Olavi Paavolainen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo kirjailija Olavi Paavolaisesta. Samannimisestä jalkapalloilijasta kertoo artikkeli Olavi Paavolainen (jalkapalloilija).
Olavi Paavolainen
Olavi Paavolainen vuonna 1928.
Olavi Paavolainen vuonna 1928.
Salanimet Olavi Lauri
Syntynyt 17. syyskuuta 1903
Kivennapa
Kuollut 19. heinäkuuta 1964 (60 vuotta)
Helsinki
Ammatit kirjailija, esseisti, toimittaja, runoilija
Kansallisuus suomalainen
Ensiteokset Valtatiet (1928)
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Olavi Paavolainen (17. syyskuuta 1903 Kivennapa19. heinäkuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, esseisti, toimittaja, runoilija ja kulttuurivaikuttaja. Paavolainen kulki 1920-luvulla modernismin aallonharjalla muun muassa ystäviensä Mika Waltarin, Yrjö Jylhän ja Katri Valan kanssa ja vaikutti Tulenkantajissa, tunnetussa Eurooppa-mielisessä kirjailijaseurassa. 1920- ja 1930-luvun teksteissään Paavolainen esitteli suomalaisille aikansa kulttuuri-ilmiöitä surrealismista kansallissosialismiin. Paavolaisen 1940-luvun tunnetuinta antia on sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu (1946), jonka monipuolinen sisältö on seurausta näköalapaikoista Mikkelin päämajassa, Helsingissä ja rintamalla, joista Paavolainen sai sotaa seurata. Sotien jälkeen hän keskittyi johtamaan Yleisradion radioteatteria.[1]

Elämä ja tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Paavolainen syntyi Karjalan Kivennavalla 1903 keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli juristi ja kansanedustaja Pietari Paavolainen, jota myös Pekaksi kutsuttiin, ja äiti Alice Laura o.s. Löfgrén. Paavolaisella oli balttilaista, ruotsalaista ja karjalaista sukujuurta, mutta erityisen voimakkaasti hänen tuotantoonsa on vaikuttanut karjalainen tausta,[2] ja itse hän kirjoittaa olevansa ”sataprosenttinen karjalainen”.[3]

Paavolainen asui myös Helsingissä, mutta piti oikeana kotinaan Kivennavan Vienolaa[4], jossa hän todellisuudessa vietti vain kesiään. Vienola oli Paavolaiselle pakopaikka Helsingin melskeestä, vaikka hän tunsi ajoittain olonsa siellä syrjäiseksi.[5]

Paavolainen aloitti kansakoulun vuonna 1909, mutta siirtyi oppikouluun Viipuriin jo vuonna 1910.[6] Runojen kirjoittamisen hän aloitti 12-vuotiaana.[7] Opiskelu Viipurissa jäi varsin lyhyeksi, kun Paavolaiset muuttivat Helsinkiin, jossa Olavi jatkoi oppikoulua. Muuton syynä oli toinen sortokausi eli keisari Nikolai II:n venäläistämispolitiikka, joka heijastui voimakkaimmin Karjalassa. Pekka Paavolaisen toimet venäläistämispolitiikkaa vastaan saivat aikaan sen, että tämä valittiin eduskuntaan nuorsuomalaisten edustajana, mikä myös osaltaan oli perheen Helsinkiin muuton syynä.[8]

Sisällissodan ajan Paavolaiset viettivät Kivennavalla, mutta palasivat heti sodan päätyttyä Helsinkiin, jossa Olavi aloitti kuudennen luokan. Ollessaan 16-vuotias häneen iski vuonna 1919 kirjallinen luomisvimma, ja saman vuoden kesän aikana syntyi Paavolaisen mukaan peräti neljäsataa runoa. Elokuussa 1919 Paavolainen jätti ensimmäisen runokokoelmansa Palava sydän Otavaan nimimerkillä Marja Oulanko.[9] Käsikirjoitus palautettiin kuitenkin hylättynä.[10] Hän suoritti ylioppilastutkinnon yleisarvosanalla cum laude approbatur. Paavolainen oli jossain vaiheessa haaveillut upseerin urasta, mutta hän ilmoittautui kuitenkin syksyllä 1921 Helsingin yliopistoon opiskelemaan estetiikkaa ja nykykansain kirjallisuutta, jolloin hänestä alkoi myös sukeutua runoilija-boheemi.[11]

Tulenkantajien muotoutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosia 1923–1924 väritti erityisesti tiivis kirjeenvaihtosuhde Katri Valan kanssa. Heistä tuli hyviä ystäviä ja myöhemmin heistä muodostui Tulenkantajien ydinjoukko.[12] Paavolainen oli jo sukeltanut nuoriin kirjallisiin piireihin ja kulttuurikriitikkojen maailmaan. Samana vuonna syntyi myös ”runoilijain alkusolu”, johon tempaantuivat mukaan Paavolaisen lisäksi Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen, Onni Halla ja myöhemmin mukaan tullut Yrjö Jylhä. Ryhmästä muodostui modernismia ja uusia aatteita ihannoiva ryhmä, joka sai nimekseen Tulenkantajat.[13]

Vuonna 1925 syntyi Tulenkantajien yhteisteos Hurmioituneet kasvot, ja se julkaistiin saman vuoden toukokuussa. Sen saama lähes olematon vastaanotto oli kuitenkin tyly, vaikka kaikki Katri Valaa lukuun ottamatta olivat osallistuneet teokseen innokkaasti.[14][15] Saman vuoden kesällä Paavolainen tutustui Minna Craucheriin. Suhde kesti kaikissa eri muodoissaan vuoteen 1931 saakka.[16]

Pariisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1927 Paavolainen lähti Pariisiin, jossa hän asui huhtikuusta heinäkuun loppuun saakka. Pariisissa Paavolaisen kanssa oleilivat myös Mika Waltari ja Raoul af Hällström. Pariisin matkan seurauksena syntyi myöhemmin kirja Nykyaikaa etsimässä (1929). Teos oli todellisuudessa julkaistu jo erillisinä, myönteistä huomiota saaneina artikkeleina, mutta kirjana se julkaistiin vasta vuonna 1929.[17] Kirjan teksteissä Paavolainen pohti kaupungistumista ja elämän koneellistumista sekä esitteli uusia taidevirtauksia kuten dadaismia, futurismia ja venäläisiä vallankumousrunoilijoita.[3]

Vuonna 1928 Waltari ja Paavolainen julkaisivat yhteisen runokokoelman Valtatiet, jossa ihailtiin nykyaikaista tekniikkaa ja uusia ajatuksia. Kokoelman vastaanotto oli varsin mitäänsanomaton, joskin useissa lehdissä sitä jopa ylistettiin. Myyntimenestykseen se ei kuitenkaan yltänyt.[18]

Asepalvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavolainen aloitti asepalveluksensa elokuussa 1928. Alokasajan jälkeen hänet määrättiin aliupseerikouluun ja sen jälkeen Reserviupseerikouluun Haminaan. Vuonna 1929 Paavolaisesta tuli kersantti, ja hänet kotiutettiin reserviin vänrikiksi ylennettynä. Paavolainen suhtautui myönteisesti asevelvollisuuteen ja armeijaelämään, mikä käy ilmi hänen kirjoittamistaan Pentti Haanpään armeijakriittisen Kenttä ja kasarmi -teoksen melko kielteisistä arvosteluista.[19]

Tulenkantajien lopun alku ja muuttuva maailma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siviiliin palanneelta Paavolaiselta ilmestyi vuonna 1929 Aitta-lehdessä psykodraamallinen kirjallinen kokeilu Helsinki by Night. Satiirisen tekstin tapahtumapaikkana oli ”helsinkiläinen turistiautobussi”, ja siinä yhdistyi tekstiin moderneja kuvia.[20][21]

Tulenkantajien joukossa oli alkanut kyteä vuosikymmenen vaihteessa erimielisyyksiä, jotka johtuivat ainakin osittain poliittisista mielipide-eroista. Suomen sisäpolitiikkaa jakoivat tuolloin talouskriisi, äärivasemmiston nousu ja kommunisminvastaisen Lapuan liikkeen vastareaktio.[22] Tuhoa enteili Tulenkantajat-lehden lopettaminen. Myös itse Tulenkantajat Oy lopetti toimintansa huhtikuussa 1930, ja jäämistön selvittäjänä toimi Urho Kekkonen.[23]

Kivennavan kausi, Suursiivous ja poliittinen herääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isänsä kuoltua tammikuussa 1930 Paavolainen muutti takaisin Kivennavalle pitämään seuraa äidilleen. Aikaa, jonka Olavi vietti Kivennavalla (1930–1933), voidaan kutsua ”Kivennavan kaudeksi”, koska asuinympäristö muovasi Olavin tyyliä merkittävästi.[24]

Vuoden 1930 elokuussa alkoi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhde tulla tiensä päähän. Craucher oli työskennellyt viisi kuukautta Lapuan liikkeen palveluksessa ja ilmaisi halunsa käyttää kaikki tarmonsa tähän yhteiskunnalliseen työhön. Aatteelliset erimielisyydet ajoivat rakastavaiset erilleen.[25]

Teos Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa alkoi valmistua vuonna 1932 Kivennavalla. Samaan aikaan Paavolaisen kustantaja Otava aikoi julkaista runokokoelman Keulakuvat. Samana vuonna sattuneet Mäntsälän kapina ja Minna Craucherin väkivaltainen kuolema eivät juuri liikuttaneet Kivennavalla asuvaa Paavolaista. Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa ilmestyi kauppoihin 23. huhtikuuta, kustantajana Gummerus. Kirjasta muodostui sensaatio ja vilkkaan keskustelun aihe kaiken poliittisen epävakauden keskelläkin. Vaikka kirja sai paljon kielteistäkin palautetta, se keräsi silti enemmän myönteisiä arvosteluja. Elmer Diktonius moitti teosta, V. A. Koskenniemi puolestaan kehui sitä. Voimakkaasti poleeminen teos hajotti Tulenkantajat-liikkeen lopullisesti.[26]

Vuosi 1933 oli Paavolaiselle murrosvuosi, ja sen jälkeen hänen kirjoituksensa muuttuivat varsin poliittisiksi. Ennen nihkeästi politiikkaan suhtautunut Paavolainen tempautui nyt siihen mukaan. Paavolaisella oli tosin vaikeuksia valita puoltaan kahtiajakautuneessa maailmassa, niinpä hän tyytyikin, kuten hän itse sanoo, olemaan ”vilpitön sivustakatsoja” ja ”puskasta huutelija” sekä samalla jyrkän kantaaottava reportteri. Toisinaan Paavolainen ihaili Neuvostoliittoa, välillä taas Paavolaiseen teki suuren vaikutuksen natsi-Saksa.[27]

Vuonna 1934 Paavolainen muutti Helsinkiin. Tuolloin hän oli suhteessa Liisa Tannerin kanssa. Syksyllä he muuttivat Turkuun, jossa Paavolainen ryhtyi työskentelemään Kudos Oy Silon mainospäällikkönä.[28]

Kolmannen valtakunnan vieraana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Adolf Hitler oli noussut Saksassa valtaan ja Neuvostoliitto alkoi Euroopassa lähestyä kansanrintamapolitiikkaa, Euroopan poliittisen kentän muutokset kiinnittivät Paavolaisen huomion.[29] Turusta Helsinkiin palattuaan Paavolainen päätti lähteä, osittain kustantajansa Gummeruksen kehotuksesta, matkalle natsi-Saksaan, joka oli sen ajan Euroopan ”elävintä todellisuutta”. Toisten tietojen mukaan Paavolainen joutui lähtemään Saksaan sattumalta varamiehenä kustantajan toivoman vierailijan sijasta.[30]

Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936.

Matkan tarkoitus oli osallistua Travemünden Dichterhausin (Kirjailijatalon) pohjoismaiselle kirjailijavierailulle. Paikalla olleita pohjoismaalaisia Paavolaisen lisäksi olivat hänen maanmiehensä Göran Stenius, ruotsalainen Sven Stolpe, norjalainen Eyvind Mehle ja tanskalainen Erik Bertelsen. Dichterhaus oli Saksan pyrkimys vaalia ”pohjoista ajatusta”, jota Paavolainen eritteli matkakertomuksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936).[30]

Paavolainen saapui Travemündeen 14. elokuuta eikä ehtinyt Berliinin olympialaisiin, joita muut vieraat olivat lähteneet seuraamaan. Pohjoismaiset vieraat palasivat Dichterhausiin jo seuraavana päivänä näkemästään innostuneina.[31] Omasta toivomuksestaan he pääsivät seuraamaan Nürnbergin ”Kunnian puoluepäiviä”, joita Paavolainen kuvaa kirjassaan arvostelevaan sävyyn[32][33].

Paavolaisen suhde kansallissosialismiin oli monimutkainen. Paavolainen ihaili kansallissosialismissa tekniikkaa, Hitleriä, mahtipontisuutta ja saksalaisten tarmoa ja tehokkuutta rakentaa valtakunta tyhjästä. Merkittävimmät syyt siihen, miksi Paavolainen ei lähtenyt kansallissosialistiseen toimintaan mukaan, olivat sen rotuopit ja kansalliskiihko, joita molempia Paavolainen vastusti jyrkästi. Paavolaisen oli myös vaikea hyväksyä kansallissosialismiin kuuluvaa jäykkää kurinalaisuutta.[34] Hän kuitenkin haki ja pääsi joulukuussa 1940 Teo Snellmanin johtaman Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön jäseneksi, toisin kuin Jarno Pennanen, joka oli hakemassa jäsenyyttä hänen kanssaan.[35]

Paon vuosi ja Neuvostoliiton-matka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuotta 1937 voidaan kutsua Paavolaisen paon vuodeksi. Paavolaisen aikeena oli kirjoittaa matkapäiväkirja myös Neuvostoliitosta, mutta hänelle ei myönnetty viisumia. Niinpä hän suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan. Matka kohti uutta mannerta alkoi 6. maaliskuuta samana vuonna. Suhde Liisa Tanneriin katkesi noihin aikoihin.[36]

Matkan pohjalta Paavolainen kirjoitti Etelä-Amerikasta ja sen suomalaissiirtolaisista kertovan kirjan Lähtö ja loitsu, joka ilmestyi 1937. Paavolainen aloitti vielä toisenkin kirjan kirjoittamisen, joka ilmestyi 1938 nimellä Risti ja hakaristi. Kirja sai hyvän vastaanoton, vaikka sitä arvosteltiinkin fasismin ihailusta. Teos käännettiin myös ruotsiksi, ja se sai Ruotsissa loistavat arvostelut.[37]

Vuonna 1939 Paavolainen päätti taas yrittää Neuvostoliittoon, ja tällä kertaa – kolmen vuoden odottamisen jälkeen – hän sai viisumin.[38] Aiemmat yritykset olivat kilpistyneet siihen, että Neuvostoliitto halusi maineensa puhdistamiseksi vieraikseen tunnettuja kulttuurihenkilöitä. Kun halukkaita ei enää tahtonut löytyä, Paavolainen sai viisumin, suosittelijanaan Hella Wuolijoki, ja jopa ykkösluokan vieraaksi. Kivennavalla syntynyt ja isänsä kanssa useasti Pietarissa käynyt Paavolainen puhui auttavasti venäjää.[39]

Paavolainen aloitti matkansa 19. toukokuuta 1939. Ensimmäiset kymmenen päivää hän vietti Leningradissa ja jatkoi sitten matkaa Moskovaan. Kaupunki sai Paavolaisen mykistymään kauneudellaan ja loistollaan. Kolme päivää juhannuksen jälkeen Paavolainen lähti Gorkista risteilylle Volgalle. Hän kävi myös Stalingradissa ja jatkoi Tbilisiin saakka. Palattuaan retkeltään Moskovaan Paavolainen haki viisumin pidennystä ja pääsi Moskovan urheilujuhlien yhteydessä näkemään Josif Stalinin, Vjatšeslav Molotovin ja Kliment Vorošilovin. Paavolaisen alkuperäinen tarkoitus oli palata jo heinäkuussa Suomeen samaa reittiä kuin oli tullutkin, mutta hän sai pidennettyä viisumiaan kolme kertaa ja lähti loppujen lopuksi Neuvostoliitosta Odessan kautta.[40]

Kun lähdön aika koitti eikä viisumia enää saanut pidennettyä, Paavolainen päätti toteuttaa vanhan unelmansa ja käydä paluumatkalla Istanbulissa ja Ateenassa. Hänen saavuttuaan Ateenaan alkoi toinen maailmansota Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Sen seurauksena kaikki laivavuorot Välimerellä peruttiin. Paavolainen pääsi kuitenkin konsuli Gröndahlin avulla Ranskaan ja sieltä miinakenttien läpi Göteborgiin ja lopulta 22. syyskuuta Turkuun.[41]

Neuvostoliitto-kirja jäi Paavolaiselta kirjoittamatta. Tutkija Ville Laamanen on sitä mieltä, että ilmestyessään se olisi ollut tapaus paitsi siinä mielessä, että juuri kukaan merkittävä länsikirjailija ei ollut tutustunut sekä Saksaan että Neuvostoliittoon, myös siksi, että se olisi ollut tärkeä Paavolaisen jälkimaineen kannalta osoittaessaan, että Paavolainen oli kiinnostunut maasta jo ennen vuotta 1945. Hänen suhtautumisensa Neuvostoliittoon oli myönteisempi kuin Saksaan, joskin Laamasen mukaan hän suhtautui kumpaankin arvostelevasti.[39]

Paavolainen on kertonut heittäneensä matkan muistiinpanot mereen Marseillen satamassa. Laamanen arvelee kuitenkin, että hän hävitti ne vasta 1945 Synkkää yksinpuhelua kirjoittaessaan.[39]

Sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Paavolainen Karjalassa.

Talvisota puhkesi 30. marraskuuta 1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Paavolaisen osalta sota alkoi samana päivänä kello 9.16 hänen herätessään asunnossaan Helsingissä ilmahälytykseen. Paavolainen kutsuttiin palvelukseen. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli valvoa lentolehtisten painatusta Munkkiniemessä, jossa toimi puolustusministeriön Sanomalehtitoimisto. Joulukuun 4:ntenä Paavolainen komennettiin Mikkeliin Otavan kansanopistolle, jonne oli sijoitettu päämajan propagandaosasto. Paavolainen komennettiin 8. joulukuuta kirjeenvaihtajaksi Kannakselle. 16. joulukuuta hänet komennettiin kenraali Martin Wetzerin adjutantiksi kunniamerkkejä jakamaan. Paavolainen jatkoi samassa tehtävässä tammikuuhun 1940 saakka, jolloin hänet määrättiin takaisin päämajaan. Ensimmäisten Mikkelin lentopommitusten aikaan – loppiaisaattona 1940 – kaupunkiin vähän ennen kello yhtätoista saapunut Paavolainen haavoittui. Sen seurauksena hän oli sairaalassa talvisodan loppuun saakka.[42]

Jatkosodassa Paavolainen kutsuttiin 17. kesäkuuta 1941 palvelukseen Vilppulaan, jossa muodostettiin päämajan tiedotuskomppaniat. Taustalla oli Suomen johdon tieto operaatio Barbarossan alkamisesta 22. kesäkuuta 1941. Paavolainen sai vapaat kädet tiedotuskomppaniassa, joka tunnettiin myös propagandajaostona. Hän ei ollut vastuussa kenttäupseereille vaan suoraan päämajalle. Tämä antoi Paavolaiselle mahdollisuuden tutustua karjalaiseen kulttuuriin, jonka pohjalta hän loi teoksensa Karjalan Liitolle. Karjalainen kulttuuri muodosti osaltaan myös pohjan Paavolaisen tulevalle teokselle, Synkälle yksinpuhelulle (1946). Hän antaa kirjassa kuvan, että yhteistyöllä Saksan kanssa ja Suur-Suomi-aatteella ei olisi alun perinkään ollut Paavolaisen luottamusta, vaan että hän olisi suhtautunut niihin varsin epäilevästi. 30. kesäkuuta 1941 Paavolainen siirrettiin Ilomantsiin, mistä hän kävi lyhyillä tiedusteluretkillä rintamalla. Paavolainen vieraili 19. heinäkuuta Issakan vankileirillä, jonka oloista hän sai melko myönteisen kuvan. Se ainakin hetkellisesti vähensi hänen epäilystään. Tolvajärvellä 25. heinäkuuta Paavolainen oli rintamalla suomalaisten yrittäessä hyökkäystä. 27. elokuuta 1941 Paavolainen siirrettiin joukko-osastonsa kanssa vanhan rajan tuolle puolen Tšalkiin, josta hän sai uutta pontta kirjoittamiseensa.[43]

Seudut lumosivat Paavolaisen täysin, minkä huomaa hänen tuon aikaisissa teoksissaan. Paavolainen määrättiin syyskuussa 1941 Martti Haavion tiedusteluosastoon, jossa palvellessaan hän kirjoitti paljon, ja muun muassa teos Synkkä yksinpuhelu alkoi ehkä jo tuolloin muotoutua. Hän kirjoitti myös runollisen kuvauksen nimeltä Aunus harmaasilmä. Kierrellessään Karjalaa Paavolainen alkoi Sakari Pälsin kanssa kerätä karjalaista esineistöä ja ikoneja Kansallismuseolle, jossa ei ollut vielä ainuttakaan ikonikokoelmaa. Paavolainen otti tehtäväkseen alkuperäisesineiden pelastamisen ja taltioimisen kylistä, joiden asukkaat olivat vetäytyneet kiireessä.[44]

Saman vuoden loppupuoliskolla Paavolaisen pitkäaikainen suhde kirjailija Helvi Hämäläiseen katkesi Paavolaisen kieltäydyttyä avioliitosta. Marraskuussa valmistui artikkeli ”Syvärin virsi” ilmestymättä jääneeseen teokseen Taistelu Aunuksesta, johon Paavolainen oli laatinut neljä muutakin artikkelia. Paavolainen muokkasi jo valmistunutta Aunus Harmaasilmää, ja joulukuussa valmistui vielä kirja Taistelun melskeen tauottua.[44]

Huhtikuussa 1942 Paavolainen sai käskyn palata takaisin Mikkelin päämajaan, joka oli kuitenkin hänelle pettymys. Asian voi huomata Synkän yksinpuhelun kohdasta ”Nyt kuvitellaan, että kaikki ’lähinnä vanhemmat' miehet ovat autuaita päästessään Mikkelin lihapatojen ääreen. Lamassa ja masentunut koko päivän. Aunuksen odotettu kevät ja kesäkin jäävät nyt näkemättä.”[45]

Kesällä 1942 Paavolainen työsti kolmea teosta: Karjala – muistojen maa -teoksen jatkoteosta Rakas entinen Karjala sekä teoksia Korpisoturit kertovat ja Jännittävin sotaelämykseni. Paavolainen näyttäisi Synkän yksinpuhelun tekstin mukaan jo tuolloin olleen huolissaan Suur-Suomi-propagandasta ja sen vaikutuksesta nuorisoon.[46] Paavolainen sanoo itse, ettei osannut luoda propagandaa, koska oli liian rehellinen eikä tahtonut valehdella.[44]

Vuoden 1943 suurin työ oli rintamamiesten runokokoelman Täältä jostakin toimitustyö.[47] Se käsittää 140 runoa 80 kirjoittajalta. Keväällä ja kesällä hän työskenteli Finlandia-Kuvan suunnitteleman Erik Blombergin ohjattavaksi tarkoitetun elokuvan Bengtskärin taistelu käsikirjoituksen parissa. Elokuvaa ei loppujen lopuksi toteutettu, koska sitä pidettiin sota-ajalle liian realistisena.[46] Rajala toteaa Paavolais-elämäkerrassaan käsityksenään, että käsikirjoitus on kateissa, mutta elokuvatutkija Jussi Karjalainen löysi sen Kansallisarkistosta Päämajan tiedotusosaston arkiston pahvikansiosta.[48][49]

Vuosi 1944 kului pääosin päämajassa, joka siirrettiin puna-armeijan uhan takia pois Mikkelin keskustasta. Paavolainen osallistui saksalaisten 20. kesäkuuta järjestämään juhlaan, jossa saksalaiset upseerit kertoivat avoimesti, millaisessa ahdingossa suomalaiset olivat senhetkisessä sotatilanteessa. Tämä etäännytti entisestään Paavolaista natsi-Saksasta ja sen aatteesta. Aselevon alkaessa tulla ajankohtaiseksi Paavolainen sai tehtäväkseen luonnostella Arvi Kivimaan kanssa aselepopäiväkäskyä.[50]

Sodanjälkeinen Suomi ja Paavolainen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Synkkä yksinpuhelu, 1946

Paluu yhteiskuntaan sodan jälkeen oli Paavolaiselle suuri haaste, ja sanotaankin, ettei hän koskaan toipunut kokonaan kotinsa ja kotiseutunsa menetyksestä[51]. Oli myös epävarmaa pystyisikö sodan runtelemassa Suomessa enää elämään kirjoittamalla. Samaan aikaan Sylvi Kekkonen kannusti Paavolaista kirjoittamaan Neuvostoliitosta kokoamansa materiaalin kirjaksi. Tähän hän sai 60 000 markan apurahan. Paavolaista oli kuitenkin alkanut kiinnostaa sotapäiväkirjojen hyödyntäminen, eikä apuraha mennytkään toivottuun tarkoitukseen. Näin alkoi kirja Synkkä yksinpuhelu vasta varsinaisesti muotoutua.[52]

Paavolainen avioitui pian sodan jälkeen 1945 maisteri Sirkka-Liisa Virtamon kanssa. Avioliitto päättyi lopullisesti vuonna 1953,[53] jolloin Paavolainen seurusteli jo Hertta Kuusisen kanssa.[54]

Suurin osa vuodesta 1946 kului Synkän yksipuhelun kirjoittamiseen. Samaan aikaan Paavolainen valmisteli myös vuonna 1944 kuolleen Katri Valan muistoteosta. Paavolainen sai vihdoin pitkään työn alla olleen Synkän yksinpuhelun valmiiksi, ja teos ilmestyi kaksiosaisena, lähes tuhatsivuisena joulukuussa 1946. Siitä nousi valtava kohu. Kirja sai osakseen sekä ankaraa paheksuntaa että ihailua. Se jakoi Suomen kulttuurimaailman ja poliittiset piirit kahtia.[55] Isänmaalliset tahot arvostelivat kirjaa ja sitä puolustivat vasemmistolaiset sekä suomenruotsalaiset liberaalit.[56] Teosta kritisoitaessa käytettiin aseena jopa Paavolaisen oletetusta biseksuaalisuutta, josta liikkui paljon puhetta. Heidän oli oli vaikea hyväksyä biseksuaalin dandyn tulkintaa sodasta.[57] Paavolaiseslla oli homoseksuaalisia ystäviä, Onni Halla ja Ilmari Pimiä, mutta varsinaisia suhteita hänellä ei tiedetä olleen. Professori Toivo Pihkanen on esittänyt epäilyksen, oliko Paavolainen biseksuaali, sillä hän ei ollut havainnut mitään siihen viittaavaa.[58]

Vuonna 1947 Paavolainen sai Hella Wuolijoen kautta työkseen Yleisradion oman lehden päätoimittajuuden. Vaikka Paavolainen lähti hankkeeseen täysin sydämin, suunnitelma epäonnistui. Sen sijaan Paavolainen alkoi työskennellä radion teatteriosaston päällikkönä, jossa tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka.[59]

Vuonna 1948 Paavolainen osallistui Suomi-Neuvostoliitto-Seuran toimikuntaan, joka päätti mitä kirjallisuutta tulisi kääntää suomesta venäjäksi. Paavolaisen vastuulla oli runous. Samaan aikaan Paavolaisen elämän täytti radioteatteri. Jokaista viikkoa varten oli saatava vähintään kaksi radioteatteriesitystä. Vuotta 1949 leimasi se, että uusi hallintoneuvosto erotti hänen läheisen tukijansa Hella Wuolijoen Yleisradion johdosta.[60]

Lopun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1951 Paavolaisen elämään tuli uusi nainen, Hertta Kuusinen. Paavolainen oli oletettavasti tuntenut Hertta Kuusisen jo vuodesta 1945 lähtien, mutta vuosi 1951 lähensi heitä huomattavasti, ja Hertta Kuusisen kirjeiden perusteella suhde muuttui läheiseksi.[61]

Kuusisen puolue SKDL kuitenkin asettui alkuvuodesta 1953 tiivistyneen suhteen avioliittoaikeita vastaan. Kuusisen ja Paavolaisen suhteesta muotoutui muutenkin varsin hankala. Paavolaisella oli nimittäin samaan aikaan suhde nuoreen Marja Rankkalaan. Naisongelmien lisäksi äiti Alice kuoli 94-vuotiaana elokuussa 1953.[62] Samana vuonna Paavolainen täytti 50 vuotta, ja merkkipäivää juhlistettiin kansalaispäivällisinä Kämpin peilisalissa. Tilaisuuteen saapuivat ”kaikki” vanhoista tulenkantajista Yleisradion väkeen saakka[63]. Hertan ”kirjetulva” Olaville näyttää loppuvan vuonna 1956. Tosin on epävarmaa, ovatko kirjeet hävinneet vai onko kyseessä todellakin kirjeiden lähettämisen vähentyminen.[64]

Vuonna 1960 Paavolainen sai Eino Leinon palkinnon ja Otava ryhtyi julkaisemaan Paavolaisen valittuja teoksia. Tuohon aikaan hän sai myös korkealta taholta yllättävän viestin, joka kuuluu seuraavasti: ”Pane tuulta puseroon ja lopeta kirjallinen hiljaisuutesi. Veljellisin terveisin Urho Kekkonen.”[65]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1962 Paavolainen sai Pro Finlandia -mitalin. Vuosi 1963 kului lähinnä Paavolaisen ja Kuusisen yhteisessä kodissa Albertinkadulla. 60-vuotispäivänsä syyskuussa Paavolainen vietti koruttomasti ilman juhlallisuuksia. Muutenkin Paavolaisen viimeiset vuodet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Paavolainen kuoli vähitellen pahentuneen alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin Helsingissä Kivelän sairaalassa 19. heinäkuuta 1964. Paavolainen siunattiin ja haudattiin Hietaniemen uurnalehtoon (kortteli 9, rivi 22). Vainajan toivomusten mukaisesti tilaisuuteen oli kutsuttu vain pieni joukko lähiomaisia.[66]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavolaisen tuotanto on paljolti jäänyt hänen persoonansa varjoon. Kurjensaaren ja Jaakko Paavolaisen elämäkerrat käsittelevät tuotantoa vähän.[67] Myöskään Panu Rajala ei elämäkerrassaan Tulisoihtu pimeään paneudu syvällisesti tuotantoon, vaan on kirjoittanut ”vetävän ja viihdyttävän tarinan”, kuten Kuisma Korhonen sanoo arviossaan.[68]

Paavolaisen aikalainen Eino S. Repo on kiteyttänyt kuvansa Paavolaisesta: ”Ilmeisesti Paavolainen oli kuin kehäkukka: loisti täydeltä terältä, kun maineen paisteinen valo tuli kohti, mutta meni suppuun kun varjo ja hämärä lankesi. Synkän yksinpuhelun vastaanotto veti verhon hänen ja auringon väliin.”[69]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittajana
  • Karjala, muistojen maa. Karjalan liiton muistojulkaisu. (1. p. 1940.) Avustajana Maija Suova. Porvoo: WSOY, 1949. Näköispainos: WSOY, 1991 (4. p. 2001). ISBN 951-0-02076-1.
  • Jännittävin sotaelämykseni. Syvärin miehet kertovat. Porvoo: WSOY, 1942.
  • Rakas entinen Karjala. Karjalan liiton muistojulkaisu. Avustajana Ilmari Pimiä. Porvoo: WSOY, 1942. , 3. p. 1955, näköispainos: WSOY, 1991. ISBN 951-0-03010-4.
  • Täältä jostakin. Suomen kenttäarmeijan runoja. Porvoo: WSOY, 1943. Uusi painos: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18990-1.
  • Katri Vala – tulipatsas. Muistojulkaisu. Porvoo: WSOY, 1946.
  • Parhaat suomalaiset radiokuunnelmat 1948–1949, Porvoo: WSOY, 1950.
  • Taistelu Aunuksesta. Alkuperäisen julkaisukieltoon joutuneen teoksen toimittajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen. Aineiston uudelleen koonnut Helena Pilke. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-302-9.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Äidinkieli ja kirjallisuus. Käsikirja, s. 411–414. Tekijät: Anne-Maria Mikkola ym. Porvoo Helsinki: WSOY, 2004 (9. painos 2011). ISBN 978-951-0-26300-6.
  2. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 15.
  3. a b Olavi Paavolainen Eteläkarjalaisia kirjailijoita. Lappeenrannan kirjasto. Viitattu 20.8.2012.
  4. 150 vuotta, 150 kirjaa. Porin kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto. Viitattu 20.8.2012. (PDF)
  5. Lappalainen, Otto: Karjalainen kosmopoliitti Kiiltomato.net. 27.10.2003. Viitattu 20.8.2012.
  6. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 21.
  7. Kurjensaari 1975, s. 12.
  8. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 25.
  9. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 31–32.
  10. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 46.
  11. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 40–44.
  12. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 49–67
  13. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 63.
  14. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 69–70.
  15. Vaara, Elina ym.: Hurmioituneet kasvot: Runoja. Näköispainos. Alkuperäinen: Porvoo: WSOY, 1925. Helsinki: Lasipalatsi, 2007. ISBN 978-952-480-079-2.
  16. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 70.
  17. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 78–82.
  18. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 82–84.
  19. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 90–91.
  20. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 96.
  21. Männistö-Funk, Tiina: Säveltulva kaupungissa – Gramofonimusiikki uudenlaisena kaupungin äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä 1929 Ennen ja nyt. 12.2.2009. Viitattu 18.9.2014.
  22. Ahtiainen, Marketta ym.: Suomen historian aikakirja: Suomen historian käännekohtia, s. 106–112. 8. uud. p.. Helsinki: Edita, 2005 (10. p. 2007). ISBN 978-951-37-4331-4.
  23. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 95–99.
  24. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 100.
  25. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 101–102.
  26. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 106–110.
  27. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 113–119.
  28. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 123–124.
  29. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 124.
  30. a b Paavolainen, Jaakko 1991, s. 138.
  31. Kurjensaari 1975, s. 166.
  32. Saxell, Jani: Yksinpuhujien rakkaus Ylioppilaslehti. 1.4.1999. Viitattu 20.8.2012.
  33. Repo, Mikko: Pakenemisen tematiikka ja kulttuurien kritiikki Olavi Paavolaisen teoksessa Lähtö ja loitsu (PDF) (pro gradu) 2010. Tampere: Tampereen yliopisto. Viitattu 17.9.2014.
  34. Kurjensaari 1975, s. 170–172.
  35. Rajala, sivu 369
  36. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 143–144.
  37. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 147–148.
  38. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 158–159.
  39. a b c Saarikoski, Saska: Punaisen jättiläisen vieraana. Helsingin Sanomat 19.1.2014, s. C 9. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.9.2014.
  40. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 158–160.
  41. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 160–161.
  42. Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Aunus, talvisota Nettiradio Mikaeli. 2001. Viitattu 22.8.2012.
  43. Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Aunus, jatkosota Nettiradio Mikaeli. 2001. Viitattu 22.8.2012.
  44. a b c Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Aunuksessa Nettiradio Mikaeli. 2001. Viitattu 22.8.2012.
  45. Synkä yksinpuhelu, 1946, s. 328–329.
  46. a b Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Päämajassa Nettiradio Mikaeli. 2001. Viitattu 22.8.2012.
  47. Rajala, s. 466–468
  48. Paavolaisen ainoa fiktio löytyi, Helsingin Sanomat 4.10.2014 sivu C 11
  49. Rajala, s. 455
  50. Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Tuiskuharjussa Nettiradio Mikaeli. 2001. Viitattu 22.8.2012.
  51. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 203.
  52. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 203–204.
  53. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 245.
  54. Rajala, 553
  55. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 213–220.
  56. Suomalainen tietosanakirja 6, n–reum, s. 210. Espoo: Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-4471-0.
  57. Toikka, Pekka: Kesäklassikko: Biseksuaali kareliaani sodassa Kiiltomato.net. 13.8.2008. Viitattu 17.9.2014.
  58. Rajala, s. 564
  59. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 233–235.
  60. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 237–239
  61. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 246
  62. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 254–256.
  63. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 257–258
  64. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 266–267
  65. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 266–267
  66. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 266–278.
  67. Alkusanat ”Monikasvoinen Olavi Paavolainen” teoksessa Rajala, s. 9–11.
  68. Kuisma Korhonen, Olavi Paavolainen oli narsisti ja takinkääntäjä. Helsingin Sanomat 17.9.2014. Viitattu 25.9.2014.
    Kuisma Korhonen, Paavolainen on tutkittu tapaus. Helsingin Sanomat, 17.9.2014. Viitattu 25.9.2014.
  69. Ville Hänninen, Tulenliekkinä saavuit kerran. Lapin Kansa 17.9.2014. Viitattu 25.9.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]