Hella Wuolijoki

Hella Wuolijoki
Syntynyt	22. heinäkuuta 1886 Helme, Viro
Kuollut	2. helmikuuta 1954 (67 vuotta) Helsinki
Ammatit	näytelmäkirjailija, poliitikko, Yleisradion pääjohtaja
Kansallisuus	virolais-suomalainen
Ensiteokset	Talulapsed (Talon lapset) (1912)
Tuotannon kieli	viro, suomi
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Hella Maria Wuolijoki, vuoteen 1908 Ella Maria Murrik, kirjailijanimet muun muassa Juhani Tervapää ja Felix Tuli, (22. heinäkuuta 1886 Helme, Viro – 2. helmikuuta 1954 Helsinki) oli tunnettu suomenvirolainen poliitikko, näytelmäkirjailija, Yleisradion pääjohtaja, liikenainen ja NKVD:n vakooja. Hän oli Skdl:n kansanedustaja Hämeen pohjoisesta vaalipiiristä vuosina 1946–1947 ja Yleisradion pääjohtaja vuosina 1944–1949. Virossa syntynyt Wuolijoki teki elämäntyönsä Suomessa. Poliittisesti aktiivinen äärivasemmistolainen Wuolijoki toimi talvisodan aikana rauhanneuvottelijana, mutta jatkosodan aikana hänet tuomittiin vankeuteen maanpetoksesta.

Perhetausta ja koulutus

Ella Maria Murrik syntyi Valgamaan maakunnassa Etelä-Virossa, joka oli Viron kansallisen liikkeen ydinaluetta. Hänen vanhempansa olivat asianajaja Ernst Murrik ja Katarina Kokamägi. Murrik muutti perheensä mukana Valgan kaupunkiin, jossa hän aloitti koulunkäynnin vuonna 1897. Hän valmistui ylioppilaaksi Tarton tyttökimnaasista vuonna 1904. Samana vuonna Murrik siirtyi Suomeen opiskellakseen Aleksanterin (nyk. Helsingin) yliopistossa kansanrunoutta, historiaa ja venäjän kieltä, ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1908. Myöhemmin hän aloitti myös oikeustieteen opinnot, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 keskeytti opinnot.

Poliittinen herääminen

Vuoden 1905 suurlakko sai Murrikin näkemään työväestön joukkovoiman ja hän rakensi yhteyttä sosialismin oppeihin. Murrik liittyi Ylioppilaiden Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen samana vuonna. Samoihin aikoihin hän tapasi tulevan aviomiehensä, ylioppilassosialisti (myöh. kansanedustaja) Sulo Wuolijoen. Pariskunta solmi avioliiton vuonna 1908, minkä jälkeen Murrik käytti nimeä Hella Wuolijoki. Liitto päättyi eroon vuonna 1923.

Wuolijoki oli marxilainen, mutta hän ei koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen, eikä hänellä ollut yhteyksiä Suomen maanalaiseen kommunistiseen liikkeeseen. Historiantutkija Jukka Seppisen mukaan tämä johtui siitä, että Wuolijoen vakoilutoiminnan kannalta esiintyminen "yhteiskuntakelpoisempana" oli hedelmällisempää. Erkki Tuomioja kuvaa isoäitinsä Hella Wuolijoen vasemmistolaisuutta abstraktilla tasolla olevaksi ja yleishumanistiseksi, osin romanttissävytteiseksi ajatusmaailmaksi.

Ura liike-elämässä

Wuolijoki työskenteli vuosina 1912–1914 kirjeenvaihtajana asianajotoimistossa ja 1914–1918 edustajana eri yrityksille. Hän loi liiketoimillaan vuosina 1914–1918 mittavan omaisuuden, jonka sijoitti Marlebäckin kartanoon Iitissä ja sahatoimintaan. Myöhemmin hän myi Marlebäckin, ja siirtyi maanviljelyyn ostamalla tilalle Jokelan kartanon Mäntsälän kunnan Ohkolan kylästä.

Wuolijoki oli idänkaupan pioneereja Suomessa. Hänellä oli laajoja liiketoimia 1920- ja 1930-luvuilla Neuvostoliitossa. Wuolijoki toimi Aunuksen puuliikkeen johtajana vuosina 1923–1931. Yhtiön kaaduttua konkurssiin laman aikana Wuolijoki toimi neuvosto-omisteisen Suomen Nafta Oy:n hallituksen kokopäiväisenä puheenjohtajana vuosina 1931–1938. Wuolijoen liiketoimien tuotto perustui kuitenkin länsikauppaan.

Kirjallinen työ

Wuolijoen näytelmät ovat suomalaisen kirjallisuuden perusteoksia. Hella Wuolijoki kirjoitti teoksia muun muassa taiteilijanimillä Juhani Tervapää ja Felix Tuli. Wuolijoki muistetaan erityisesti näytelmäkirjailijana Niskavuori-näytelmäsarjastaan. Hänet tunnetaan myös yhteistyöstään Bertolt Brechtin kanssa. Wuolijoki ja Brecht kirjoittivat yhdessä näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti.

Wuolijoen tuotannossa erityisen merkillepantavaa ovat vahvat naishahmot. Perinteistä maalaismiljöötä kuvaavan Niskavuori-sarjan esikuvana on ollut Sulo Wuolijoen kotitalo, Hauholla sijaitseva Vuolijoen kartano.

Poliittinen toiminta

Hella Wuolijoki toimi aktiivisesti politiikan kulisseissa ja oli äärivasemmistolainen. Hän piti vuosina 1918–1920 poliittista salonkia Helsingin Eirassa sijainneessa asunnossaan. Wuolijoen luona vieraili suuri määrä ulkomaiden diplomaatteja ja kansalaisia. Lisäksi hän laati Neuvostoliiton lähetystölle Helsingissä säännöllisiä poliittisia tilannekatsauksia.

Hän piti aktiivista yhteyttä NKVD:n tiedusteluverkostoihin koko maailmansotien välisen ajan. Wuolijoki pyrki NKVD toimeksi annosta säilyttämään kaiken yhteiskuntakelpoisuuden Suomessa. Tästä syystä hän ei liittynyt Suomen salaiseen kommunistiseen puolueeseen. Kirjailijan kaapu oli eräs tapa hankkia yhteiskunnallista hyväksyntää porvarillisessa maassa. Liiketoiminta puolestaan palveli suoraan Neuvostoliiton taloudellisia valtapyrkimyksiä Suomessa. Etsivä keskuspoliisi/Valpo seurasi Wuolijokea vuosia ja epäili häntä sekä Britannian että Neuvostoliiton agentiksi. Myös Neuvostoliitossa häntä epäiltiin vielä 1930-luvun loppupuolella Britannian asiamieheksi. Jukka Seppisen mukaan Wuolijoen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja NKVD:n organisaatiossa kuvaa illegaalin residentin eli korkean asemapaikan omaavan laiton toimintamalli, jota NKVD käytti kautta Euroopan ennen toista maailmansotaa.

Liiketoimiensa vuoksi Wuolijoki matkusteli 1920- ja 1930-luvuilla ahkerasti Neuvostoliitossa. Tuolloin hän loi hyvät suhteensa myös maan poliittisiin päättäjiin, liiketoimet Neuvostoliitossa olivat aina yhteydessä myös politiikkaan. Toisaalta Wuolijoki käytti poliittisia suhteitaan myös omien liiketoimiensa edistämiseksi.

Talvisodan rauhanneuvottelija

Talvisodan alussa, joulukuussa 1939 Wuolijoki lähetti ulkoministeri Tannerille kirjeen, jossa tarjoutui osallistumaan rauhanneuvotteluihin tuntemansa neuvostolähettiläs Aleksandra Kollontain kanssa Tukholmassa. Wuolijoen NKVD-kytköksistä tietämätön Tanner suostui epäröiden, ja lopulta rauhaan johtaneet neuvottelukosketukset maiden välillä alkoivat. Rauhan edistämisessä Wuolijoen panos oli ymmärrettävästi pieni. Jukka Seppisen mukaan Wuolijoelle ja Alexandra Kollontaille olisi sopinut Neuvostoliiton valtaama Suomi.

Wuolijoella oli runsaasti kytköksiä Neuvostoliiton poliittiseen johtoon. Hänen peitenimensä NKVD:n asiamieskortistossa oli "Runoilija". Wuolijoki kuului kyseiseen kortistoon, mutta kuuluivat siihen myös kokoomuslainen puolustusministeri Arvi Oksala ja valtionvarainministeri Mauno Pekkala.

Ennen jatkosotaa Wuolijoki järjesti kartanollaan salaisen neuvottelun Väinö Tannerin ja neuvostodiplomaatti Terentjevin kanssa. Neuvotteluja piti olla toinenkin, juuri ennen sodan puhkeamista, mutta ensimmäisessä tapaamisessa Wuolijoen mukaan ylimielisesti käyttäytynyt Tanner perui tulonsa. Terentjev nousi sodan aikana NKVD:n Skandinavian osaston päälliköksi. Jatkosodan syttymispäivänä Wuolijoki tapasi Tukholmassa Terentjevin ja toisen neuvostodiplomaatin, Jelisovin.

Jatkosodan maanpetostuomio

Jatkosodan aikana Wuolijoki vangittiin hänen autettuaan neuvostoliittolaista desanttia Kerttu Nuortevaa. Wuolijoki oli yksi Nuortevan yhteyshenkilöistä Suomessa. Hän antoi Nuortevalle ruokatarvikkeita, majoitti tätä yhden yön ja tapasi kaksi kertaa Helsingissä. Wuolijoki oli toisaalta närkästynyt joutuessaan ottamaan vastaan desantin, hän oli odottanut poliittisesti korkea-arvoisempaa rauhantunnustelijaa. Nuortevan Suomeen saapumisen syy oli kuitenkin puhtaasti sotilastiedusteluun liittyvä, minkä myös Wuolijoki tiesi. Wuolijoen tunteman ja avustaman NKVD:n tiedusteluverkoston avulla Neuvostoliitto sai tietoja Suomen sotilaallisista, yhteiskunnallisista ja taloudellisista oloista.

Wuolijoki ei pitänyt tekoaan rikoksena, vaan puolustautui kertomalla Nuortevan olleen mielestään rauhan asialla. Oikeudessa esitettiin poikkeuksellinen todistusaineisto: todistajanlausunnot antoivat muun muassa Bertolt Brecht ja kolme entistä Suomen ulkoministeriä. Viimeksi mainitut todistivat Wuolijoen toimineen talvisodan ajan neuvottelukontakteissa rauhanneuvottelijana, ei vakoilijana. Wuolijoki todettiin syylliseksi jatkettuun maanpetokseen. Valpo pyrki saamaan Wuolijoelle kuolemantuomion, mitä esimerkiksi EK:n entinen päällikkö Esko Riekki ei pitänyt viisaana. Kenttäoikeudessa Wuolijoki sai elinkautisen kuritushuonetuomion ja menetti pysyvästi kansalaisluottamuksensa. Sotaylioikeus päätyi tiukan äänestyksen jälkeen samaan ratkaisuun kuolemantuomion sijasta. Asiaan vaikutti oikeudenkäynnin saama julkisuus; tapaus herätti runsaasti kiinnostusta ulkomailla. Britannian BBC kertoi asiasta lähes päivittäin ja Yhdysvaltain ulkoministeriö sai runsaasti pyyntöjä toimimisesta Wuolijoen puolesta.

Suuri paino asiassa oli ministeri Väinö Tannerin ja hänen puolisonsa vaikutusvallalla; he asettuivat puolustamaan Wuolijokea ylemmissä oikeusasteissa. Wuolijoki vapautui, kun välirauha oli solmittu vuonna 1944. Hän kirjoitti vankeusajastaan muistelmat Enkä ollut vanki (1944), joissa korosti, että kuulusteluissa uhka joutumisesta pelättyyn Hämeenlinnan naisvankilaan sai vangitut kertomaan kaiken mitä tiesivät. Wuolijoki ei myöhemminkään kiittänyt Tannereita siitä että nämä vastustuksellaan vaikuttivat hänen saamaansa lievempään tuomioon kuolemantuomion sijaan. Sen sijaan vuonna 1945 kun Väinö Tanner itse oli vangittuna hän uhkaili rouva Tanneria miehen teloituksella ja avioparin omaisuuden takavarikoinnilla.

Sotien jälkeinen aika

Wuolijoki nousi varapaikalta SKDL:n kansanedustajaksi heinäkuussa 1946 K. H. Wiikin tilalle tämän kuoltua kesäkuussa 1946. Hän toimi kansanedustajana vuosina 1946–1947 oltuaan sota-ajan turvasäilössä. Naisten osallistuminen poliittisiin keskusteluihin yhdessä miesten kanssa tasavertaisina oli tuolloin uutta Suomessa.

Yrjö Murron esityksestä hänet valittiin Yleisradion pääjohtajaksi vuosiksi 1945–1949. Valintaan vaikutti SKDL:n vuoden 1945 vaalivoitto. Wuolijoen johtama Yleisradio tarjosi aivan uudenlaisia ohjelmasisältöjä. Kohderyhmille suunnattiin omia erikoisohjelmia; esimerkiksi metsätyömiehille Metsäradio, teollisuustyöväestölle Työmiehen tunti ja tasapuolisuuden vuoksi maalaistyöväestölle Maamiehen tunti. Merkittävä uusi avaus oli myös kesällä 1945 alkanut Radion keskustelukerho, joka sai myöhemmin nimen Pienoisparlamentti. Ohjelmassa parlamentaarisen voimasuhteiden mukaan valitut keskustelijat käsittelivät erilaisia teemoja. Tunnetuin Wuolijoen pääjohtajakauden ohjelmista oli kuitenkin Wuolijoen itse kirjoittama ja ohjaama kuunnelmasarja Työmiehen perhe, jota alkoi vuoden 1948 joulukuussa ja jatkui vuoden 1951 loppuun asti. Sarjan oli tarkoitus tarjota vaihtoehto Yleisradion toiselle hyvin suositulle perhesarjalle Suomisen perhe. Työmiehen perhe sekä esitteli työväenluokkaisen perheen elämää että toi esille työväen osuuden historiassa. Hella Wuolijoen pysyvin, nykypäiviin saakka kantanut aikaansaannos Yleisradiossa oli Radioteatterin perustaminen.

Vuonna 1952 Wuolijoki palkittiin Pro Finlandia -mitalilla.

Hella Wuolijoki on Sakari Tuomiojan puolison Vappu Tuomiojan äiti ja Erkki Tuomiojan isoäiti. Hella Wuolijoen sisar Salme Murrik oli lyhyen aikaa naimisissa Eino Pekkalan kanssa ja muutti avioeron jälkeen Isoon-Britanniaan, jossa solmi uuden avioliiton.

Mediassa

Wuolijoen tyttärenpoika Erkki Tuomioja kertoo kirjassaan Häivähdys punaista (2006) vallankumouksellisesta Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta. Kirja sai Tieto-Finlandia-palkinnon. Jaan Tõnissonin elämäkerrassa Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys (2010) Tuomioja valottaa Wuolijoen ja Tõnissonin suhteita.

Nuori Hella Murrik esiintyy romaanihenkilönä Jaan Krossin romaanissa Professori Martensin lähtö.

Wuolijoesta kertova elokuva Hella W sai ensi-iltansa 28.1.2011. Elokuvan alkuperäiskäsikirjoituksen on kirjoittanut dramaturgi Outi Nyytäjä ja käsikirjoituksen sovituksesta ja ohjauksesta vastaa Wuolijoen sukulainen Juha Wuolijoki. Elokuvan pääosaa näyttelee Tiina Weckström. Muissa keskeisissä rooleissa ovat muun muassa Matleena Kuusniemi, Hannu-Pekka Björkman, Antti Litja, Pirkka-Pekka Petelius, Maria Heiskanen, Svante Martin, Petri Manninen ja Maria Sid

Teokset

• Enkä ollut vanki – tuokiokuvia vankilasta, Tammi 1944

Näytelmät

• Talulapsed (Talon lapset) (1912)
• Koidula (1932)
• Minister ja kommunist (1932)
• Laki ja järjestys (1932)
• Kulkurivalssi (kirjoitettu salanimellä Feliks Tuli)
• Palava maa (1936)
• Niskavuoren naiset (1936)
• Juurakon Hulda (1937)
• Justiina (1937)
• Naiset ja naamarit (1937)
• Vihreä kulta (1938)
• Niskavuoren leipä (1939)
• Vastamyrkky (1939)
• Niskavuoren nuori emäntä (1940)
• Yliopistovuodet Helsingissä (1945)
• Kuningas hovinarrina (1945)
• Tuntematon tuomari (1945)
• Häjynpuoleisia pikkunäytelmiä (1945)
• Niskavuoren Heta (1950)
• Entäs nyt, Niskavuori? (1953)

Näytelmien lisäksi Wuolijoki on kirjoittanut kuunnelmia, romaaneja ja muistelmateoksia. Hänen teostensa pohjalta on tehty useita elokuvia, joista osaan hän on tehnyt käsikirjoituksen, ja esimerkiksi elokuvaan Eteenpäin – elämään myös synopsiksen.

Lähteet

• Jukka Rislakki: Maan alla. Love Kirjat, 1985. ISBN 951-835-099-X.
• Jukka Seppinen: ”Vallankumouksesta sotien loppuun”, Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991. Ajatuskirjat, 2006. ISBN 951-20-6548-7
• Pekka Lounela ja Matti Kassila: Kahden naisen sota: vuosisadan vakoilutarina. WSOY, 1987. ISBN 951-0-13982-3.
• Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista: Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3693-0.
• Irma Sulkanen, Maria Lähteenmäki, Aura Korppi-Tommola: Naiset eduskunnassa, Suomen eduskunta 100 vuotta 4. Suomen eduskunta – Edita Helsinki 2006. ISBN 978-951-37-4544-8
• Pekka Lounela: Hella Wuolijoki - legenda jo eläessään. WSOY, 1979.
• Suomen kirjallisuuden vuosikirja 1947, s. 179-181. WSOY, 1947..
• Christopher Andrew & Oleg Gordievsky: KGB: The Inside Story of its Foreign Operations from Lenin to Gorbachev. , 1990.

• Motiivi, JHL- Julkisten ja hyvinvointialojen liitto ry:n lehti no 11/2009, s. 54.
• Väinö Tanner puolustautuu; Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, 1946.
• Erkki Tuomioja: Hella Wuolijoki kanssamatkustajana ja rauhantekijänä (kansanedustajien omat sivut) Suomen eduskunta. Viitattu 6.7.2008.

Aiheesta muualla

• Hauho.fi: lyhyt elämäkerta
• Pirkko Koski: Wuolijoki, Hella (1886—1954) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 13.6.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Yleisradion toimitusjohtajat