Hella Wuolijoki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hella Wuolijoki
Hellawuolijoki.JPG
Salanimet Juhani Tervapää,[1] Felix Tuli
Syntynyt 22. heinäkuuta 1886
Helme, Viro [1]
Kuollut 2. helmikuuta 1954 (67 vuotta)
Helsinki [1]
Ammatit näytelmäkirjailija, poliitikko, Yleisradion pääjohtaja, maanviljelijä, liikenainen [1]
Kansallisuus virolais-suomalainen
Ensiteokset Talulapsed (Talon lapset) (1912)
Tuotannon kieli viro, suomi
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Hella Maria Wuolijoki, vuoteen 1908 Ella Maria Murrik, kirjailijanimet muun muassa Juhani Tervapää ja Felix Tuli, (22. heinäkuuta 1886 Helme, Viro2. helmikuuta 1954 Helsinki)[1] oli tunnettu suomenvirolainen poliitikko, näytelmäkirjailija, Yleisradion pääjohtaja, liikenainen ja NKVD:n vakooja. Hän oli Skdl:n kansanedustaja Hämeen pohjoisesta vaalipiiristä vuosina 1946–1947. Yleisradion pääjohtajana Wuolijoki toimi huhtikuusta 1945 kesäkuuhun 1949, jolloin hänet erotettiin tehtävästään.[2] Virossa syntynyt Wuolijoki teki elämäntyönsä Suomessa. Poliittisesti aktiivinen äärivasemmistolainen Wuolijoki toimi talvisodan aikana rauhanneuvottelijana, mutta jatkosodan aikana hänet tuomittiin vankeuteen maanpetoksesta.

Perhetausta ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ella Maria Murrik syntyi Valgamaan maakunnassa Etelä-Virossa, joka oli Viron kansallisen liikkeen ydinaluetta. Hänen vanhempansa olivat asianajaja Ernst Murrik ja Katarina Kokamägi. Murrik muutti perheensä mukana Valgan kaupunkiin, jossa hän aloitti koulunkäynnin vuonna 1897. Hän valmistui ylioppilaaksi Tarton tyttökimnaasista vuonna 1904. Samana vuonna Murrik siirtyi Suomeen opiskellakseen Aleksanterin (nyk. Helsingin) yliopistossa kansanrunoutta, historiaa ja venäjän kieltä, ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1908. Myöhemmin hän aloitti myös oikeustieteen opinnot, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914 keskeytti opinnot.

Poliittinen herääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1905 suurlakko sai Murrikin näkemään työväestön joukkovoiman ja hän rakensi yhteyttä sosialismin oppeihin. Murrik liittyi Ylioppilaiden Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen samana vuonna. Samoihin aikoihin hän tapasi tulevan aviomiehensä, ylioppilassosialisti (myöh. kansanedustaja) Sulo Wuolijoen, joka oli Leninin ja Otto Wille Kuusisen henkilökohtainen ystävä. Pariskunta solmi avioliiton vuonna 1908,[1] minkä jälkeen Murrik käytti nimeä Hella Wuolijoki. Liitto päättyi eroon vuonna 1923.

Wuolijoki oli marxilainen, mutta hän ei koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen, eikä hänellä ollut yhteyksiä Suomen maanalaiseen kommunistiseen liikkeeseen.[3] Historiantutkija Jukka Seppisen mukaan tämä johtui siitä, että Wuolijoen vakoilutoiminnan kannalta esiintyminen "yhteiskuntakelpoisempana" oli hedelmällisempää.[4] Erkki Tuomioja kuvaa isoäitinsä Hella Wuolijoen vasemmistolaisuutta abstraktilla tasolla olevaksi ja yleishumanistiseksi, osin romanttissävytteiseksi ajatusmaailmaksi.[3]

Ura liike-elämässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wuolijoki työskenteli vuosina 1912–1914 kirjeenvaihtajana asianajotoimistossa ja 1914–1918 edustajana eri yrityksille.[5] Hän loi liiketoimillaan vuosina 1914–1918 mittavan omaisuuden, jonka sijoitti Marlebäckin kartanoon Iitissä ja sahatoimintaan. Myöhemmin hän myi Marlebäckin, ja siirtyi maanviljelyyn ostamalla tilalle Jokelan kartanon Mäntsälän kunnan Ohkolan kylästä.[6]

Wuolijoki oli idänkaupan pioneereja Suomessa. Hänellä oli laajoja liiketoimia 1920- ja 1930-luvuilla Neuvostoliitossa. Wuolijoki toimi Aunuksen puuliikkeen johtajana vuosina 1923–1931. Yhtiön kaaduttua konkurssiin laman aikana Wuolijoki toimi neuvosto-omisteisen Suomen Nafta Oy:n hallituksen kokopäiväisenä puheenjohtajana vuosina 1931–1938.[5] Wuolijoen liiketoimien tuotto perustui kuitenkin länsikauppaan.[3]

Kirjallinen työ[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wuolijoen näytelmät ovat suomalaisen kirjallisuuden perusteoksia. Hella Wuolijoki kirjoitti teoksia muun muassa taiteilijanimillä Juhani Tervapää ja Felix Tuli. Wuolijoki muistetaan erityisesti näytelmäkirjailijana Niskavuori-näytelmäsarjastaan. Hänet tunnetaan myös yhteistyöstään Bertolt Brechtin kanssa. Wuolijoki ja Brecht kirjoittivat yhdessä näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti.[7]

Wuolijoen tuotannossa erityisen merkillepantavaa ovat vahvat naishahmot.[8] Perinteistä maalaismiljöötä kuvaavan Niskavuori-sarjan esikuvana on ollut Sulo Wuolijoen kotitalo, Hauholla sijaitseva Vuolijoen kartano.

Poliittinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hella Wuolijoki toimi aktiivisesti politiikan kulisseissa ja oli äärivasemmistolainen. Hän piti vuosina 1918–1920 poliittista salonkia Helsingin Eirassa sijainneessa asunnossaan. Wuolijoen luona vieraili suuri määrä ulkomaiden diplomaatteja ja kansalaisia. Lisäksi hän laati Neuvostoliiton lähetystölle Helsingissä säännöllisiä poliittisia tilannekatsauksia.

Hän piti aktiivista yhteyttä NKVD:n tiedusteluverkostoihin koko maailmansotien välisen ajan. Wuolijoki pyrki NKVD toimeksi annosta säilyttämään kaiken yhteiskuntakelpoisuuden Suomessa. Tästä syystä hän ei liittynyt Suomen salaiseen kommunistiseen puolueeseen. Kirjailijan kaapu oli eräs tapa hankkia yhteiskunnallista hyväksyntää porvarillisessa maassa. Liiketoiminta puolestaan palveli suoraan Neuvostoliiton taloudellisia valtapyrkimyksiä Suomessa.[4] Etsivä keskuspoliisi/Valpo seurasi Wuolijokea vuosia ja epäili häntä sekä Britannian että Neuvostoliiton agentiksi.[9] Myös Neuvostoliitossa häntä epäiltiin vielä 1930-luvun loppupuolella Britannian asiamieheksi.[3] Jukka Seppisen mukaan Wuolijoen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja NKVD:n organisaatiossa kuvaa illegaalin residentin eli korkean asemapaikan omaavan laiton[10] toimintamalli, jota NKVD käytti kautta Euroopan ennen toista maailmansotaa.[11][4]

Liiketoimiensa vuoksi Wuolijoki matkusteli 1920- ja 1930-luvuilla ahkerasti Neuvostoliitossa. Tuolloin hän loi hyvät suhteensa myös maan poliittisiin päättäjiin, liiketoimet Neuvostoliitossa olivat aina yhteydessä myös politiikkaan.[4] Toisaalta Wuolijoki käytti poliittisia suhteitaan myös omien liiketoimiensa edistämiseksi.[3]

Talvisodan rauhanneuvottelija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan alussa, joulukuussa 1939 Wuolijoki lähetti ulkoministeri Tannerille kirjeen, jossa tarjoutui osallistumaan rauhanneuvotteluihin tuntemansa neuvostolähettiläs Aleksandra Kollontain kanssa Tukholmassa. Wuolijoen NKVD-kytköksistä tietämätön Tanner suostui epäröiden, ja lopulta rauhaan johtaneet neuvottelukosketukset maiden välillä alkoivat.[9] Rauhan edistämisessä Wuolijoen panos oli ymmärrettävästi pieni. Jukka Seppisen mukaan Wuolijoelle ja Alexandra Kollontaille olisi sopinut Neuvostoliiton valtaama Suomi.[4]

Wuolijoella oli runsaasti kytköksiä Neuvostoliiton poliittiseen johtoon. Hänen peitenimensä NKVD:n asiamieskortistossa oli "Runoilija". Wuolijoki kuului kyseiseen kortistoon, mutta kuuluivat siihen myös kokoomuslainen puolustusministeri Arvi Oksala ja valtionvarainministeri Mauno Pekkala.

Ennen jatkosotaa Wuolijoki järjesti kartanollaan salaisen neuvottelun Väinö Tannerin ja neuvostodiplomaatti Terentjevin kanssa. Neuvotteluja piti olla toinenkin, juuri ennen sodan puhkeamista, mutta ensimmäisessä tapaamisessa Wuolijoen mukaan ylimielisesti käyttäytynyt Tanner perui tulonsa.[4] Terentjev nousi sodan aikana NKVD:n Skandinavian osaston päälliköksi. Jatkosodan syttymispäivänä Wuolijoki tapasi Tukholmassa Terentjevin ja toisen neuvostodiplomaatin, Jelisovin.[9]

Jatkosodan maanpetostuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan aikana Wuolijoki vangittiin hänen autettuaan neuvostoliittolaista desanttia Kerttu Nuortevaa. Wuolijoki oli yksi Nuortevan yhteyshenkilöistä Suomessa. Hän antoi Nuortevalle ruokatarvikkeita, majoitti tätä yhden yön ja tapasi kaksi kertaa Helsingissä. Wuolijoki oli toisaalta närkästynyt joutuessaan ottamaan vastaan desantin, hän oli odottanut poliittisesti korkea-arvoisempaa rauhantunnustelijaa.[9] Nuortevan Suomeen saapumisen syy oli kuitenkin puhtaasti sotilastiedusteluun liittyvä, minkä myös Wuolijoki tiesi. Wuolijoen tunteman ja avustaman NKVD:n tiedusteluverkoston avulla Neuvostoliitto sai tietoja Suomen sotilaallisista, yhteiskunnallisista ja taloudellisista oloista.[4]

Wuolijoki ei pitänyt tekoaan rikoksena, vaan puolustautui kertomalla Nuortevan olleen mielestään rauhan asialla.[12] Oikeudessa esitettiin poikkeuksellinen todistusaineisto: todistajanlausunnot antoivat muun muassa Bertolt Brecht ja kolme entistä Suomen ulkoministeriä. Viimeksi mainitut todistivat Wuolijoen toimineen talvisodan ajan neuvottelukontakteissa rauhanneuvottelijana, ei vakoilijana. Wuolijoki todettiin syylliseksi jatkettuun maanpetokseen. Valpo pyrki saamaan Wuolijoelle kuolemantuomion, mitä esimerkiksi EK:n entinen päällikkö Esko Riekki ei pitänyt viisaana. Kenttäoikeudessa Wuolijoki tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen ja hän menetti pysyvästi kansalaisluottamuksensa. Sotaylioikeus päätyi tiukan äänestyksen jälkeen samaan ratkaisuun kuolemanrangaistuksen sijasta. Asiaan vaikutti oikeudenkäynnin saama julkisuus; tapaus herätti runsaasti kiinnostusta ulkomailla. Britannian BBC kertoi asiasta lähes päivittäin ja Yhdysvaltain ulkoministeriö sai runsaasti pyyntöjä toimimisesta Wuolijoen puolesta.[13]

Suuri paino asiassa oli ministeri Väinö Tannerin ja hänen puolisonsa vaikutusvallalla; he asettuivat puolustamaan Wuolijokea ylemmissä oikeusasteissa.[14] Wuolijoki vapautui, kun välirauha oli solmittu vuonna 1944. Hän kirjoitti vankeusajastaan muistelmat Enkä ollut vanki (1944), joissa korosti, että kuulusteluissa uhka joutumisesta pelättyyn Hämeenlinnan naisvankilaan sai vangitut kertomaan kaiken mitä tiesivät.[15] Wuolijoki ei myöhemminkään kiittänyt Tannereita siitä että nämä vastustuksellaan vaikuttivat hänen saamaansa lievempään rangaistukseen kuolemantuomion sijaan. Sen sijaan vuonna 1945 kun Väinö Tanner itse oli vangittuna hän uhkaili rouva Tanneria miehen teloituksella ja avioparin omaisuuden takavarikoinnilla.[16]

Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanedustajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wuolijoki nousi varapaikalta SKDL:n kansanedustajaksi heinäkuussa 1946 K. H. Wiikin tilalle tämän kuoltua kesäkuussa 1946. Hän toimi kansanedustajana vuosina 1946–1947 oltuaan sota-ajan turvasäilössä[17]. Naisten osallistuminen poliittisiin keskusteluihin yhdessä miesten kanssa tasavertaisina oli tuolloin uutta Suomessa[18].

Yleisradion pääjohtajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö Murron esityksestä hänet valittiin Yleisradion pääjohtajaksi vuosiksi 1945–1949 edellisen pääjohtajan J. V. Vakion jouduttua jättämään paikkansa. Valintaan vaikutti SKDL:n vuoden 1945 vaalivoitto. Toukokuussa 1945 esittelemässään ohjelmapoliittisessa linjauksessa Hella Wuolijoki piti keskeisenä ohjelmiston uudistamista ajankohtaisia aiheita laajasti käsitteleväksi ja kansan eri kerroksia koskettavaksi, mihin liittyi myös kansainvälisten tuulien seuraaminen. Wuolijoen johtama Yleisradio tarjosikin aivan uudenlaisia ohjelmasisältöjä. Kohderyhmille suunnattiin omia erikoisohjelmia; esimerkiksi metsätyömiehille Metsäradio, teollisuustyöväestölle Työmiehen tunti ja tasapuolisuuden vuoksi maalaistyöväestölle Maamiehen tunti. Merkittävä uusi avaus oli myös kesällä 1945 alkanut Radion keskustelukerho, joka sai myöhemmin nimen Pienoisparlamentti. Ohjelmassa parlamentaarisen voimasuhteiden mukaan valitut keskustelijat käsittelivät erilaisia teemoja. [19] Tunnetuin Wuolijoen pääjohtajakauden ohjelmista oli kuitenkin Wuolijoen itse kirjoittama ja ohjaama kuunnelmasarja Työmiehen perhe, jota alkoi vuoden 1948 joulukuussa ja jatkui vuoden 1951 loppuun asti. Sarjan oli tarkoitus tarjota vaihtoehto Yleisradion toiselle hyvin suositulle perhesarjalle Suomisen perhe. Työmiehen perhe sekä esitteli työväenluokkaisen perheen elämää että toi esille työväen osuuden historiassa. [20] Wuolijoki piti tärkeänä myös pesäeron tekemistä sodanaikaiseen radiotoimintaan, joka oli hänen mielestään saanut propagandan leiman. [21]

Tultuaan Yleisradion pääjohtajaksi Wuolijoki kiinnitti radion palvelukseen joukon uutta henkilökuntaa, jonka katsottiin joko avoimesti tai peitetymmin edustavan hänen omaa poliittista suuntaustaan. Näitä olivat mm. teatteriosaston päällikkö Matti Kurjensaari ja häntä vuonna 1947 seurannut Olavi Paavolainen, esitelmä- ja selostusosaston päällikkö Erkki Vala, toimittaja Unto Miettinen ja avustaja Raoul Palmgren. Wuolijoen kauden alussa toteutettiin radiossa myös organisaatiouudistus, kun suomenkielisen ohjelmajaoston rinnalle tuli itsenäinen ruotsinkielinen ohjelmajaosto, joiden kummankin päälliköt olivat suoraan pääjohtajan alaisia. Hella Wuolijoen pysyvin, nykypäiviin saakka kantanut aikaansaannos Yleisradiossa oli Radioteatterin perustaminen vuonna 1948. [22]

Erottaminen Yleisradiosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1948 vaaleissa SKDL kärsi tappion menettäen 11 eduskuntapaikkaa ja pudonneiden joukossa oli myös Hella Wuolijoki. [23] Vaalien jälkeen eduskunta hyväksyi SDP:n kansandustajan, Yleisradion sodanjälkeistä ohjelmapolitiikkaa näkyvästi vastustaneen Yrjö Kilpeläisen tarmokkaasti ajaman ja hänen sodanaikaisen kutsumanimensä mukaan nimetyn "Lex Jahvetin", jonka nojalla Yleisradion hallintoneuvoston jäsenten valinta siirtyi eduskunnalle. [24] Kilpeläinen ja Wuolijoki tunsivat henkilökohtaistakin vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan; Wuolijoen mielestä Kilpeläisessä henkilöityivät kaikki sodanaikaisen radiotoiminnan kielteiset puolet. [25] Uuden hallintoneuvoston ensimmäisessä kokouksessa kesäkuussa 1949 Hella Wuolijoki vapautettiin hallintoneuvoston maalaisliittolaisen jäsenen Atte Pakkasen ehdotuksesta ja SDP:n Väinö Hakkilan tukemana Yleisradion pääjohtajan tehtävästä äänin 13–3. Erottamisen perusteena oli yleinen tyytymättömyys Wuolijoen toimintaan pääjohtajana. Erottamista vastustivat hallintoneuvoston kolme kansandemokraattista jäsentä ja lisäksi kolme muuta jäsentä äänesti tyhjää. Uudeksi pääjohtajaksi valittiin Yleisradion talouspäällikkö, puolueisiin sitoutumaton Einar Sundström. Muutamat muutkin Yleisradion toimihenkilöt, näkyvimpänä esitelmä- ja selostusosaston päällikkö Erkki Vala, menettivät Wuolijoen irtisanomisen ja radion "normalisoinnin" myötä työpaikkansa. Jäähyväispuheessaan radion kuuntelijoille muutamaa päivää myöhemmin Hella Wuolijoki toivoi, ettei Yleisradio "kokonaan politisoituisi" ja että sanomalehdistö antaisi hänen seuraajalleen "sen työrauhan, jota minä en saanut". [26]

Vuoden 1949 jälkipuoliskolla Yleisradion ohjelmistosta karsittiin melko kovalla kädellä Wuolijoen kaudella aloitettuja ohjelmia, joita etenkin ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma piti kaavamaisina ja yksipuolisina. Niistä olivat vuodenvaihteessa 1949–1950 jäljellä enää Työmiehen tunti, Metsäradio ja Pienoisparlamentti sekä Työmiehen perhe. [27]

Vuonna 1952 Wuolijoki palkittiin Pro Finlandia -mitalilla.

Hella Wuolijoki on Sakari Tuomiojan puolison Vappu Tuomiojan äiti ja Erkki Tuomiojan isoäiti[28]. Hella Wuolijoen sisar[28] Salme Murrik oli lyhyen aikaa naimisissa Eino Pekkalan kanssa ja muutti avioeron jälkeen Isoon-Britanniaan, jossa solmi uuden avioliiton.

Mediassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wuolijoen tyttärenpoika Erkki Tuomioja kertoo kirjassaan Häivähdys punaista (2006) vallankumouksellisesta Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta. Kirja sai Tieto-Finlandia-palkinnon. Jaan Tõnissonin elämäkerrassa Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys (2010) Tuomioja valottaa Wuolijoen ja Tõnissonin suhteita.

Nuori Hella Murrik esiintyy romaanihenkilönä Jaan Krossin romaanissa Professori Martensin lähtö.[29]

Wuolijoesta kertova elokuva Hella W sai ensi-iltansa 28.1.2011. Elokuvan alkuperäiskäsikirjoituksen on kirjoittanut dramaturgi Outi Nyytäjä ja käsikirjoituksen sovituksesta ja ohjauksesta vastaa Wuolijoen sukulainen Juha Wuolijoki. Elokuvan pääosaa näyttelee Tiina Weckström. Muissa keskeisissä rooleissa ovat muun muassa Matleena Kuusniemi, Hannu-Pekka Björkman, Antti Litja, Pirkka-Pekka Petelius, Maria Heiskanen, Svante Martin, Petri Manninen ja Maria Sid[30].

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Enkä ollut vanki – tuokiokuvia vankilasta, Tammi 1944

Näytelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmien lisäksi Wuolijoki on kirjoittanut kuunnelmia, romaaneja ja muistelmateoksia. Hänen teostensa pohjalta on tehty useita elokuvia, joista osaan hän on tehnyt käsikirjoituksen[31], ja esimerkiksi elokuvaan Eteenpäin – elämään myös synopsiksen[32].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jukka Rislakki: Maan alla. Love Kirjat, 1985. ISBN 951-835-099-X.
  • Jukka Seppinen: ”Vallankumouksesta sotien loppuun”, Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991. Ajatuskirjat, 2006. ISBN 951-20-6548-7
  • Pekka Lounela ja Matti Kassila: Kahden naisen sota: vuosisadan vakoilutarina. WSOY, 1987. ISBN 951-0-13982-3.
  • Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista: Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3693-0.
  • Irma Sulkanen, Maria Lähteenmäki, Aura Korppi-Tommola: Naiset eduskunnassa, Suomen eduskunta 100 vuotta 4. Suomen eduskunta – Edita Helsinki 2006. ISBN 978-951-37-4544-8
  • Pekka Lounela: Hella Wuolijoki - legenda jo eläessään. WSOY, 1979. ISBN 951-0-08929-X.
  • Suomen kirjallisuuden vuosikirja 1947, s. 179-181. WSOY, 1947. .
  • Paavo Oinonen: Pitkä matka on Tippavaaraan. Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla 1945–1964. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-554-8.
  • Christopher Andrew & Oleg Gordievsky: KGB: The Inside Story of its Foreign Operations from Lenin to Gorbachev. , 1990.
  • Motiivi, JHL- Julkisten ja hyvinvointialojen liitto ry:n lehti no 11/2009, s. 54.
  • Väinö Tanner puolustautuu; Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, 1946.
  • Erkki Tuomioja: Hella Wuolijoki kanssamatkustajana ja rauhantekijänä (kansanedustajien omat sivut) Suomen eduskunta. Viitattu 6.7.2008.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Hella Wuolijoki Naytelmat.fi. 2014. Suomen Näytelmäkirjailijaliitto. Viitattu 17.6.2014.
  2. Korhonen, Anna: Hella Wuolijoki Yleisradion pääjohtajana Yle.fi. 2003. Yle. Viitattu 17.6.2014.
  3. a b c d e Erkki Tuomioja: Hella Wuolijoki oli omalla tavallaan vilpittömästi Suomen asialla. Helsingin Sanomat, 3.7.1994. HS Arkisto (maksullinen) Viitattu 11.7.2008.
  4. a b c d e f g Jukka Seppinen: ”Vallankumouksesta sotien loppuun”, Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991, s. 65-123. Jyväskylä: Gummerus, 2006. ISBN 951-20-6548-7.
  5. a b Hella Wuolijoki Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  6. Irmeli Haapanen: "Hella tuppautuu kaikkialle", Turun Sanomat 4.1.2001.
  7. Pitkänen, Anna-Kaisa: Puntilan ja Iso-Heikkilän isännät Ylioppilaslehti. 2001. Viitattu 20.9.2008.
  8. Lounelalähde tarkemmin?
  9. a b c d Rislakki 1985, s. 65–78
  10. Timo Nurmi, Ilkka ja Päivi Rekiaro, Timo Sorjonen: ”Illegaali, Residenssi”, Suuri sivistyssanakirja, s. 171, 381. Jyväskylä: Gummerus, 2004. ISBN 951-20-5863-4.
  11. Christopher Andrew, KGB, 1990lähde tarkemmin?
  12. Hella Wuolijoki: Enkä ollut vankilähde tarkemmin?
  13. Rislakki 1985, s. 116–117.
  14. Tanner 1946lähde tarkemmin?
  15. Uranuurtajan tie : otteita Ida Aalle-Teljon elämästä; Sos.-dem. naisliitto, Turku 1955, s. 9.
  16. Lounela – Kassila: Kahden naisen sota – vuosisadan vakoilutarina, s. 260.
  17. Sulkanen et al. 2006, s. 136.
  18. Sulkanen et al. 2006, s. 244.
  19. Paavo Oinonen: Pitkä matka on Tippavaaraan, s. 71–73. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004.
  20. Oinonen 2004, s. 47.
  21. Oinonen 2004, s. 71.
  22. Oinonen 2004, s. 59–60.
  23. Pekka Lounela: Hella Wuolijoki – legenda jo eläessään, s. 205. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1979.
  24. Lounela 1979, s. 210.
  25. Oinonen 2004, s. 143.
  26. Lounela 1979, s. 211–216.
  27. Oinonen 2004, s. 145.
  28. a b Tarkka, Jukka: Tyttärenpoika ei ratkaise arvoitusta Erkki Tuomiojan kirjassa Hella Wuolijoki on kolmen vartin kommunisti, kovan luokan kapitalisti ja kansan tuntojen tulkki HS.fi. 28.10.2006. Helsingin Sanomat. Viitattu 17.6.2014.
  29. Tuomiojalähde tarkemmin?
  30. Motiivi, JHL- Julkisten ja hyvinvointialojen liitto ry:n lehti no 11/2009, s. 54
  31. Hella Wuolijoki Elonetissä
  32. Muut tiedot, Elonet.fi, viitattu 3.1.2013

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]