Hella Wuolijoki

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hella Wuolijoki
Salanimet Juhani Tervapää, Felix Tuli
Syntynyt 22. heinäkuuta 1886
Helme, Viro
Kuollut 2. helmikuuta 1954
Helsinki
Ammatit näytelmäkirjailija
kansanedustaja
Yleisradion pääjohtaja
Tyylilajit näytelmä
Ensiteokset Talulapsed (Talon lapset) (1912)

Hella Maria Wuolijoki, vuoteen 1908 Ella Maria Murrik, (22. heinäkuuta 1886 Helme, Viro – 2. helmikuuta 1954 Helsinki), taiteilijanimiltään Juhani Tervapää ja Felix Tuli, oli virolaissyntyinen suomalainen näytelmäkirjailija ja liikenainen, NKVD:n vakooja[1]lähde tarkemmin?, myöhemmin kansanedustaja ja Yleisradion pääjohtaja. Virossa syntynyt Wuolijoki teki elämätyönsä Suomessa. Poliittisesti aktiivinen Wuolijoki toimi talvisodan aikana rauhanneuvottelijana, jatkosodan aikana hänet tuomittiin vankeuteen maanpetoksesta.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Perhetausta ja koulutus

Ella Murrik, syntyi Viljandin maakunnassa Etelä-Virossa, joka oli Viron kansallisen liikkeen ydinaluetta. Hänen vanhempansa olivat asianajaja Ernst Murrik ja Katarina Kokkamägi. Murrik muutti perheensä mukana Valgan kaupunkiin, jossa hän aloitti koulunkäynnin vuonna 1897. Hän valmistui ylioppilaaksi Tarton tyttökimnaasista 1904. Samana vuonna Murrik siirtyi Suomeen opiskellakseen Aleksanterin (nyk. Helsingin) yliopistossa kansanrunoutta, historiaa ja venäjän kieltä, ja valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1908. Myöhemmin hän aloitti myös oikeustieteen opinnot, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen 1914 keskeytti ne.

[muokkaa] Poliittinen herääminen

Vuoden 1905 suurlakko sai Murrikin näkemään työväestön joukkovoiman ja hän rakensi yhteyttä sosialismin oppeihin. Murrik liittyi Ylioppilaiden Sosiaalidemokraattiseen Yhdistykseen samana vuonna. Samoihin aikoihin hän tapasi tulevan aviomiehensä, ylioppilassosialisti (myöh. kansanedustaja) Sulo Wuolijoen. Pariskunta solmi avioliiton vuonna 1908, avioiduttuaan Murrik käytti nimeä Hella Wuolijoki. Liitto päättyi eroon vuonna 1923.

Wuolijoki oli marxilainen, mutta hän ei koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen, eikä hänellä ollut yhteyksiä Suomen maanalaiseen kommunistiseen liikkeeseen.[2] Historiantutkija Jukka Seppisen mukaan tämä johtui siitä, että Wuolijoen vakoilutoiminnan kannalta esiintyminen "yhteiskuntakelpoisempana" oli hedelmällisempää[3]lähde tarkemmin?. Erkki Tuomioja kuvaa isoäitinsä Hella Wuolijoen vasemmistolaisuutta abstraktilla tasolla olevaksi ja yleishumanistiseksi, osin romanttissävytteiseksi ajatusmaailmaksi.[2]

[muokkaa] Ura liike-elämässä

Wuolijoki työskenteli 1912-1914 kirjeenvaihtajana asianajotoimistossa ja 1914-1918 edustajana eri yrityksille.[4]

Wuolijoki loi liiketoimillaan jo 1914-1918 omaisuuden, jonka sijoitti Marlebäckin kartanoon Iitissä ja sahatoimintaan. Myöhemmin hän myi Marlebäckin, ja siirtyi maanviljelyyn ostamalla tilalle Jokelan kartanon Mäntsälän kunnan Ohkolan kylästä.[5]

Wuolijoki oli idänkaupan pioneereja Suomessa. Hänellä oli laajoja liiketoimia 1920- ja 1930-luvuilla Neuvostoliitossa. Hän toimi Aunuksen puuliikkeen johtajana vuosina 1923-1931. Puuliikkeen kaaduttua konkurssiin laman aikana Wuolijoki toimi neuvosto-omisteisen Suomen Nafta Oy:n hallituksen kokopäiväisenä puheenjohtajana 1931-1938.[6] Wuolijoen liiketoimien tuotto perustui kuitenkin länsikauppaan.[2]

[muokkaa] Kirjallinen työ

Wuolijoen näytelmät ovat suomalaisen kirjallisuuden perusteoksia. Hella Wuolijoki kirjoitti teoksia muun muassa taiteilijanimellä Juhani Tervapää. Wuolijoki muistetaan erityisesti näytelmäkirjailijana Niskavuori-sarjastaan. Hänet tunnetaan myös yhteistyöstään Bertolt Brechtin kanssa. Wuolijoki ja Brecht kirjoittivat yhdessä näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti.[7]

Wuolijoen tuotannossa erityisen merkillepantavaa ovat vahvat naishahmot.[8] Perinteistä maalaismiljöötä kuvaavan Niskavuori-sarjan esikuvana on ollut Sulo Wuolijoen kotitalo, Hauhon Vuolijoen kartano.

[muokkaa] Poliittinen toiminta

Hella Wuolijoki toimi aktiivisesti politiikan kulisseissa. Hän piti 1918-1920 poliittista salonkia Helsingin Eirassa sijainneessa asunnossaan. Wuolijoen luona vieraili suuri määrä ulkomaiden diplomaatteja ja kansalaisia. Lisäksi hän laati Neuvostoliiton lähetystölle Helsingissä säännöllisiä poliittisia tilannekatsauksia. Hän piti aktiivista yhteyttä NKVD:n tiedusteluverkostoihin koko maailmansotien välisen ajan.[9] Etsivä keskuspoliisi/Valpo seurasi Wuolijokea vuosia ja epäili häntä sekä Britannian että Neuvostoliiton agentiksi.[10] Myös Neuvostoliitossa häntä epäiltiin vielä 1930-luvun loppupuolella Britannian asiamieheksi.[2] Jukka Seppisen mukaan Wuolijoen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja NKVD:n organisaatiossa kuvaa illegaalin residentin määritelmäselvennä?[11]lähde tarkemmin?, toimintamalli, jota NKVD käytti kautta Euroopan ennen toista maailmansotaa[12]lähde tarkemmin?.

Liiketoimiensa vuoksi Wuolijoki matkusteli 1920- ja 1930-luvuilla ahkerasti Neuvostoliitossa. Tuolloin hän loi hyvät suhteensa myös maan poliittisiin päättäjiin, liiketoimet Neuvostoliitossa olivat aina yhteydessä myös politiikkaan. Toisaalta Wuolijoki käytti poliittisia suhteitaan myös omien liiketoimiensa ja karriäärinsä edistämiseksi.[2]

[muokkaa] Talvisodan rauhanneuvottelija

Talvisodan alussa, joulukuussa 1939 Wuolijoki lähetti ulkoministeri Tannerille kirjeen, jossa tarjoutui neuvottelemaan tuntemansa neuvostolähettiläs Alexandra Kollontain kanssa Tukholmassa. Tanner suostui epäröiden, ja lopulta rauhaan johtaneet neuvottelukosketukset maiden välillä alkoivat.[10] Rauhan edistämisessä Wuolijoen panos oli ymmärrettävästi pieni. Jukka Seppisen mukaan Wuolijoelle ja Alexandra Kollontaille olisi sopinut Neuvostoliiton valtaama Suomi.[13]lähde tarkemmin?

Wuolijoella oli runsaasti kytköksiä Neuvostoliiton poliittiseen johtoon. Hänen peitenimensä NKVD:n asiamieskortistossa oli "Runoilija".[14] Hänen toimintansa liittyi hänen sisarensa Salme Pekkalan (o.s. Murrik) vakoiluverkostoon Lontoossa, Pariisissa ja Brysselissä 1920–1930-luvuilla.selvennä?lähde?

Ennen jatkosotaa Wuolijoki järjesti kartanollaan salaisen neuvottelun Väinö Tannerin ja neuvostodiplomaatti Terentjevin kanssa. Neuvotteluja piti olla toinenkin, juuri ennen sodan puhkeamista, mutta ensimmäisessä tapaamisessa ylimielisesti käyttäytynyt Tanner perui tulonsa. Terentjev nousi sodan aikana NKVD:n Skandinavian osaston päälliköksi. Jatkosodan syttymispäivänä Wuolijoki tapasi Tukholmassa Terentjevin ja toisen neuvostodiplomaaatin, Jelisovin.[10]

[muokkaa] Jatkosodan maanpetostuomio

Jatkosodan aikana Wuolijoki vangittiin hänen autettuaan neuvostoliittolaista desanttia Kerttu Nuortevaa. Wuolijoki oli yksi Nuortevan yhteyshenkilöistä Suomessa. Hän antoi Nuortevalle ruokatarvikkeita, majoitti tätä yhden yön ja tapasi kaksi kertaa Helsingissä. Wuolijoki oli toisaalta närkästynyt joutuessaan ottamaan vastaan desantin, hän oli odottanut poliittisesti korkea-arvoisempaa rauhantunnustelijaa.[10] Nuortevan Suomeen saapumisen syy oli kuitenkin puhtaasti sotilastiedusteluun liittyvä, minkä myös Hella Wuolijoki tiesi. Wuolijoen tunteman ja avustaman NKVD:n tiedusteluverkoston avulla Neuvostoliitto sai tietoja Suomen sotilaallisista, yhteiskunnalisista ja taloudellisista oloista[15][16]lähde tarkemmin?

Wuolijoki ei pitänyt tekoaan rikoksena, vaan puolustautui kertomalla Nuortevan olleen mielestään rauhan asialla.[17] Oikeudessa esitettiin poikkeuksellinen todistusaineisto: todistajanlausunnot antoivat muun muassa Bertolt Brecht, ja kolme entistä Suomen ulkoministeriä. Viimeksi mainitut todistivat Wuolijoen toimineen talvisodan ajan neuvottelukontakteissa rauhanneuvottelijana, ei vakoilijana. Wuolijoki todettiin syylliseksi jatkettuun maanpetokseen. Valpo pyrki saamaan Wuolijoelle kuolemantuomion, mitä esimerkiksi EK:n entinen päällikkö Esko Riekki ei pitänyt viisaana. Kenttäoikeudessa Wuolijoki sai elinkautisen kuritushuonetuomion ja menetti pysyvästi kansalaisluottamuksensa. Sotaylioikeus päätyi tiukan äänestyksen jälkeen samaan ratkaisuun kuolemantuomion sijasta. Asiaan vaikutti oikeudenkäynnin saama julkisuus; tapaus herätti runsaasti kiinnostusta ulkomailla. Britannian BBC kertoi asiasta lähes päivittäin ja Yhdysvaltain ulkoministeriö sai runsaasti pyyntöjä toimimisesta Wuolijoen puolesta.[18]

Suuri paino asiassa oli ministeri Väinö Tannerin ja hänen puolisonsa vaikutusvallalla; he asettuivat puolustamaan Wuolijokea ylemmissä oikeusasteissa.[19]

Wuolijoki vapautui, kun välirauha oli solmittu syyskuussa 1944. Hän kirjoitti vankeusajastaan muistelmat Enkä ollut vanki (1944), joissa korosti, että kuulusteluissa uhka joutumisesta pelättyyn Hämeenlinnan naisvankilaan sai vangitut kertomaan kaiken mitä tiesivät.[20] Wuolijoki ei myöhemminkään kiittänyt Tannereita siitä että nämä vastustuksellaan vaikuttivat hänen saamaansa lievempään tuomioon kuolemantuomion sijaan. Sen sijaan vuonna 1945 kun Väinö Tanner itse oli vangittuna hän uhkaili rouva Tanneria miehen teloituksella ja avioparin omaisuuden takavarikoinnilla.[21]

[muokkaa] Sotien jälkeinen aika

Wuolijoki nousi SKDL:n kansanedustajaksi (1946–1948) K. H. Wiikin paikalle tämän kuoltua kesäkuussa 1946.

Yrjö Murron esityksestä hänet valittiin Yleisradion pääjohtajaksi vuosiksi 1945–1949. Valintaan vaikutti SKDL:n vuoden 1945 vaalivoitto. Wuolijoen johtama Yleisradio tarjosi aivan uudenlaisia ohjelmasisältöjä. Kohderyhmille suunnattiin omia erikoisohjelmia; esimerkiksi metsätyömiehille Metsäradio, teollisuustyöväestölle Työmiehen tunti ja tasapuolisuuden vuoksi maalaistyöväestöllä Maamiehen tunti. Merkittävä uusi avaus oli myös kesällä 1945 alkanut Radion keskustelukerho, joka sai myöhemmin nimen Pienoisparlamentti. Ohjelmassa parlamentaarisen voimasuhteiden mukaan valitut keskustelijat käsittelivät erilaisia teemoja. Tunnetuin Wuolijoen pääjohtajakauden ohjelmista oli kuitenkin Wuolijoen itse kirjoittama ja ohjaana kuunnelmasarja Työmiehen perhe, jota alkoi vuoden 1948 joulukuussa ja jatkui vuoden 1951 loppuun asti. Sarjan oli tarkoitus tarjota vaihtoehto Yleisradion toiselle hyvin suositulle perhesarjalle Suomisen perhe. Työmiehen perhe sekä esitteli työväenluokkaisen perheen elämää että toi esille työväen osuuden historiassa.

Vuonna 1952 Wuolijoki palkittiin Pro Finlandia -mitalilla.[22]

Hella Wuolijoki on Sakari Tuomiojan puolison Vappu Tuomiojan äiti ja Erkki Tuomiojan isoäiti.

[muokkaa] Wuolijoki mediassa

Lokakuussa 2006 ilmestyi Wuolijoen tyttärenpojan Erkki Tuomiojan kirja Häivähdys punaista, jossa kerrotaan vallankumouksellinen Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta. Kirja sai Tieto-Finlandia-palkinnon.

Nuori Hella Murrik esiintyy romaanihenkilönä Jaan Krossin romaanissa Professori Martensin lähtö.[23]

[muokkaa] Hella Wuolijoen näytelmät

Näytelmien lisäksi Wuolijoki on kirjoittanut kuunnelmia, romaaneja ja muistelmateoksia.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Lounela - Kassila: Kahden naisen sota
  2. ↑ 2,0 2,1 2,2 2,3 2,4 Tuomioja/HS 1994
  3. ↑ Seppinen 2006
  4. ↑ Eduskunta:Edustajamatrikkeli
  5. ↑ Haapanen/TS 2001
  6. ↑ Eduskunta:Edustajamatrikkeli
  7. ↑ Pitkänen, Anna-Kaisa: Puntilan ja Iso-Heikkilän isännät Ylioppilaslehti. 2001. Viitattu 20.9.2008.
  8. ↑ Lounela
  9. ↑ Seppinen 2006, s. 112-117
  10. ↑ 10,0 10,1 10,2 10,3 Rislakki 1985, s. 65-78
  11. ↑ Seppinen 2006
  12. ↑ Christopher Andrew, KGB, 1990
  13. ↑ Seppinen 2006
  14. ↑ Kun Wuolijoki lisättiin kyseiseen kortistoon, lisättiin siihen samalla myös esimerkiksi pitkäakainen kokoomuslainen puolustusministeri Arvi Oksala ja pitkäaikainen valtionvarainministeri Mauno Pekkala (SDP). (Tuomioja 1994)
  15. ↑ Nuortevan ja Wuolijoen kuulusteluptk, Valpo kansio 2919, KA
  16. ↑ Lounela - Kassila: Kahden naisen sota: Vuosisadan vakoilutarina
  17. ↑ Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki
  18. ↑ Rislakki 1985, s. 116-117
  19. ↑ Tanner 1946
  20. ↑ Uranuurtajan tie : otteita Ida Aalle-Teljon elämästä; Sos.-dem. naisliitto, Turku 1955, s. 9
  21. ↑ Lounela - Kassila: Kahden naisen sota - vuosisadan vakoilutarina, s. 260
  22. ↑ Tuomioja
  23. ↑ Tuomioja

[muokkaa] Aiheesta muualla

  • Christopher Andrew & Oleg Gordievsky: KGB: The Inside Story of its Foreign Operations from Lenin to Gorbachev (1990)
  • Hauho.fi: lyhyt elämäkerta
  • V. Laurila: Hella Wuolijoki näytelmäkirjailijana.  , 1947.
  • Pekka Lounela: Hella Wuolijoki – legenda jo eläessään, WSOY 1979
  • Pekka Lounela ja Matti Kassila: Kahden naisen sota: vuosisadan vakoilutarina. WSOY, 1987. 951-0-13982-3 (sid.).
  • Jukka Seppinen: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991 Strategia ja toiminta. Ajatus-kirjat 2006
  • Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista: Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Tammi, 2006. ISBN 951-31-3693-0.
  • Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki - tuokiokuvia vankilasta, Tammi 1944
Yleisradion pääjohtajat

L. M. Viherjuuri | Yrjö Koskelainen | A. Deinert | Hjalmar Voldemar Walldén | Hella Wuolijoki | Einar Sundström | Eino S. Repo
Erkki Raatikainen | Sakari Kiuru | Reino Paasilinna | Arne Wessberg | Mikael Jungner
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Hella_Wuolijoki
Henkilökohtaiset työkalut
Muilla kielillä