Otto Wille Kuusinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Otto Wille Kuusinen
Ottokuusinen.jpg
O. W. Kuusinen
Karjalais-suomalaisen SNT:n korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja
11. heinäkuuta 1940 – 16. heinäkuuta 1956
Seuraaja Paavo Prokkonen (ASNT)
Tiedot
Syntynyt 4. lokakuuta 1881
Venäjän lippu Laukaa, Suomi, Venäjän keisarikunta
Kuollut 17. toukokuuta 1964 (82 vuotta)
Neuvostoliiton lippu Moskova, Neuvostoliitto

Otto Wilhelm (Ville t. Wille) Kuusinen[1][2] (Neuvostoliitossa ven. Отто Вильгельмович Куусинен[3], Otto Wilhelmovitš Kuusinen, 4. lokakuuta 1881 Laukaa17. toukokuuta 1964 Moskova[1]) oli suomalainen poliitikko, joka loi suuren osan urastaan Neuvostoliitossa. Kuusinen oli Suomen Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja vuosina 1911–1913, Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen johtohenkilö ja Terijoen hallituksen (1939–1940) johtaja. Kuusinen kuului myös Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuusinen syntyi kyläräätäli Wilhelm Juhonpoika Kuusisen perheeseen Laukaassa 1881.[1] Hänen äitinsä Sofia Kuusinen kuoli pojan ollessa yksivuotias ja perhe muutti Jyväskylään[4]. Jyväskylässä Wilhelm Kuusinen alkoi vaurastua 1880-luvun jälkipuoliskolla. Hän myi räätälinliikkeensä vuonna 1891, ja hänestä tehtiin liikkeen toimitusjohtaja, jolla oli enimmillään jopa 11 alaista. 1890-luvun alussa yhtiö ajautui kuitenkin konkurssiin. Epäonni jatkui, sillä Wilhelm menetti terveytensä ja työkykynsä sairastuttuaan keuhkotautiin. Hän kuoli 44-vuotiaana tammikuussa 1896. Perhe jäi käytännössä täysin varattomaksi. 14-vuotias Otto Wille ja hänen kaksi sisarustaan jäivät orvoiksi. Heidän huoltajakseen jäi äitipuoli Maria (os. Sillman), Wilhelm Kuusisen toinen vaimo.[5]

Kansakoulua Kuusinen kävi Jyväskylän Mallikoulussa, nykyisessä Normaalikoulussa. Hän menestyi hyvin ja päättötodistuksessa keväältä 1892 kaikkien aineiden keskiarvo oli 9,2. [6] Kuusinen valmistui ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta 31. toukokuuta 1900 luokkatovereinaan mm. Edvard Gylling,[7] Martti Kovero ja muutaman vuoden myös Sulo Wuolijoki.[4] Ystävystyminen Wuolijoen kansa muodostui Kuusiselle merkitykselliseksi poliittisen heräämisen kannalta. Wuolijoen isä oli valtiopäivämies ja ratsutilallinen. Kaveripiiriin kuului myös Sulon isoveli Tauno.[8]

Lyseossa Kuusisen parhaimpiin ystäviin kuului myös Einar Dahlstöm, joka oli kotoisin varakkaasta talosta Luhangasta. Einarilla oli Ottoa kahdeksan vuotta vanhempi sisar Saima. Saima Dahlströmistä tuli ensimmäinen Otto Wille Kuusisen kolmesta vaimosta.lähde?

Kuusisen varhaisia isänmaallisia kirjoituksia ilmestyi Oras-koululehdessä. Syksyllä 1900 hän kirjautui Helsingin yliopistoon valiten pääaineikseen filosofian, estetiikan ja taidehistorian.[4] Lainoilla opintojaan rahoittanut Kuusinen toimi aktiivisesti Hämäläis-Osakunnassa, jossa hän politisoitui yhteiskunnallisia keskusteluja käytyään.[4] Kuusinen oli tuolloin viehättynyt vanhasuomalaisuudesta ja alkiolaisuudesta.[9], [10] Hän toimi Suomalainen-lehden toimittajana lyhyen aikaa 1901–1902. Kuusinen valmistui filosofian kandidaatiksi lokakuussa[11] 1905.

Politiikkaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

12. maaliskuuta 1905 perustettiin Ylioppilaiden sosialidemokraattinen yhdistys, jonka perustajajäseniä olivat Kuusinen lisäksi vanhat koulutoverit Jyväskylästä, Gylling, Kovero ja Wuolijoki.[4] Wuolijoen veljeksillä oli opiskeluaikoina mahdollisuus matkustella Saksassa, ja siellä he olivat omaksuneet sosialistisen aatteen. Samaan aikaan oraalla oleva vasemmisto liikehti kaikkialla Suomessa.[12]

Toukokuussa 1905 Kuusinen liittyi Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen (SDP)[4] ja ryhtyi kesäkuussa Työmies-lehden avustajaksi[11]. Venäjältä tuolloin Suomeenkin levinneet vallankumoukselliset levottomuudet sinetöivät Kuusisen puoluevalinnan. Tuolloin hän myös aloitti syvällisemmän tutustumisensa sosialismin ja marxismin teoriaan, joiden arvostetuksi tuntijaksi hän seuraavina vuosina nousi.[4] Kuusinen oli joulukuussa 1905 perustamassa Sosialistista aikakauslehteä, johon hän kirjoitti aktiivisesti sen kolme ilmestymisvuotta[11].

Oulun edustajakokouksessa 1906 Kuusinen valittiin SDP:n puoluetoimikunnan varajäseneksi vasemmistosiiven (siltasaarelaiset) edustajana ja hän nousi puolueväen tietoisuuteen[11]. Eduskuntavaaleissa 1908 Kuusinen nousi ensimmäistä kertaa eduskuntaan, mutta hän ei kokenut kansanedustajuutta kovin tärkeäksi itselleen.[7] Eduskunnassa Kuusinen muun muassa vastusti venäläistämispyrkimyksiä.[4] Hän ei asettunut ehdokkaaksi vuoden 1910 tai 1913 vaaleissa[11].

Maltillinen, mutta puolueensa vasempaan laitaan kuulunut Kuusinen valittiin SDP:n puheenjohtajaksi vuonna 1911. Puheenjohtajan ominaisuudessa Kuusinen osallistui marraskuussa 1912 Toisen internationaalin Baselin konferenssiin. SDP:n puoluekokouksessa 1913 Kuusinen kieltäytyi jatkamasta puheenjohtajana, vaikka hänen olisi haluttu jatkavan. Hän pysyi poissa puoluetoimikunnasta kesään 1917 asti syyttäen SDP:tä revisionismista.[4]

Suomen sisällissodassa 1918 Kuusinen toimi kansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutettuna ja hän oli yksi punaisten keskeisistä johtohenkilöistä. Kuusinen oli kääntynyt kumouksen kannattajaksi loppuvuodesta 1917, mutta hän ei kuulunut sen aktiivisimpiin ajajiin esimerkiksi SDP:n marraskuun edustajakokouksessa. Puoluetoimikunnassa 25. tammikuuta 1918 hän äänesti kumouksen aloittamisen puolesta. Helmikuussa ilmestyi Kuusisen pääosin laatima punaisen Suomen perustuslakiehdotus.[4]

Kommunistiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan käännyttyä tappiolliseksi Kuusinen pakeni tuhansien muiden mukana neuvosto-Venäjälle. Sisällissodan jälkeen Kuusinen aloitti voimakkaan itsekritiikin ja julkaisi jo kesällä 1918 usealle eri kielelle käännetyn pamfletin Suomen vallankumous, itsekritiikkiä, jossa vanhaa sosiaalidemokraattista työväenliikettä arvosteltiin ankarasti. Kuusinen kääntyikin nopeasti bolševikiksi ja oli perustamassa Suomalaista kommunistista puoluetta Moskovassa syksyllä 1918.[7] Kuusisen vaikutuksesta SKP suuntautui uuden aseellisen kumouksen valmisteluun Suomessa. Hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin seuraavina vuosina ja kritisoi tätä puolueen alun "äkkijyrkkää" vaihetta.[4]

Kun SKP:n toiminnan käynnistäminen Suomessa osoittautui ongelmalliseksi, puolue päätti lähettää johtoaan Suomeen valmistelemaan työväenliikkeen uutta nousua. Kuusinen (salanimellä Otto Willebrand) ja toverinsa Jukka Lehtosaari (salanimellä Bruno Saaristo) siirtyivät rajan yli 27. toukokuuta 1919. Kuusinen pyrki Suomessa luomaan yhteyksiä työväestöön ja oli taustalla Suomen sosialistista työväenpuoluetta (SSTP) perustettaessa. Kuusinen esimerkiksi laati puolueen ohjelman.[7] Hän kirjoitti Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) uudelleen perustamaan Sosialistiseen aikakauslehteen nimimerkillä Usko Sotamies[11].

Otto Wille Kuusinen, Suomessa otettu kuva 1920-luvulla.

Helmikuussa 1920 levisi suomalaisiin sanomalehtiin alun perin Ilkassa julkaistu huhu Kuusisen kuolemasta. Tietoon uskottiin ja Kuusisen muistoksi pitivät ylistäviä puheita Suomen työväenliikkeen johtohenkilöt niin Suomessa kuin Venäjällä. Kuusinen kuitenkin oli koko ajan piilopaikassaan Helsingissä lähellä Pohjoisrantaa ja poistui maasta vasta myöhemmin Ruotsin kautta päätyen takaisin Venäjälle alkuvuodesta 1921.[7]

Suomen vierailu sai Kuusisen muuttamaan mielipiteitään uuden vallankumouksen potentiaalista ja hän alkoi kritisoida SKP:n alkuaikojen taktiikkaa. Kuusinen oli Tukholmassa oleskellessaan hetken oppositiossa puolueensa keskuskomiteaa vastaan. Osan SKP:n johtajista saatua surmansa niin sanotun revolveriopposition järjestämässä verilöylyssä syytettiin Kuusista näiden tukemisesta, kun hän ei tarpeeksi selväsanaisesti irtisanoutunut teon suorittajista. Kominternin johtaja Zinovjev kutsui Kuusista menševikiksi. Vuoden 1921 edustajakokous päättyi kompromissiin ja Kuusinen valittiin SKP:n johtoelimiin yhdessä vastustajansa Eino Rahjan kanssa.[4] Miesten väliset mielipide-erot heijastelivat sitä jännitettä, joka SKP:tä perustettaessa syntyi ns. vanhojen (Pietarin) ja uusien (Suomesta paenneiden) bolševikkien välille[9]. 1930-luvulla Kuusinen ajautui erimielisyyksiin SKP:n puheenjohtaja (1920–1935) Kullervo Mannerin kanssa. Voittajaksi selviytyi Kuusinen, ja Manner kuoli pakkotyöleirillä, mikä ei ollut harvinainen kohtalo Kuusisen vastustajalle tuona aikana.[4] SKP:n johtoon siirtyi Mannerin jälkeen käytännössä Kuusinen.

Ura Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuusinen loi varsinaisen uransa neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Hän osallistui SKP:n edustajana tammikuussa 1919 kommunististen puolueiden neuvottelukokoukseen, jossa päätettiin esittää vetoomus uuden kolmannen eli Kommunistisen internationaalin (Komintern) perustamiseksi. Kominternin perustavassa kokouksessa 2. maaliskuuta 1919 Kuusisella oli näkyvä rooli tämän puolustaessa uuden internationaalin tarpeellisuutta sen perustamisen lykkäämistä esittäneille. Kuusinen valittiin 1921 yhdeksi Kominternin toimeenpanevan komitean sihteereistä, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1939.[7] Esimerkiksi Kominternin 4. kongressissa Kuusinen valittiin lisäksi puhemiehistöön ja toimeenpanevaan komiteaan.[4] 1927 Kuusinen johti Kominternin Lev Trotskin erottanutta kokousta[9]. 1930-luvun loppupuolella Kuusinen puhui yhteisrintamataktiikan puolesta Kominternin jäsenpuolueissa.[4] Kuusiselle oli luonteenomaista hiljainen työskentely kulissien takana[9].

Kuusinen oli yksi harvoista 1930-luvun Stalinin hallinnon vainoista ja puhdistuksista hengissä selvinneistä johtavista suomalaiskommunisteista. Monet hänen entiset toverinsa menettivät henkensä "kansanvihollisina". Ollessaan osallisena tapahtumiin Kuusinen puolusti tehtyjä ratkaisuja, mutta esimerkiksi 1938 hän yritti (turhaan) vedota joidenkin SKP:n jäsenten puolesta. Vuoden 1937 jälkeen SKP oli jonkinlaisessa halvaustilassa eikä Kuusinenkaan pystynyt käytännössä vaikuttamaan tapahtumiin.[9]

Neuvostoliitto solmi Stalinin, Vjatšeslav Molotovin, Kliment Vorošilovin ja Andrei Ždanovin johdolla "Suomen kansanhallituksen" pääministerin O. W. Kuusisen kanssa sopimuksen.

Talvisodan alkaessa 1939 nimitti Stalin Kuusisen "Suomen kansanhallituksen" eli Terijoen hallituksen pää- ja ulkoministeriksi. Kuusinen oli kutsuttu keskusteluihin Stalinin kanssa ensi kerran saman vuoden syyskuussa ja marraskuusta lähtien hän oli vakijäsen neuvostojohdon neuvotteluissa.[9] Kuudesta suomalaiskommunistista muodostetun "nukkehallituksen" oli määrä ottaa valta Suomessa maan virallisen hallituksen kukistuessa. Kun rauha solmittiinkin virallisen Suomen kanssa, Kuusinen siirrettiin 1940 Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan johtajaksi, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1956.

Vuonna 1941 Kuusisesta tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) keskuskomitean jäsen ja Arvo "Poika" Tuomisen mukaan hän toimi Stalinin haamukirjoittajana[13] ja neuvonantajana. Hänet valittiin ensimmäisen kerran NKP:n sihteeristöön 1946.[4]

Tiettävästi Kuusinen olisi mielellään palannut takaisin Suomeen heti toisen maailmansodan jälkeen, kun SKP taas sallittiin Suomessa. Neuvostoliitto ei kuitenkaan sallinut hänen poistua maasta. Neuvostoliitto kohteli Kuusista eri tavalla kuin muita ulkomaisia kommunistijohtajia, jotka se päästi kotimaihinsa 1945 tai pian sen jälkeen. Kuusisen kohdalla hänen toimintansa Neuvosto-Venäjän politiikassa ja sotavuosina jopa proagandistina katsottiin rasittavan uusia, kehittymässä olevia suhteita, joita oli alettu rakentaa. Tiedettiin, että Kuusisen tulo ärsyttäisi osaa suomalaisista niin paljon, että syntyisi hankalia tilanteita.[14] Hän joutui jäämään Neuvostoliittoon ja jatkamaan uraansa neuvostoliittolaisena poliitikkona.

Uusien tuulien puhaltaessa 1957 Kuusinen nimitettiin jälleen Nikita Hruštšovin johtaman NKP:n sihteeristöön[7] sekä seuraavana vuonna Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Vuonna 1956 Kuusinen nousi uudestaan NKP:n puhemiehistöön (poliittiseen toimikuntaan), josta hänet oli pudotettu Stalinin kuoltua.[4]

Vuonna 1958 Kuusinen oli pääarkkitehti uuden, stalinismista pesäeroa tehneen, Marxismi-leninismin perusteet -teoksen ilmestymisessä. Hän oli tosin ollut keskuskomitean ohjelmatoimikunnassa jo Stalininkin aikana (1947–?). Kuusinen kritisoi Stalinin henkilöpalvontaa ja halusi uudistaa kommunismin oppeja. Vanhoillisten kauhuksi, ja lopulta Hruštšovin tukemana, Kuusinen esitti esimerkiksi käsitteestä proletariaatin diktatuuri luopumista, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Kuusinen kantoi huolta kansallisuuskysymyksestä. Hänen mielestään kommunistien julistama "kansallisuuksien yhteensulautuminen" tapahtuisi vasta kaukaisessa tulevaisuudessa ja asiasta olisi taktisista syistä ollut viisaampaa vaieta 1950- ja 1960-luvuilla.[7] Kuusisen kädenjälki näkyi myös NKP:n vuoden 1961 puolueohjelmassa. Viimeisinä vuosinaan hän kritisoi etenkin "maolaista harhaoppia" ja häneltä jäi kesken järkälemäinen käsikirjoitus aiheesta. Teoksessa Mao Zedongia syytetään muun muassa opportunismista ja valemarxilaisesta fraseologiasta.[4]

Kuusinen pysyi kuolemaansa asti SKP:n tärkeänä taustavaikuttajana, vaikka häntä ei lukuisista yrityksistä ja henkilökohtaisista toiveista huolimatta päästettykään takaisin Suomeen sotien jälkeen.[7] Esimerkiksi 1958 Suomen hallitukselta anottiin viisumia Kuusiselle,[4] koska hän olisi halunnut osallistua SKP:n 40-vuotisjuhliin ja Jyväskylään lyseon satavuotisjuhliin. Presidentti Kekkonen tiettävästi vastusti viisumin myöntämistä, [15] ja hakemus vedettiin takaisin Suomen suurlähettilään keskusteltua Neuvostoliiton ulkoministeriön edustajien kanssa.[4]

Kuusinen piti tiiviisti yhteyttä SKP:n johtohenkilöihin, etenkin Ville Pessiin ja tyttäreensä Hertta Kuusiseen,[4] joka sotien jälkeen kohosi yhdeksi maan vaikuttavammista poliitikoista.

Kuusisen lapsenlapset vierailivat hänen luonaan Moskovassa 1950-luvulla. Heidän mukaansa Kuusisen asema poliitikkona ja elintaso vaikuttivat olleen yltäkylläistä verrattuna tavalliseen neuvostokansalaisen silloisiin oloihin. Hänellä oli kaupunkiasunto valtion virkamiehille tarkoitetussa kerrostalossa ja lisäksi vapaa-ajan talo, datsha. Sen kerrotaan olleen suuri, kaksikerroksinen kivitalo Moskovan lähellä. Kuusisella oli käytössään henkilökuntaa, kuten vartija portilla, taloudenhoitaja-keittäjä ja adjutantteja.[16]

Kuusinen kuoli maksasyöpään[4] toukokuussa 1964 Moskovassa. Hänet on haudattu Kremlin muuriin ainoana suomalaisena. Petroskoin yliopisto oli jonkin aikaa nimetty hänen mukaansa. SKP:ssa Kuusista pidettiin suuressa arvossa tämän kuoleman jälkeen ja esimerkiksi vuoden 1981 (19.) edustajakokouksessa Kuusisen syntymästä kulunutta sataa vuotta juhlittiin näyttävästi. 1970-luvun taistolainen opiskelijaliike käytti usein tunnusta "Eteenpäin Otto Wille Kuusisen viitoittamalla tiellä!".

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuusinen oli naimisissa useasti ja sai paljon lapsia. Hän solmi ensimmäisen avioliittonsa 1902 Saima Dahlströmin kanssa, ja suurin osa lapsista on tästä liitosta: Aino Elina [s. 1901], Hertta Elina [s. 1904], Esa Otto Wille [s. 1906], Riikka-Sisko [s. 1908], Heikki [s. 1911] ja Taneli [s. 1913].[7] 1920-luvun alussa Kuusinen avioitui Aino Sarolan kanssa, kun suhde Suomeen jääneeseen Saimaan oli katkennut hänen Venäjälle siirtymisensä jälkeen.[4] Vuonna 1936 Kuusinen rakastui palavasti itseään 31 vuotta nuorempaan armenialaiseen Marina Amiragovaan. Pari pysyi yhdessä Kuusisen kuolemaan saakka. He eivät olleet virallisesti naimisissa mutta vaikenivat asiasta, kuten myös vuonna 1937 syntyneestä Violetta-tyttärestä, joka eli vain 11 kuukautta.[7]

Harrastukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Politikoinnin lisäksi Kuusinen harrasti kirjallisuutta ja kirjoitti runoja; nuorena estetiikan opiskelijana hänestä povattiin joko alan professoria, runoilijaa tai kirjailijaa. Hän esimerkiksi tutki Kalevalaa ja kirjoitti vuoden 1956 neuvostoliittolaispainokseen laajahkon esipuheen (Kalevala ja sen luojat).[7] Kuusisen tunnetuin runo on vuonna 1920 ensi kerran ilmestynyt Torpeedo. Hän myös kirjoitti kansainvälisen työväenliikkeen tunnuslaulun Kansainvälisen (Internationale) suomenkieliset sanat yhdessä Yrjö Sirolan, Sulo Wuolijoen ja Pertti Uotilan kanssa vuonna 1905.

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sosialismin käsite ja maailmankatsomus. Työväen joulualbumi 1905
  • Anarkia ja vallankumous. Sosialistisen aikakauslehden lentokirjasia n:o 1. Helsinki 1906
  • Älkää koskeko painovapauteen!. Sosialidemokratinen puolue Suomessa / Puoluehallinnon lentokirjasia n:o 6. Helsinki 1906
  • Sosialismi ja yksilön vapaus. Sosialistinen aikakauslehti 1906
  • Sananen sivistyskysymyksestä ja meidän sosialistisesta kirjallisuudestamme. Sosialistinen aikakauslehti 1906
  • Venäjän vallankumousliike ja Suomen sosialidemokratia. Sosialistinen aikakauslehti 1906
  • Työkyvyttömyys ja vanhuusvakuutus : arvostelua valtion komitean lakiehdotuksesta. Suomen sos.-dem. Puolueen vaalikirjasia n:o 3. Helsinki 1916
  • Suomen vallankumouksesta : itsekritiikkiä. Suomalaisten kommunistien sarjajulkaisu n:o 18. Suom. kommunistisen puolueen keskuskomitea, Pietari 1918, uusi painos 1919
  • Den finska revolutionen : självkritik. Fram, Stockholm 1918
  • The Finnish revolution: a self-criticism. The Workers' socialist federation, London 1919
  • Kansanvallasta. Suomen kommunistisen puolueen lentolehtinen. 1919
  • Ekonomiska begrepp : kortfattad kurs i marxismens ekonomiska teori. Fram, Stockholm 1921, 2. painos 1922, 3. painos Luleå 1927
  • Työmiehen talousoppia : lyhyt kurssi marxilaisuuden taloudellisessa historiassa. Suomen sosialistisen työväenpuolueen puoluetoimikunta, Helsinki 1921
  • Suomen työväen tulikoe ; kirj. O. V. Kuusinen ja Yrjö Sirola. Amerikan suomalaiset sosialistiset kustannusliikkeet 1923
  • Kommunistisen internationalen ja sen osastojen tehtävistä : puheita ja kirjoituksia. Kirja, Leningrad 1932
  • Kansainvälinen asema ja Kominternin osastojen tehtävät : tov. Kuusisen alustus Kominternin tpk:n XII täysistunnossa. Kirja, Leningrad 1933
  • Fascismi, sodan vaara ja kommunistipuolueiden tehtävät : kominternin TPK:n 13:n täysistunnon teesit, hyväksytty toveri Kuusisen selostuksen pohjalla. Finnish Federation, Inc., New York 1934
  • Yrjö Sirola 1876-1936 : puhe Yrjö Sirolan haudalla : Moskovassa maaliskuun 20 p:nä 1936. 1936
  • Antikaisen juttu. 1938
  • Suomenkielen alkeisopas ; toimittanut O. Kuusinen. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1940, 3. laajennettu painos 1942
  • Suomi ilman naamiota. Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike 1944, uusintapainos Johan Beckman Institute, Helsinki / Pietari /Petroskoi 2006
  • Finland unmasked : 25 years of anti-Soviet policy ; foreword by Ivor Montagu. Russia today society, London 1944
  • Euroopan kansojen holhoojiksi pyrkijöistä : "Pravda" 19.2.-47. SKP:n valistusjaosto, Helsinki 1947
  • Suomen tie rauhaan ja demokratiaan. SKP:n valistusjaosto, Helsinki 1947
  • The right-wing social-democrats today. Foreign language publishing house, Moscow 1948
  • Suomen työväenliikkeen opetuksia. Suomen kommunistisen puolueen puoluetoimikunta, Helsinki 1949
  • Kansainvälisiä kysymyksiä. Kansankulttuuri, Helsinki 1951
  • A warmongers' international : Pravda, August 27, 1951. Foreign Languages Publishing House, Moscow 1952
  • Die Frage der wissenschaftlichen Voraussicht in der Theorie des Marxismus-Leninismus und einige Perspektiven der Demokratie und des Sozialismus. Dietz Verlag, Berlin 1960
  • Lenins idéer i handling. Sovjetunionens informationsbyrå, Stockholm 1960
  • Suuri vuosisatamme. Suomen kommunistinen puolue, Helsinki 1961
  • Valitut teokset (Izbrannye proizvedenija) : 1918-1964. Edistys, Moskova 1968, 2. painos 1974
  • Otto Ville Kuusinen, suomalainen internationalisti ; toim. Marja-Leena Mikkola. Kansankulttuuri, Helsinki 1971
  • Suomen vallankumous 1918 ; kirj. O. W. Kuusinen, Lauri Letonmäki, Kullervo Manner. Marxilais-Leniniläiset ryhmät, Helsinki 1973
  • Asian periaatteellinen puoli : valittuja kirjoituksia ja puheita vuosilta 1905-1918; julk. O. W. Kuusisen säätiö ; toim. Juha Ukkonen. Kansankulttuuri, Helsinki 1981

Suomennoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leo Tolstoi : Viinasta se kaikki lähtee : 2-näytöksinen huvinäytelmä. Työväen sanomalehti-oy, Helsinki 1915
  • Lasten kirja : suomen sosialidemokratisen naisliittotoimikunnan julkaisema ; kirj. Leo Tolstoi ja I. A. Krylov ; valinneet ja suom. J. Laherma ja O. W. Kuusinen. Helsinki 1916
  • Karl Kautsky : Kauppapolitiikka ja sosialidemokratia : yleistajuinen esitys kauppapoliittisista riitakysymyksistä ; suomentaneet O. W. Kuusinen ja Rieti Itkonen. Suomen sos.-dem. nuorisoliitto, Helsinki 1919

Suomi ilman naamiota julkaistiin lokakuussa 1943. Kirja käsittelee "kauhupropagandana" Suomen toimintaa miehittäjänä ja se on noteerattu mahdollisesti rauhanneuvotteluihin vaikuttaneena kannanottona ajasta kertovassa dokumenttimateriaalissa.[17][18] Teos julkaistiin uudelleen vuonna 2006.[19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Otto Wille Kuusinen Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. Tietosanakirja Facta 2001, artikkeli Kuusinen, Otto Wilhelm (Otto Ville)
  3. Куусинен Отто Вильгельмович Projekt HRONOS (ven. Проект ХРОНОС). 20.1.2000. Viitattu 18.2.2009. (venäjäksi)
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w John H. Hodgson: Otto Wille Kuusinen - poliittinen elämäkerta (Tammi 1975)
  5. Tero Karjalainen: Otto Wille Kuusinen: Maanpetturi. Keskisuomalainen, 2011. 17.9.2011
  6. Tero Karjalainen: Otto Wille Kuusinen: Maanpetturi. Keskisuomalainen, 2011. 17.9.2011
  7. a b c d e f g h i j k l Rudolf Sykiäinen: Siveltimenvetoja O.W.Kuusisen elämään (Ulkopolitiikka vol.2/no.1), s. 10-50.
  8. Tero Karjalainen: Otto Wille Kuusinen: Maanpetturi. Keskisuomalainen, 2011. 17.9.2011
  9. a b c d e f Kimmo Rentola: Finnish Communism, O.W.Kuusinen, and Their Two Native Countries [Saarela & Rentola 1998), s. 159-181.
  10. Tero Karjalainen: Otto Wille Kuusinen: Maanpetturi. Keskisuomalainen, 2011. 17.9.2011
  11. a b c d e f Otto Wille Kuusinen (Kommunisti 9/1971); O.W.Kuusisen elämäkertatietoja (Kommunisti 10/1981)
  12. Tero Karjalainen: Otto Wille Kuusinen: Maanpetturi. Keskisuomalainen, 2011. 17.9.2011
  13. Kremlin kellot, s. 186, 203, 311-313
  14. Tero Karjalainen: Otto Wille Kuusinen: Maanpetturi. Keskisuomalainen, 2011. 17.9.2011
  15. Tero Karjalainen: Otto Wille Kuusinen: Maanpetturi. Keskisuomalainen, 2011. 17.9.2011
  16. Tero Karjalainen: Otto Wille Kuusinen: Maanpetturi. Keskisuomalainen, 2011. 17.9.2011
  17. YLE: Ikävä viesti rauhan ehdoista Yle.fi Elävä arkisto. YLE. Viitattu 2. elokuuta 2007.
  18. Johan Bäckman: Miten venäläinen kirjoittaa talvisodan Historiallinen Aikakauskirja 3-2006. 2006. Suomen Historiallinen Seura ja Historian Ystäväin liitto. Viitattu 2. elokuuta 2007.
  19. Otto Wille Kuusinen: Suomi ilman naamiota. Helsinki; Pietari: Petroskoi: Johan Bäckman Institute, 2006. ISBN 952-5412-27-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Uitto Antero: Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen, Paasilinna, Helsinki, 2013
  • Maurice Carrez: La fabrique d´un révolutionnaire. Otto Ville Kuusinen (1881-1918), 2008, aux éditions de FRAMESPA, collection Méridiennes, 650 sivua
  • Hodgson John H: Otto Wille Kuusinen. Poliittinen elämäkerta, Helsinki 1975
  • Salminen Vesa (toim.): Nuori Otto Ville Kuusinen 1881-1920, Jyväskylä 1970
  • Tuominen Arvo: Kremlin kellot. Muistelmia vuosilta 1933-1939, Tammi, Helsinki, 1956
  • Tuominen Arvo: Myrskyn aikaa. Tammi, Helsinki, 1970.
Edeltäjä:
Matti Paasivuori
SDP:n puheenjohtaja
1911–1913
Seuraaja:
Matti Paasivuori