Yrjö Leino

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yrjö Kaarlo Leino
Ministeri sosiaaliministeriössä
17.11.1944 – 17.4.1945
Sisäasiainministeri
17.4.1945 – 26.3.1946 ja 26.3.1946 – 22.5.1948
Edeltäjä Kaarlo Hillilä
Seuraaja Eino Kilpi
Kansanedustaja
1945–1951
Tiedot
Syntynyt 28. tammikuuta 1897
Helsinki
Kuollut 28. kesäkuuta 1961 (64 vuotta)
Helsinki
Puolue SKDL
Puoliso Alli Lemmitty Simola (1924–1930)
Ulla Helenius (1931–1945)
Hertta Kuusinen (1945–1950)
Ammatti maatalousteknikko, sanomalehdentoimittaja

Yrjö Kaarlo Leino (28. tammikuuta 1897 Helsinki28. kesäkuuta 1961 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja kommunisti. Hän oli vangittuna poliittisista syistä 1935–1938 ja toimi ministerinä kolmessa hallituksessa 1944–1948.[1]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö Leinon vanhemmat olivat nahkuri Oskar Leino ja tehtaantyöläinen Mandi Leino (o.s. Enfors). Yrjö oli perheen ainoa lapsi ja vanhempiensa erottua hän jäi asumaan äitinsä kanssa.

Yrjö Leino opiskeli Helsingin Normaalilyseossa, mutta ei koskaan valmistunut ylioppilaaksi. Toimittuaan ensin linnoitustöissä Helsingissä ja sekalaisissa maataloustöissä, Leino valmistui vuonna 1921 maatalousteknikoksi Kurkijoen maamiesopistosta. Valmistumisensa jälkeen Leino siirtyi ensin opettajaksi Liperin maamieskouluun, jossa hän viipyi vuoteen 1924 asti. Liperin vuosiensa jälkeen Leino osti oman Lövkulla-nimisen maatilan Kirkkonummelta, mutta oman tilan pito johti hänet pian talousvaikeuksiin. Leino joutui myymään Lövkullan 1930-luvun alkuvuosina. Näihin aikoihin hän myös erosi ensimmäisestä vaimostaan Alli Simolasta ja muutti Oitbackan (suomeksi Oitmäki) kansakoululle, jossa hänen toinen vaimonsa Ulla Smedberg (os. Helenius) toimi opettajana. Tämäkin avioliitto päättyi sittemmin eroon.

Poliittisessa vankeudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leino suuntautui kohti äärivasemmistoa 1930-luvulle tultaessa. Etsivä keskuspoliisi oli alkanut pitää häntä silmällä sen jälkeen, kun hänen vieraanaan Lövkullassa oli käynyt Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) hyväksi maanalaista työtä tehnyt Anton Järvinen ("Iso-Antti") alkuvuodesta 1926. Saman vuoden kesällä Leinolla oli ollut vieraana myös Arvo Tuominen, joka oli juuri vapautunut vankilasta.

Vuonna 1935 Leino tuomittiin kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen valtiopetoksen valmistelusta avustettuaan Toivo Antikaista. Lisäksi hänet tuomittiin menettämään kansalaisluottamuksensa seitsemäksi vuodeksi. Antikainen ja Leino oli edellisen vuoden marraskuussa pidätetty Oitbackan kansakoululta. Leino kärsi rangaistuksensa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Arvo Tuominen sanoo teoksessaan Maan alla ja päällä että vankeusaikana Leinosta olisi lopullisesti tullut kommunisti. [2] Leino vapautui vankilasta vuonna 1938, mutta Valpo (entinen Etsivä keskuspoliisi) tarkkaili häntä edelleen. Vapauduttuaan Leino osallistui tuolloin kielletyn Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) maanalaiseen toimintaan.

Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana Leino pysytteli maan alla piileskellen viranomaisia yhdessä useiden muiden kommunistien kanssa. Näinä aikoina Leino tutustui tulevaan vaimoonsa Hertta Kuusiseen. Välirauhan aikana vuonna 1940 Leino vangittiin turvasäilöön. Leinon vankila-aika jatkui vuoteen 1941, jolloin hän karkasi vankijunasta Riihimäellä. Juna oli viemässä turvasäilöön määrättyjä miehiä taistelemaan rintamalle Erillinen Pataljoona 21:een. Leino jatkoi salaista toimintaansa SKP:ssa sodan loppuun saakka ja hänen yhdyshenkilönään toimi vangitsemiseensa asti Martta Koskinen.

Välirauhan tulon myötä SKP:n toiminta laillistettiin ja suurelle yleisölle siihen asti jokseenkin tuntemattomasta Leinosta tuli Paasikiven toisen hallituksen toinen sosiaaliministeri.

Eduskunta- ja ministerivuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1945 eduskuntavaaleissa Leino valittiin kansanedustajaksi Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä SKDL:n edustajana. Eduskunnassa Leino pysyi vuoteen 1950 asti.

Yrjö Leino vuonna 1948

Paasikiven kolmanteen hallitukseen Leino tuli sisäministeriksi vuonna 1945. Myös seuraavassa Pekkalan hallituksessa Leinolla oli sisäministerin toimi. Leinon kauteen sisäministerinä liitetään usein määre ”vaaran vuodet”, koska sisäministeriön hallinnonala oli kommunistien hallussa, ja heidän pelättiin suunnittelevan Suomen muuttamista kansantasavallaksi. Lisäksi usein koettiin, että sisäministeri Leino oli valvontakomission määräiltävissä. Leino muun muassa luovutti Neuvostoliittoon 20 hengen ryhmän, ns. Leinon vangit, joka koostui Suomen kansalaisista ja Suomessa Nansenin passilla oleskelevista pakolaisista. Leino joutui selvittelemään myös keväällä 1945 paljastunutta asekätkentäjuttua ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä.

Leino oli SKDL:n edustajana mukana valtuuskunnassa, joka neuvotteli Moskovassa neuvostojohdon kanssa YYA-sopimuksesta keväällä 1948. Tosiasiassa Leino oli jo syrjäytynyt kommunistiliikkeessä ja hänen nimityksensä valtuuskuntaan huononsi neuvostojohdon luottamusta valtuuskuntaan. Käytännössä Leino pelkäsi joutuvansa Moskovassa kidnapatuksi ja oli täysin kyvytön toimimaan. Hän yritti välttää yksinjäämistä ja takertui epätoivoisesti muihin valtuuskunnan jäseniin. Käytännössä Leinon poliittinen ura oli jo päättynyt vuoden vaihteessa 1947–1948, kun Andrei Ždanov haukkui Leinon Moskovassa ja käski hänen erota sisäministerin tehtävistään.[3]

Päivää ennen valtuuskunnan lähtöä Moskovaan Leino kävi puolustusvoimain komentajan Aarne Sihvon luona ja esitti tälle huolestumisensa sekä äärioikeiston että äärivasemmiston vallankaappausta enteilevästä liikehdinnästä. Leino pyysi, että armeija turvaisi järjestyksen Suomessa YYA-sopimuksesta käytävien neuvottelujen ajan. Tieto tästä kantautui kommunisteille ja sen vuoksi heidän suhtautumisensa Leinoon muuttui välittömästi avoimen hyljeksiväksi.

Sisäministerikaudellaan Leino alkoholisoitui nopeasti.

Eduskunnan käsittelyyn tuli 19.5. perustuslakivaliokunnan mietintö, jossa todettiin Leinon kolme vuotta aiemmin sisäministerikautensa alussa luovuttaneen lain vastaisesti Suomen kansalaisia Neuvostoliittoon (ns. Leinon vangit). Kiivaan keskustelun jälkeen eduskunta hyväksyi lausuman, jonka mukaan valtioneuvosto oli hyväksynyt Leinon toiminnan, kun tämä oli ylittänyt valtuutensa. Käsittelyn jälkeen eduskunta päätti lisätä äänin 81–61 kokooomuksen Arvo Salmisen esityksestä lauselmaan ilmoituksen, että Leino ei nauti eduskunnan luottamusta. Parlamentarismin sääntöjen mukaan Leinon olisi pitänyt heti jättää eronpyyntönsä, mutta hän jatkoi ministerinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kun eronpyyntöä ei tullut, tasavallan presidentti Paasikivi erotti Leinon valtioneuvoston jäsenyydestä 22.5.[3] Pääministeri Mauno Pekkala ei ollut läsnä eduskunnassa käsiteltäessä Leinolle esitettyä epäluottamuslausetta.[4] Kaikkiaan Leino toimi ministerinä 1 283 vuorokautta.

SKDL ja SKP organisoivat toukokuun lopussa 1948 poliittisen lakkoliikkeen vaatien sisäministerin paikan pysymistä itsellään, vaikkeivat halunnutkaan itse Leinon jatkavan. Kannattajat eivät kuitenkaan tätä tienneet, ja lakot tultiin tuntemaan Leino-lakkoina.[5] Leino valittiin vielä heinäkuun 1948 vaaleissa eduskuntaan SKDL:n listoilta, mutta hän etääntyi SKP:stä. Jo huhtikuussa 1948 SKP:n jäsenmaksujen maksamisen lopettanut Leino erotettiin lopullisesti puolueesta 15. toukokuuta 1950. Perusteluina päätökselle mainittiin puoluevelvollisuuksien laiminlyönti, sopimattomat elämäntavat, "sisäinen rappeutuminen" ja "määrätynlaisenlaisen uhmatien" valitseminen. Vuotta myöhemmin hänen sanottiin jo olevan "titolaisten käsissä", vaikka todellisuudessa Leino oli jo vetäytynyt politiikasta ja muustakin työelämästä.[6]

Kohutut muistelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leino palasi julkisuuteen viimeisen kerran vuonna 1958 julkaisemalla muistelmakirjan Kommunisti sisäministerinä. Kirjan käsikirjoitusta Leino oli alkanut laatia jo useita vuosia aiemmin ja sen muokkaamiseen osallistuivat Tammen silloinen toimitusjohtaja Untamo Utrio ja kustannusvirkailija Kalevi Sorsa. Kirjaa valmisteli Leinon kanssa pieni säännöllisesti Utrion luona kokoontunut työryhmä ja pääosa kustannusyhtiön henkilökunnasta pidettiin asiasta tietämättömänä. Muistelmahanke paljastui kuitenkin tällöin jo pahoin alkoholisoituneen Leinon oman varomattomuuden vuoksi kohtalokkain seurauksin juuri ennen kirjan suunniteltua julkistamista.[7]

Kirjan aiottu julkitulo osui arkaan ajankohtaan, sillä Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat ajautuneet yliherkkään tilaan yöpakkaskriisin vuoksi. Kirja joutui politiikan välikappaleeksi Maalaisliiton ns. K-linjan käyttäessä sitä lyömäaseenaan Fagerholmin hallitusta vastaan. Puolueen pää-äänenkannattaja Maakansa kirjoitti, että "neuvostovastaiset piirit" olisivat muokanneet Leinon kirjaa palvelemaan "tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä". Myös SKDL:n pää-äänenkannattaja Kansan Uutiset hyökkäsi voimakkaasti Leinon muistelmien julkaisemista vastaan. Lehti väitti teoksen haamukirjoittajaksi kommunistien vihaamaa Arvo Tuomista, joka oli kuitenkin täysin tietämätön koko kirjahankkeesta.

Neuvostoliiton asiainhoitaja Ivan Filippov − suurlähettiläs Viktor Lebedev oli yllättäen poistunut Suomesta muutamaa viikkoa aiemmin − kävi 21. lokakuuta 1958 pääministeri Karl-August Fagerholmin luona vaatimassa, että hallitus estäisi Leinon muistelmateoksen julkitulon. Filippov piti kirjaa sisällöltään Neuvostoliittoa loukkaavana. Fagerholm vastasi, ettei hallitus voinut lain mukaan tehdä asiassa mitään, koska teos ei ollut vielä ilmestynyt eikä Suomessa ollut sensuuria. Filippov puolestaan ilmoitti, että ellei Leinon kirjan ilmestymistä ehkäistäisi, Neuvostoliitto tekisi asiasta "vakavat johtopäätökset". Vielä saman päivän aikana Fagerholm kutsui luokseen toimitusjohtaja Untamo Utrion ja tämän neuvottelun jälkeen Tammi päätti vetää kirjan myynnistä toistaiseksi. Leinon kuoltua teoksen julkaisuoikeudet siirtyivät hänen omaisilleen.

Lopulta kirjan koko painos tuhottiin Neuvostoliiton vaatimuksesta. Lähes kaikki kirjat − noin 12 500 kappaletta − poltettiin Roihuvuoren lämpökeskuksessa elokuussa 1962 lukuun ottamatta joitain kappaleita, jotka otettiin salaa poliittisten aktiivien käyttöön ja joista tuli myöhemmin arvokkaita keräilyharvinaisuuksia. Kirjan julkaisematta jäämisestä aiheutui Tammelle useiden miljoonien markkojen tappio. Tammen silloisen apulaisjohtajan Jarl Hellemannin mukaan Leinon muistelmista nostettu kohu oli täysin suhteeton verrattuna kirjan asiasisältöön ja kirjasta tuli suomalaisen ulkopoliittisen itsesensuurin ensimmäinen uhri. [8] Myöskään kirjan tuoreeltaan lukeneen pääministeri Fagerholmin mielestä siinä ”ei ollut mitään merkillisiä asioita”. [9] Kirja voitiin julkaista uudelleen vasta 1991, jolloin se oli jo suurimmaksi osaksi menettänyt kiinnostavuutensa.

Leinon kuoleman jälkeen vuonna 1962 paljastui, että hänen muistelmateoksestaan levitettiin monistettua, koneella kirjoitettua 153-sivuista lyhennelmää (alkuperäisteoksessa on 262 sivua), jota oli ehditty myydä kiskurihinnalla jo satoja kappaleita. Asiasta kehkeytyi pitkä ja monimutkainen oikeusjuttu, jossa päätekijä tuomittiin yli vuodeksi vankeuteen ja 20 000 markan korvauksiin (vuoden 1963 rahassa) Leinon perikunnalle. [10]

Yksityiselämästä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leinon yksityiselämä oli usein myrskyisää. Hänen kolmesta eroon päättyneestä avioliitosta kuuluisin oli viimeisin Hertta Kuusisen kanssa. Leinolle syntyi ensimmäisestä avioliitostaan Alli Simolan kanssa myöhemmin radiotoimittajana kuuluisuutta saavuttanut Lieko Zachovalová. Yrjö Leinon toisesta avioliitosta Ulla Smedbergin kanssa syntynyt poika, nykyisin Ruotsissa asuva toimittaja ja kirjailija Olle Leino (s. 1932) on vuonna 1973 julkaissut isästään elämäkertateoksen Kuka oli Yrjö Leino (Vem tackar Yrjö Leino) sekä vuonna 1990 kirjan Vielä yksi kirje (Ännu ett brev), jossa hän kuvaa isänsä ja Hertta Kuusisen suhdetta.

Yrjö Leino kuoli Kivelän sairaalassa 28. kesäkuuta 1961 miltei täysin unohdettuna. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat yhä paheneva alkoholin väärinkäyttö ja suorastaan hysteerinen pelko siitä, että hänet yritettäisiin murhata. Leino on haudattu Honkanummen hautausmaalle. Hänen äitinsä Mandi Leino kuoli vain hieman ennen poikaansa, isä oli kuollut jo vuonna 1938. Yrjö Leinoon liittyy omalta osaltaan myös kirja Martta Koskisen tapaus (1976), jossa Olle Leino analysoi tarkkaan ja yllättävänkin puolueettomasti viimeisen Suomessa teloitetun naisen, vakooja Martta Koskisen toimintaa, vangitsemista ja teloitusta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Veli-Pekka leppänen: Ohranasta oppositioon; Kommunistit Helsingissä 1944–1951. KSL, Helsinki 1994.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Yrjö Leinon ministerikortti, haettu 5.9.2008
  2. Arvo Tuominen: Maan alla ja päällä: Muistelmia vuosilta 1921–1933, s. 238. Helsinki: Tammi, 1958.
  3. a b Itsenäisen Suomen historia, 3. osa. Vantaa: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-5160-1.
  4. Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä, s. 232. Helsinki: Otava, 1965.
  5. Leppänen 1994, s. 393–405.
  6. Leppänen 1994, s. 726–727.
  7. Hellemann, Jarl: Kustantajan näkökulma - kirjoituksia kirjallisuuden reunalta, s. 56. Helsinki: Otava, 1999.
  8. Hellemann 1999, s. 56–60. Otava 1999, Helsinki.
  9. K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 228. Helsinki: Tammi, 1977.
  10. Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino, s. 19−20.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
Kaarlo Hillilä
Suomen sisäasiainministeri
19461948
Seuraaja:
Eino Kilpi