L. Onerva

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
L. Onerva
L Onerva.png
Syntynyt 28. huhtikuuta 1882
Helsinki, Suomi
Kuollut 1. maaliskuuta 1972 (89 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatit runoilija, kriitikko, opettaja, kääntäjä
Kansallisuus suomalainen
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

L. Onerva (oik. Hilja Onerva Lehtinen, s. 28. huhtikuuta 1882 Helsinki – k. 1. maaliskuuta 1972 Helsinki) oli suomalainen runoilija. Onerva kirjoitti myös novelleja ja romaaneja sekä toimi suomentajana ja kriitikkona. Teoksissaan hän käsitteli usein naisen elämään kuuluvia vapauden ja sitoutumisen välisiä ristiriitoja.[1] Onerva muistetaan myös vivahteikkaasta suhteestaan runoilija Eino Leinoon.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

L. Onerva oli vanhempiensa Johan ja Serafina Lehtisen ainoa lapsi.[3] Hänellä oli vain muutamia muistikuvia äidistään, sillä tämä joutui mielisairaalaan Onervan ollessa seitsemänvuotias. Tämän jälkeen Onervaa hoiti hänen isänäitinsä, josta tuli isän tapaan Onervalle hyvin läheinen.[4] Isä muutti 1893 Kotkaan sahalaitoksen isännöitsijäksi, mutta Onerva jäi Helsinkiin koulunkäynnin vuoksi. Hän kävi pikkulasten koulua ja aloitti yhdeksänvuotiaana Helsingin suomalaisen tyttökoulun valmistavalla luokalla. Vuonna 1893 Onerva aloitti viisivuotisen tyttökoulun.[4]

Onerva piti opiskelusta, opettajista ja koulutovereistaan ja menestyi tyttökoulussa hyvin. Tyttökoulun jälkeen hän siirtyi jatko-opistoon, jossa hän harrasti monenlaisia asioita. Onerva oli lahjakas: hän lauloi, kirjoitti, maalasi ja lausui hyvin. Jatko-opistossa hän luki myös ranskaa ja suoritti opettajan tutkinnon vuonna 1902.[5][1] Kaksi vuotta jatko-opistossa opiskeltuaan Onerva alkoi valmistautua ylioppilaskirjoituksiin Suomalaisen yhteiskoulun yksityisoppilaana, koska jatko-opistossa ylioppilastutkintoa ei voinut suorittaa. Hän kirjoitti vuonna 1901 ylioppilaaksi ja sai tutkinnon arvosanaksi muutamaa pistettä vajaan kiitettävän.[6] Viimeisenä kouluvuotenaan Onerva pohti elämänuraansa ja tulevaisuuttaan.[7] Valinta oli vaikea, sillä Onervaa kiinnostivat monet taiteenalat. Jatko-opistossa Onerva oli innostunut teatterista, ja hän suunnitteli vakavasti näyttelijättären uraa.[8] Syksyllä 1902 Onerva kirjoittautui yliopistoon historiallis-filologiseen osastoon, mutta ei koskaan valmistunut.[9][1]

Aikuisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

L. Onerva meni vuonna 1905 kihloihin Väinö Strengin kanssa, jonka oli tavannut yliopiston osakuntatoiminnassa, ja he menivät naimisiin saman vuoden lokakuussa.[10] Nuoripari muutti Räisälään, Karjalankannakselle Strengien sukukartanoon. Onerva kaipasi kuitenkin uudessa kodissaan lapsuudenkotiinsa ja ikävöi kovasti isäänsä, jonka luona hän vieraili useasti avioliiton alkuaikoina. Myöhemmin aviopari muutti Räisälästä takaisin Helsinkiin.[11] Onervaa ja Strengiä vaivasi jatkuva rahapula. Onerva hankki tuloja toimimalla viransijaisena opettajana ja avaamalla miehensä kanssa Lahteen elokuvateatterin. Teatteri ei menestynyt, ja Onerva joutui pyytämään rahaa kuluihinsa isältään. Keväällä 1908 Streng ja Onerva muuttivat erilleen, mutta kirjoittivat kuitenkin yhä toisilleen.[12] Myöhemmin pari erosi lopullisesti.[13]

Onerva tapasi Eino Leinon ensimmäistä kertaa 1900-luvun alussa ollessaan vielä jatko-opistossa. Hän pyysi tuolloin Leinolta juhlarunoa jatko-opiston konventtiin. Onerva kysyi Leinolta, mikä soveltuisi hänen tulevaisuuden urakseen parhaiten. Leino vastasi hänelle leikillisesti: ”Menkää naimisiin.”[14] Onerva ja Leino tapasivat myöhemmin uudelleen ja rakastuivat intohimoisesti. He eivät kuitenkaan koskaan menneet naimisiin ja asuivat yhdessä vain ulkomailla. Onerva ja Leino elivät ulkomailla yhdessä viisi kuukautta majaillen eri puolilla Eurooppaa. Matkalla Onervan ja Leinon elämistä rajoitti rahapula, eikä matka ollut kovin onnistunut.[15] Onerva merkitsi Leinolle paljon: hän oli tälle samalla rakastajatar, äiti ja kumppani.[16] Leino vaikutti myös Onervan tuotantoon. Onervan ja Leinon suhde muuttui vähitellen ystävyydeksi, eikä heidän välejään katkaissut edes Onervan avioliitto Leevi Madetojan kanssa tai Leinon solmimat avioliitot.[17] Onerva käsitteli rajua ja kipeää suhdettaan Leinoon muutamissa novelleissaan, Inari-romaanissaan ja runokokoelmassaan Iltakellot.[18] Onerva oli Leinon tukena tämän kuolemaan asti, ja hän hoiti muun muassa miehen raha-asioita. Kun Leino kuoli 1926, Onerva alkoi kirjoittaa hänestä elämäkertaa. Alun perin elämäkerran oli tarkoitus valmistua jo seuraavana vuonna, mutta lopulta se ilmestyi vasta vuonna 1932. Onerva on jäänyt Eino Leinon varjoon, vaikka Leino itse ei koskaan vähätellyt Onervan merkitystä. Onervan tuotanto ja persoona ovat kuitenkin aina saaneet vähemmän huomiota kuin Eino Leinon.[19]

L. Onerva solmi toisen avioliittonsa Leevi Madetojan kanssa. Onerva ja Madetoja tutustuivat Leinon kautta, kun Madetoja sävelsi musiikkia Leinon näytelmiin.[20] Madetoja oli häntä viisi vuotta nuorempi, lahjakas nuori säveltäjä.[21] Tuttavuus syveni vähitellen rakkaudeksi. Pari kuulutettiin kolmasti avioliittoon vuonna 1913, ja he ilmoittivat kaikille olevansa naimisissa. Todellisuudessa Onerva ja Madetoja vihittiin vasta vuonna 1918.[22] Avioliitto jäi lapsettomaksi, vaikka he toivoivat lasta.[23] He pysyivät yhdessä aina Madetojan kuolemaan asti, mutta avioliittoa varjostivat riidat ja kummankin alkoholiongelmat.[24]

Onerva oli 1920-luvulla tuottelias, mutta vuosikymmenen loppupuolella hänen terveytensä alkoi horjua. Hän oli ajoittain sairaalahoidossa sydämensä, reumatisminsa ja hermojensa vuoksi. Sairauksistaan huolimatta Onerva sai valmiiksi 1930-luvulla runokokoelmat Yö ja päivä sekä Rajalla ja novellikokoelman Häistä hautajaisiin.[25] 1930-luvun lopussa Onerva siirrettiin Kivelän sairaalaan ja sieltä Veikkolan parantolaan vakavien alkoholiongelmien vuoksi. Vuonna 1942 Onerva joutui Nikkilän mielisairaalaan.[24] Madetojan terveys alkoi samoihin aikoihin heikentyä, eikä hän jaksanut enää tukea mielisairaalassa olevaa vaimoaan kuten ennen. Sairaalassa yksinäinen Onerva keskittyi kirjoittamaan runoja, ja hän alkoi myös piirtää uudelleen. Tänä aikana syntyi tuhansia runoja ja piirustuksia. Näitä runoja julkaistiin vuonna 1945 kokoelmassa Pursi ja kokoelmassa Kuilu ja tähdet neljä vuotta myöhemmin. Leevi Madetoja kuoli 1947, ja seuraavana vuonna Onerva pääsi pois mielisairaalasta ystäviensä avulla. Runokokoelma Iltarusko vuodelta 1952 jäi hänen viimeiseksi julkaistuksi teoksekseen, mutta hän kirjoitti runoja ahkerasti aina kuolemaansa asti. L. Onerva kuoli 1. maaliskuuta 1972 lähes 90-vuotiaana.[26]

Onervan tuotanto ja merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

L. Onerva oli varsin kiistelty, omana aikanaan radikaali kirjailija, joka uskalsi kirjoittaa sovinnaista moraalia vastaan. Tuotannossaan Onerva korosti yksilön oikeutta toimia vapaasti ja päättää itsenäisesti omista asioistaan. Hänen teoksensa jakoivat vahvasti aikalaisten mielipiteitä, mutta ne myös menestyivät: hän sai teoksistaan yhteensä seitsemän valtion kirjallisuuspalkintoa vuosina 1908, 1909, 1910, 1921, 1923, 1927 ja 1933.[1] Vuonna 1944 hänelle myönnettiin Aleksis Kiven rahaston kunniapalkinto. Onervan uran alun runoissa näkyy Eino Leinon runojen vaikutus, ja myöhemmin hänen tuotantonsa sai vaikutteita tulenkantajilta, joihin Onerva myös itse kuului.[1]

L. Onervan kirjailijan ura sai alkunsa, kun hän vuonna 1899 lähetti Maila Talviolle runojaan arvioitaviksi. Talvio ei kuitenkaan pitänyt itseään pätevänä tehtävään ja esitteli Onervan J. H. Erkolle, jotta tämä kommentoisi Onervan runoja. Erkko opasti nuorta runoilijaa, antoi hänelle kirjoittamista koskevia neuvoja ja yritti etsiä Onervalle kustantajaa. Hän myös antoi tulevalle kirjailijalle nimen L. Onerva. Onervalle ei löytynyt kustantajaa, mutta hän sai kuitenkin Erkon avustuksella runojaan julkaistuksi Nuori Suomi-nimisessä joulualbumissa.[27] L. Onervan esikoiskokoelma Sekasointuja ilmestyi lokakuussa 1904 Albert Gebhardin myötävaikutuksella. Kokoelman runot Onerva oli pääasiassa kirjoittanut vuosina 1900–1903. Runokokoelma sai hyvän vastaanoton niin arvostelijoilta kuin lukijoiltakin. Nuoriin lukijoihin vetosi erityisesti Sekasointuja-kokoelman rohkeus ja epäsovinnaisuus.[28]

Vuonna 1905 Onerva alkoi kirjoittaa novelleja, joista lopulta tuli romaanin osia. Romaanin nimeksi tuli Mirdja sen päähenkilön mukaan.[29] Onerva oli kiinnostunut symbolismista ja dekadenssista, ja ne vaikuttavat Mirdjan taustalla. Romaanissa ilmenee dekadentti narsismi: Mirdja ihailee omaa kauneuttaan ja kaipaa lisäksi miestä ihailemaan itseään. Mirdja kohtaa ongelmia yrittäessään yhdistää itsenäisen naisen yksilöllisyyden ja rakkauden keskenään. Mirdja kokeilee useita erilaisia naisen rooleja ja erilaisia tapoja rakastaa. Hänen kokeilunsa ja suhteensa päättyvät kuitenkin onnettomasti.[30] Mirdjasta on löydettävissä paljon aineksia myös Onervan omasta elämästä: Mirdja menee naimisiin Runarin ja Onerva Väinö Strengin kanssa, ja sekä Mirdja että Onerva huomaavat, ettei avioelämä vastaa heidän kuvitelmiaan. Mirdjassa esiintyy myös Rolf Tanne, jonka esikuvana on pidetty Eino Leinoa.[31] Mirdja ilmestyi vuonna 1908, ja se herätti aikalaisissa paljon paheksuntaa. Mirdjassa esiintyvä eroottisen vapauden kannatus ja perinteisten perhearvojen halveksiminen sai muun muassa naislähetystön nuhtelemaan kirjailijaa. Myönteisen vastaanoton teos sai intellektuelleilta nuorilta, jotka pitivät sen yksilöllisyyteen pyrkivän naisen ajatusten ja mielialojen kuvauksesta.[32] Onerva sai Mirdjasta vuonna 1908 valtion kirjallisuuspalkinnon, jonka arvo oli tuhat markkaa. Palkinto herätti vastustusta, ja Kotimaa-lehdessä esitettiin naisten vastalause Mirdjalle ehdotetun palkinnon johdosta.[33] Onerva ammensi omasta elämästään aineksia myös vuonna 1913 ilmestyneeseen Inari-romaaniinsa. Inari on nainen, jonka rakkaus häilyy kahden miehen, taiteilija Porkan ja pianisti Alvian, välillä. Miesten esikuvina ovat Eino Leino ja Leevi Madetoja. Onerva myös myönsi, että Inarin rakkauselämä ja tämän kohtalo heijastavat hänen omaa elämäänsä.[20]

Lehtityö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onerva kirjoitti urallaan myös paljon lehtiin. Vuonna 1915 alkoi ilmestyä Sunnuntai-lehti, jonka päätoimittajana Eino Leino toimi. Lehti pysyi hengissä kaksi vuotta, ja Onerva toimi sen toimitussihteerinä. Toimitussihteerin tehtävien lisäksi Onerva kirjoitti aktiivisesti Sunnuntaihin. Hän julkaisi lehdessä omia runojaan Liesilauluja-kokoelmasta ja esimerkiksi ensimmäisen luvun romaanistaan Yksinäisiä. Onerva laati Sunnuntaihin myös kirjallisuuskritiikkiä ja suomensi lehteen joitakin kaunokirjallisia tekstejä. Sunnuntain lisäksi Onerva kirjoitti 1917 perustettuun oikeistososialistiseen lehteen Työn valta, johon hän kirjoitti teatteriarvosteluja.[34] Ennen Sunnuntai tai Työn valta -lehtiä Onerva oli ollut avustamassa myös kulttuuriliberaalisen Päivä-lehden (1907–1911) teossa.[35] Kirjallisuusarvosteluja Onerva kirjoitti myös Helsingin Sanomiin kahteen otteeseen 1910–1911 ja 1925–1926.[1]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Runoteoksia
  • Sekasointuja (1904). Helsinki: Lilius & Hertzberg
  • Runoja (1908)
  • Särjetyt jumalat. Runoja (1910). Helsinki: Otava
  • Iltakellot. Runoja (1912). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja
  • Kaukainen kevät (1914). Helsinki: Otava
  • Liesilauluja (1916). Helsinki: Otava
  • Murattiköynnös (1918). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Ahjo
  • Lyhtylasien laulu (1919)
  • Elämän muukalainen. Sikermä unikuvia (1921). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja
  • Jerusalemin suutari (1921)
  • Sielujen sota (1923)
  • Maan tomu-uurna. Runoja (1925). Helsinki: Otava
  • Liekki. Runoja (1927). Helsinki: Otava
  • Yö ja päivä (1933)
  • Pursi. Kohtalovirsiä (1945). Helsinki: Otava
  • Kuilu ja tähdet (1949)
  • Iltarusko (1952)
  • Valittuja runoja (1919)
  • Valittuja runoja 1–2 (1927)
  • Etsin suurta tulta: Valitut runot 1904–1952. Toimittanut Helena Anhava. Otava, 1984 (2. painos 2002). ISBN 951-1-07819-4.
  • Toisillemme. L. Onerva–Eino Leino, Valikoima runoja (1986)
Runoteoksia, suomentajana
  • Ranskalaista laulurunoutta. Musset/Verlaine/Baudelaire (1912). Helsinki: Otava
Novellikokoelmia
  • Murtoviivoja (1909)
  • Mies ja nainen (1912)
  • Vangittuja sieluja (1915)
  • Neitsyt Maarian lahja (1918)
  • Salainen syy (1923)
  • Uponnut maailma ynnä muita satukuvia unen ja toden mailta (1925)
  • Häistä hautajaisiin (1934)
  • Pursi (1945)
  • Iltarusko (1952)
Romaaneja
  • Mirdja (1908)
  • Nousukkaita (1911)
  • Inari (1913)
  • Yksinäisiä (1917)
Muuta
  • Runoilija ja ihminen I–II (1932; yksiosaisena 1979). (Eino Leino -elämäkerta)
  • Valitut teokset (1956)
  • Yölauluja, L. Onervan ja Leevi Madetojan kirjeitä 1910–1946, SKS 2006, toim. Anna Makkonen ja Marja-Leena Tuurna.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kortelainen, Anna: Naisen tie. L. Onervan kapina. ISBN 9789511206651. Helsinki: Otava, 2006.
  • Mäkelä, Hannu: Nalle ja Moppe – Eino Leinon ja L. Onervan elämä. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18199-8.
  • Nieminen, Reetta: Elämän punainen päivä. L. Onerva 1882–1926. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1982. ISBN 9517172907.
  • Leena Rojola (toim.): Suomen kirjallisuushistoria 2. ISBN 951-717-887-5. Helsinki: SKS, 1999.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Historialliset humanistit Helsingin yliopisto. Viitattu 12.9.2010. (suomeksi)
  2. Nieminen 1982: 203.
  3. Nieminen 1982: 11.
  4. a b Kortelainen 2006: 10.
  5. Kortelainen 2006: 13–15
  6. Nieminen 1982: 22–23.
  7. Nieminen 1982: 29.
  8. Kortelainen 2006: 16–19.
  9. Nieminen 1982: 38
  10. Nieminen 1982: 64–69.
  11. Nieminen 1982: 71–76.
  12. Nieminen 1982: 78–79, 85.
  13. Nieminen 1982: 116.
  14. Mäkelä 2003: 10.
  15. Mäkelä 2003: 183, 207.
  16. Mäkelä 2003: 223.
  17. Nieminen 1982: 155.
  18. Nieminen 1982: 162.
  19. Nieminen 1982: 198–203.
  20. a b Nieminen 1982: 123.
  21. Mäkelä 2003: 283–284.
  22. Mäkelä 2003: 399, 413.
  23. Nieminen 1982: 171.
  24. a b Mäkelä 2003: 575.
  25. Nieminen 1982: 207–209.
  26. Nieminen 1982: 211.
  27. Nieminen 1982: 26–27.
  28. Nieminen 1982: 48–50.
  29. Nieminen 1982: 57.
  30. Suomen kirjallisuushistoria 1999: 147–148.
  31. Nieminen 1982: 73, 81–82.
  32. Nieminen 1982: 87–88.
  33. Nieminen 1982: 110.
  34. Nieminen 1982: 179–184, 188–189.
  35. Suomen kirjallisuushistoria 1999: 216.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]