Taidekritiikki

Wikipedia

Gabriel Cornelius von Max, Apinat taiteen tuomareina, 1889.

Taidekritiikki tai taidearvostelu on julkisesti esitettävien taideteosten tai teoskokonaisuuksien, taiteeseen liittyvien ilmiöiden, käsitysten, teorioiden tai taide- ja kulttuuripolitiikan ja taidehistoriallisen arvon ja merkityksen pohtimista ja määrittelemistä. Kritiikkiä harjoitetaan kaikilla taiteenaloilla, mutta tässä artikkelissa pysytellään kuvataiteita koskevassa kritiikissä.

Arvostelu on mukana sekä taiteen tekemisessä että sen vastaanotossa. Taidekoulutuksessa kritiikiksi kutsutaan sitä, että opettaja esittää opiskelijoille kritiikkiä heidän harjoitustöistään. Taiteilija harjoittaa kritiikkiä tehdessään taidetta. Tätä sanotaan itsekritiikiksi. On tapana sanoa, että teoksen tehnyt taiteilija on sen ensimmäinen kriitikko. Myös yleisö arvottaa taidetta ja voidaan sanoa, että tällä tavalla jokainen on kriitikko.

Kritiikkiin erikoistuneita henkilöitä, jotka tutkivat ja arvioivat taidetta kutsutaan taidearvostelijoiksi tai taidekriitikoiksi.

[muokkaa] Historiaa

Jean-Honoré Fragonard, Denis Diderot, 1769

Taidetta on arvotettu eri tavoin kaikkien kulttuurien historian vaiheissa. Erityisesti eurooppalaiseen traditioon kuuluu kuitenkin väitteiden, olettamusten ja teorioiden esittäminen ja niiden arvostelu. Kritiikki liittyi siis varhaisvaihessa keskusteluun ja teorioiden muodostukseen ja se oli pääasiassa sanallista.

Taidekritiikkiä harjoittivat Italian renessanssin taiteesta, taiteilijoista ja arkkitehtuurista kirjoittaneet Leon Battista Alberti tai Giorgio Vasari.

Nykyisin tunnetun taidekritiikin synty liittyy lehdistön kehitykseen ja valistusfilosofiaan.

Ranskalaista Denis Diderot´ia (1713–1784), ensyklopedistia ja filosofia pidetään myös ensimmäisenä suurena taidekriitikkona. Hän kirjoitti taidekritiikkiä vuodesta 1759 alkaen yli 30 vuoden ajan arvostellen Pariisin salonkia, vuosittain järjestettyä taidenäyttelyä Correspondance littraire -lehteen. Hänen maineensa kriitikkona muistetaan taiteen, taiteilijoiden ja maalaustekniikan analyysin, sekä makunsa ja tyylinsä takia. Vuonna 1796 julkaistua kirjoitusta Essai sur la peinture (Essee maalaustaiteesta) ihailivat niin Goethe kuin myöhemmin 1800-luvun runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire.

Taidekritiikki yleistyi eurooppalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuina näyttelyarvosteluina 1800-luvun kuluessa. Taideteoriaa ja kirjallisuuskritiikkiä lähestyvää taidekritiikkiä alettiin julkaista, kun taidealojen ja taidehistorian asioita käsittelevät aikakauslehdet alkoivat ilmestyä niitä koskevien tieteenalojen kehityksen myötä.

[muokkaa] Taidekirjoittelua vai kritiikkiä?

Taidekritiikkiä eivät ole harjoittaneet vain akateemisesti koulutetut oppineet. Myös taiteilijat ja kirjailijat ovat toimineet taidekriitikkoina. Joskus puhutaan kritiikistä taiteena.

James McNeill Whistler, Nocturne in Black and Gold: The Falling Rocket, 1874.

Arvostellessaan vuoden 1846 Salonkia ranskalainen runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire totesi, että "Taidekritiikki syntyi taiteen kohdusta". ^[1] Hän kirjoitti:

»Jotta kritiikki olisi oikeudenmukaista ja jotenkin perusteltua, sen pitää olla puolueellista, intohimoista, poliittista. Toisin sanoen kritiikki täytyy tehdä rajatusta näkökulmasta – mutta näkökulmasta, joka avaa eniten näkymiä. ^[2]»

Taidekritiikkiä on kahdenlaista. Baudelairen määritelmän mukaan se voi olla subjektiivista, jolloin puhutaan usein "kriitikosta taiteilijana", jossa kriitikko kuvaa omia tunteitaan, reaktioitaan ja kontaktejaan tarkasteltavan taiteen suhteen. Toinen perinteellinen kritiikin suunta tarkastelee taidetta taidehistorian, tieteellisen objektiivisuuden, valistuksen ja etäisyyden näkökulmasta, jolloin puhutaan tavallisesti akateemisista taidekriitikoista.

Oscar Wilden essee The Critic as Artist (Kriitikko taiteilijana) julkaistiin vuonna 1890. Siinä Wilde esittää, että parhaan kritiikin täytyy hylätä tavalliset, erityisesti realismin ohjenuorat, ja hyväksyä impressionismin estetiikka – mitä lukija kirjallisia teoksia lukiessaan tuntee, pikemminkin kuin mitä hän lukiessaan ajattelee tai järkeilee. Kriitikon täytyy ylittää kirjalliset tapahtumat ja pohtia ”mielen mielikuvituksellisia intohimoja”. Oscar Wilden mukaan kriitikko ei saa vain selittää taideteoksia, vaan hänen täytyy pyrkiä syventämään sen mysteeriä. ^[3]

Taidehistorian erään tunnetuimmman kriittisen kommentin esitti vuonna 1878 John Ruskin, joka vertasi kritiikissään amerikkalaisen James McNeill Whistlerin maalausta Nocturne in Black and Gold: The Falling Rocket (Tumma ja kultainen yötunnelma: Putoava raketti) "maalipurkin paiskaamiseen vasten yleisön naamaa". ^[4]

William Blake, Suuri punainen lohikäärme ja nainen aurinkoon puettuna, 1805-1810.

Vielä jyrkemmin kirjoitti Robert Hunt, jonka kritiikki oli ainoa William Blaken pitämästä ainoasta yksityisnäyttelystä vuonna 1809 Lontoossa. Hunt valitti The Examinerissa Blaken maalausten huonosti ymmärrettävistä allegorioista ja turhanpäiväisistä yrityksistä esittää sekä ruumista että sielua, tahroista, läiskistä ja sekasotkuisesta hölynpölystä. Kirjoittaja väitti, että Blake ei osaa piirtää ja että esillä olevat kuusitoista maalausta ovat "vain penikkatautisten aivojen kuohahduksia" ja Blake itse "epäonninen mielisairas", joka kärsii "häikäilemätömästä turhamaisuudesta". ^[5]

Taidenäyttelyiden lisääntyessä 1900-luvun kuluessa alettiin niiden yhteydessä julkaista katalogeja, esseitä ja monografioita. Puhutaan taidekirjoittelusta, jolla tarkoitetaan kuvataiteesta kirjoittamista ilman arvottavia painotuksia. On kiistelty siitä, kuuluuko taidenäyttelyjen yhteydessä julkaistava aineisto taidekritiikin vai markkinoinnin piiriin, koska usein niiden kirjoittajina ovat kuitenkin samat henkilöt. Ainakin taiteen edistämisen ja sen kritiikin välinen raja on hämärtynyt.

[muokkaa] Taidekritiikin alku Suomessa

Sakari Topelius oli taidekritiikin varhaisia puolustajia Suomessa.

Kotimaista taide-elämää seuraava säännöllinen taidekritiikki alkoi vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen aloittaman taidenäyttelytoiminnan yhteydessä. Morgonbladissa julkaistiin huhtikuussa 1847 Fredrik Berndtsonin kirjoittama kolmiosainen, perusteellinen arvostelu Suomen taideyhdistyksen ensimmäisestä näyttelystä Helsingissä, jota Sakari Topelius piti tiettävästi maamme ensimmäisenä yksityiskohtaisena, julkaistuna taidekritiikkinä. ^[6]

Kuopiolaisen Saima-lehden toimittajan J.V. Snellmanin ja Helsingfors Tidningarin toimittajan Sakari Topeliuksen näkökannat suomalaiskansallisuudesta ja sanomalehdistöstä olivat erilaisia, mutta he olivat myös samaa mieltä muun muassa siinä, että keskusteleva ja pohtiva sisältö oli lehdissä aivan liian vähäistä ja jäänyt kertovan aineksen (relation) varjoon. Relaatio oli uutisia ja ilmoituksia, jonka he katsoivat lehden konservatiiviseksi, säilyttäväksi sisällöksi. Vain keskustelu (diskussion) eli kantaaottava aines vei asioita eteenpäin. ^[7]

Suomalainen taidekritiikki kehittyi osana kotimaista taide-elämää journalistisista, valituksellisista ja kansallisista syistä. Taidekriitikot olivat tavallisesti joko taiteesta kiinnostuneita toimittajia, taiteilijoita tai kulttuurin eri aloille perehtyneitä asiantuntijoita. Esimerkiksi Jac. Ahrenberg (Johan Jacob Ahrenberg) oli monipuolisesti taiteisiin perehtynyt ja Euroopassa matkustellut suomalainen arkkitehti, taiteilija ja kirjailija. Toinen merkittävä henkilö 1800-luvulla oli kirjailija, kirjallisuudentutkija ja esteetikko Fredrik Cygnaeus, joka vaikutti Taideyhdistyksen piirissä Suomen kansalliseen herätykseen.

Carl Gustaf Estlanderin sanat Ateneumin avajaisissa vuonna 1887 luonnehtivat myös kotimaisen taidekritiikin nationalistista linjaa vielä pitkälle seuraavalle vuosisadallekin:

»Vaikka taiteemme nykyisin etsiikin aiheensa ihmisten parista ja luonnosta, katselkoon se niitä aina hyväntahtoisin ja rakastavin silmin, ja vaikka taiteemme vielä onkin pakko käytellä talttaa ja sivellintä Pariisin tai Düsseldorfin tapaan, johtakoon sen kehitys vakaasti kohti sitä hetkeä, jolloin veistokset ja maalaukset eivät ole ainoastaan sisällöltään, vaan myös muodoltaan kotimaisia.»

Taidekritiikki syntyi ja kehittyi Suomessa muihin Euroopan maihin ja Venäjään verrattuna myöhään. ^[8] Kirjallisuus-, kuvataide-, teatteri- ja musiikkiarvostelut alkoivat lisääntyä vasta 1880-luvulla ja silloinkin vain muutamissa suurimmissa sanomalehdissä. ^[9] Mutta jo 1900-luvun alkuun mennessä kritiikkiä julkaistiin runsaasti. Kritiikkiin tuli jatkuvuutta ja se alkoi kattaa kaikki merkittävimmät museo- ja gallerianäyttelyt.

[muokkaa] Modernismi ja formalistinen kritiikki

Roger Fry, Omakuva, noin 1928.

Modernismin aikana syntyi käytäntö, jossa taidekriitikko saattoi ryhtyä jonkun esiintulevan uuden taidesuunnan puolestapuhujaksi. Tällaisia voimakkaasti yhden suuntauksen puolesta toimineita vaikutusvaltaisia taidekriitikoita ovat olleet esimerkiksi:

Modernismi korosti taideteosten muodollisia ja visuaalisia piirteitä. Formalistinen taidekritiikki kiinnitti huomiota tavallisesti teosten sisäisiin ja muodollisiin ominaisuuksiin, kuten väreihin tai sommitteluun ja pyrki tieteellisyyteen. Formalistista taidekritiikkiä on arvosteltu siitä, että se ei ota huomioon taiteen esitysympäristöä, niitä esitysfoorumeita joissa sitä esitetään tai muita taiteen konteksteja. Formalistiseen taidekritiikkiin sisältyi usein arvostelmien jyrkkyys ja se oli tavallisesti selkeää.

Tom Wolfe vuonna 2004.

Kriitikoita on usein arvosteltu liian suurten valta-asemien hankkimisesta. Esimerkiksi Tom Wolfe herjasi kirjassaan The Painted Word (Maalattu sana, 1975), että Clement Greenberg oli "kulttuurilinnan kuningas". Wolfe väitti, että keskeisten kriitikoiden ja teorian valta oli liian suuri taidemaailmassa. Hän totesi satiirisesti, että "...ilman sopivaa teoriaa ei nykyaikana pysty edes näkemään maalausta." ^[10]

[muokkaa] Journalistinen kritiikki

Taidekriitiikki oli 1950-luvulle asti autoritääristä asiantuntijakritiikkiä. Uusi, niin sanottu journalistinen taidekritiikki syntyi 1960-luvulla. Se korosti kritiikin luettavuutta, ajankohtaisuutta ja informatiivisuutta, sekä arvioi myös taiteen taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ja taloudellisia tekijöitä ja instituutioita. Myös taiteilijahaastattelut tulivat osaksi taidetta koskevaa journalismia.

Aikaisemmin eri kulttuurialat mainittiin sanomalehdissä omina palstoinaan. Sanomalehtien kulttuuriosastojen yleistyttyä 1960-luvulla myös kritiikkiä alettiin julkaista omilla kulttuurisivuilla. Samanaikaisesti alkoi kehittyä myös valtiollinen ja kunnallinen kulttuurihallinto.

Useissa länsimaissa vaikutti niin sanottu uusi journalismi (en:New Journalism), joka toi sekä sanomalehtikirjoittamiseen että kritiikkiin radikaaleja, avantgardistisia piirteitä. Uusien taiteen "ismien" seuratessa toinen toistaan 1960-luvulla, toistui taidekritiikin historiassa aikaisemminkin havaittu piirre: taiteen avantgardea vastasi innovatiivinen kritiikki.

[muokkaa] Taide ja kritiikki muutoksessa

Performanssi hämmensi niin arvostelijoita kuin suurtakin yleisöä 1980-luvulla, mutta tuli myöhemmin osaksi normaalia taide-elämää. Performanssitaiteilijat Laura Curry, Lori Dillon ja Pamela Gregory Seattlen taidemuseossa toukokuussa 2007.

Nykytaiteen keinot ja esitystavat alkoivat muuttua 1960-luvulta alkaen. Tultaessa 1980-luvulle kansainvälisestä, länsimaisesta nykytaiteesta omaksutut vaikutteet yleistyivät myös Suomessa. Maalaukset ja veistokset olivat muodostaneet aikaisemmin melko yhtenäisen muoto- ja merkkikielen, joiden arvosteleminen oli usein tarkkaa ja havainnollista. Nyt performanssit, installaatiot ja videot aiheuttivat sen, että taideteosten vertailu tuli vaikeammaksi.

Esimerkiksi Ars 83 näyttelyn yhteydessä käytiin poikkeuksellisen laaja yleisökeskustelu uudesta taiteesta. Myös Veikko Hirvimäen Kuningasajatus - Mika Waltarin muistomerkki (1985) Helsingissä ja Pekka Kauhasen Urho Kaleva Kekkosen muistomerkki (1990) Kajaanissa herättivät voimakkaita yleisön reaktioita.

• Veikko Hirvimäen Mika Waltarin muistomerkki Kuningasajatus vuodelta 1985 herätti voimakkaan yleisökeskustelun.
• Pekka Kauhanen, Urho Kaleva Kekkosen muistomerkki, 1990.

1980-luvulla yleistyneen postmodernismin myötä alettiin kritisoida valistuksen rationalismin ja tekniikan ylivaltaa yhteiskunnassa. Taidekritiikki tuli subjektiivisemmaksi ja samalla kuvailevammaksi. Kulttuuri- ja taidetarjonnan lisääntyessä sanomalehdissä julkaistun taidekritiikin määrä väheni huomattavasti. Kun kriitikot alkoivat valita satojen taidenäyttelyiden joukosta muutamia, joista he kirjoittivat, kritiikki muuttui äärimmäisen valikoivaksi ja strategiseksi. Se menetti aikaisemman kattavuutensa ja konkreettisuutensa.

Viime aikoina on keskusteltu siitä, tuleeko taidekritiikki säilymään nykyisessä muodossaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että taidekritiikkiä ei tarvita. Toiset näkevät, että kritiikistä on tullut taiteen ja taiteilijoiden markkinointiviestintää. Jotkut taas väittävät, että kritiikkiä on niin kauan kuin on taidettakin, koska kritiikki syntyi samanaikaisesti taiteen kanssa, eikä voida edes puhua taiteesta ilman kritiikkiä.

Myös eri taiteenalojen kritiikin siirtyminen tietoverkkojen elektronisiin julkaisuihin joko osaksi perinteistä tiedonvälitystä omiksi verkkojulkaisuiksi tai erilaisten portaaleiden yhteyteen on herättänyt keskustelua.

Päivittäisen, niin sanotun ajankohtaiskritiikin lisäksi taidekritiikkiä luetaan taide- ja kulttuurihistoriallisina dokumentteina. Eri taiteenalojen kritiikkiä on perinteisesti tallennettu niin sanottujen muistiorganisaatioden toimesta ja uudet arkistointimenetelmät saattaisivat helpottaa kritiikin lukemista, vertailua, tarkastelua ja tutkimista.

[muokkaa] Vaikuttavimpia ulkomaisia kuvataidekriitikoita

Ilja Repin, Ivan Kramskoi, 1882.

[muokkaa] Merkittäviä kuvataidekriitikoita Suomessa

Taidemaalari Sigrid Schauman toimi taidekriitikkona vuodesta 1922 lähes kolmenkymmenen vuoden ajan.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Lähteet

• Mira Frieman, On Diderot´s Art Criticism.(pdf) (englanniksi)
• Pekka Vähäkangas, Snellmanin taidekritiikin luonne. (pdf)
• Kansainvälinen kuvataidearvostelijoiden yhdistys AICA (englanniksi)(espanjaksi)(ranskaksi)
• Sven Sandström (toim.), Konstkritik 1 osa Från hellenism till impressionsim ja 2 osa De moderna konsten, 1968.
• Riitta Ojanperä (toim.), Taide, aika, ajatus, Suomen taiteilijaseura, Helsinki 1989.
• Malcolm Geed (toim.), Art Criticism since 1900, Mancherster University Press, 1993.
• James Elkins, What Happened to Art Criticism?, Chicago: Prickly Paradigm Press, 2003.
• James Elkins ja Michael Newman (toim.) The State of Art Criticism, Routledge, New York and London, 2008.

[muokkaa] Kuuluisia kirjoituksia taidekritiikistä

• Giorgio Vasari, Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon, Kustannus Oy Taide 1994 (2001). ISBN 951-608-006-5
• Charles Baudelaire, Salon de 1845, 1845 ja Salon de 1846, 1846
• Oscar Wilde, Kriitikko taiteilijana ja Kriitikko taiteilijana II kirjassa Oscar Wilde, Naamioiden totuus ja muita esseitä (suom. Timo Hännikäinen). Savukeidas, Turku 2008. Esseet alkuperäiskielellä Oscar Wilde, The Critic as Artist, 1890 (englanniksi)
• Clement Greenberg, Avantgarde ja kitsch. Teoksessa, Jakko Lintinen (toim.), Modernin ulottuvuuksia, Fragmentteja modernista ja postmodernista, Kustannusosakeyhtiö Taide, 1989. ISBN 951-891-210-6
• Walter Benjamin, Taideteos teknillisen uusinnettavuutensa aikakaudella, kirjassa Messiaanisia sirpaleita, KSL/Tutkijaliitto 1989. ISBN 951-9297-71-5
• Rosalind E. Krauss, The Originality of the Avant-Garde and Other Modernist Myths, 1985

[muokkaa] Katso myös

• Kritiikki
• Kriitikko
• Kirjallisuuskritiikki
• Kritiikkiportti
• Suomen arvostelijain liitto SARV

[muokkaa] Taidekritiikkiä verkossa

• Mustekala.info
• Mark Harden's Artchive: Art Theory and Criticism (englanniksi)
• The Journal of Aesthetics and Art Criticism (englanniksi)