdon demokraateille - ts. maasta olisi tullut yksipuoluejärjestelmä. Herbert Hooverin aikaiset jäsenet olivat jo pitkälti pois politiikasta tuolloin.

Eisenhowerin tultua valtaan 1953 lievemmästäkin vasemmistolaisuudesta - ja Eisenhowerin siunauksella muun muassa homoseksualismista ja alkoholismista - syytetty virkamies saattoi menettää tuolinsa. Demokraateista koostuneet virkamiehet eivät välttämättä olleet hyviä "työkaluja" republikaanipresidentin hallinnossa. Myös tunnettu kylmän sodan alun diplomaatti George F. Kennan sai lähteä. Häntä ei kylläkään voinut syyttää vasemmistolaisuudesta. Eisenhower pyysi Kennania lähtiessään tai myöhemminkin antamaan neuvojaan. Kennanin mukaan oli kuin avioeron sattuessa aviomies pyytäisi entistä vaimoaan valmistamaan munakkaan ennen talosta poistumista.

[muokkaa] Ydinaseet

Sotilaallisesta voimasta kilpailtaessa ydinaseet nousivat keskeiseksi. Ydinenergiaa ja rakettitekniikkaa kehitettiin ydinohjuksien valmistamiseksi. 50-luvulta kylmän sodan loppuun vallitsi ns. kauhun tasapaino — kumpikin osapuoli olisi kyennyt aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Täten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson.

Aikakauden kulttuurissa näkyi ydinsodan pelon takia omalaatuinen sekoitus hysteeristä pelkoa ja epävarmuutta sekä kritisointia sodan mielettömyydestä.

[muokkaa] Keskeiset toimijat

Kylmän sodan alussa muutamat yksilöt näyttelivät suurta roolia. Neuvostoliiton puolella keskeinen toimija oli Stalin (vuoteen 1953). Muut hänen ympärillään olivat lähinnä hänen päätöstensä toimeenpanijoita. Yhdysvaltojen osalta kylmän sodan tutkimuksessa on muutamia nimiä noussut yli muiden. Trumanin nimi yhdistetään muun muassa Trumanin oppiin ja toisaalta Marshall-apu on saanut nimensä ulkoministeri Marshallin mukaan. Erityisesti Truman delegoi ulkopolitiikan hoitoa muille.

Ennen muuta kylmän sodan alun politiikan muotoilijoista merkittävänä on pidettävä George F. Kennania, joka Moskovan suurlähetystössä toimiessaan kirjoitti v. 1946 ns. pitkän sähkeen, jossa esitti patoamispolitiikkaa kommunismin ja Neuvostoliiton laajentumisen estämiseksi. Tästä tuli Yhdysvaltojen virallisestikin noudattama oppi, jonka orjallinen soveltaminen Vietnamin yhteydessä aiheutti kritiikkiä myöhemmin. Muita keskeisiä kylmän sodan arkkitehteja Yhdysvaltojen puolella olivat muun muassa Averell Harrimann, Charles Bohlen, Loy Henderson, Robert Lovett ja McCloy {Walter Isaacson & Evan Thomas}. Tietenkin ulkoministeriksi vuonna 1949 noussut Dean Acheson sai suuren luottamuksen Trumanilta hoitaa ulkopolitiikkaa ja hänen vaikutuksensa oli keskeinen suhteessa Trumaniin. Nuo miehet pitkälti visioivat uuden suhtautumisen Neuvostoliittoon, Saksan kysymyksen ratkaisut ja muutkin ratkaisut Euroopan suunnalla.

[muokkaa] Katso myös

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kylmä sota.

[muokkaa] Lähteet

Brands H.W.: Inside the Cold War: Loy Henderson and the Rise of the American Empire, 1918-1961. Oxford University Press, USA, 1991.
LaFeber, Walter: America, Russia, and the Cold War. , 1966.
Leffler, Melvyn: A Preponderance of Power - National Security, the Truman Administration and the Cold War. Stanford University press, California, 1992.
Walter Isaacson, Evan Thomas: The Wise Men: Six Friends and the World They Made. Simon & Schuster, 1997.
Thomas C. Reed: At the Abyss - An Insider’s History of the Cold War. Ballantine Books, New York, 2004.