Evert Eloranta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Evert Eloranta.

Frans Evert Eloranta (ent. Ojala, ent. Suvitie) (10. lokakuuta 1879 Harjavalta1936 Neuvostoliitto) oli suomalainen kansanedustaja, sosialidemokraattien piirisihteeri ja kansanvaltuuskunnan jäsen.[1] Eloranta toimi eduskunnassa SDP:n ryhmässä vuosina 1908–1914 ja 1917. Hänet valittiin kansanedustajaksi kuusissa eri eduskuntavaaleissa Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä.[2]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elorannan vanhemmat olivat torppari Juha Erland Ojala ja Eeva Kristiina Fransintytär. Juho Ojala oli torpparina Alastarolla ja myöhemmin Mynämäellä. Perhe oli sangen köyhä, lapsia oli kahdeksan eikä heidän koulunkäyntiinsä riittänyt varoja, Evert-poikakin kävi kansakoulua vain vuoden. Raskas ruumiillinen työ aiheutti sairastelua ja ainoa koulunkäyntivuosikin kärsi siitä. Hän lähti ensimmäisen kerran rengiksi 15-vuotiaana, palasi välillä kotitorppaan ja lähti taas maailmalle 18-vuotiaana. Hän oli renkinä, teki rakennus- ja kivitöitä ja oli metsäliikkeen palveluksessa. Eloranta viljeli myös omaa torppaa Turun läänin Karjalassa.[1]

Eloranta avioitui vuonna 1912 Selma Alexandra Helkiön kanssa, liitto päättyi eroon vuonna 1924.[2] Heille syntyi kaksi lasta, poika Matti Olavi (s. 1913) ja tytär Lea.[1]

Eloranta oli nuoresta asti poliittisesti aktiivinen, aktiivisuuden seurauksena hänet erotettiin työpaikoistaan ja ne vaihtuivat tiheään tahtiin. Turussa Eloranta oli sosialidemokraattien piirisihteerinä ja toimittajana.[1]

Evert Eloranta on kansanedustaja Eeva-Johanna Elorannan isän isoisä.[3]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissota alkoi tammikuussa 1918. Tuolloin Eloranta oli sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnassa, ja hänestä tuli kansanvaltuuskuntaan maatalousasioista vastaava valtuutettu. Kansanvaltuuskunnan maatalouspolitiikan päämääränä oli torppareiden vapauttaminen ja maatyöläisten aseman parantaminen. Eloranta oli paljon radikaalimpi ja suunnitteli jopa asetusta yksityisen maanomistuksen kieltämiseksi.[1]

Evert Eloranta päätyi punakaartin yliesikuntaan Eero Haapalaisen tilalle sen jälkeen kun tämä oli erotettu. Punaisten sodanjohdosta vastasi kolmikko Eloranta, Adolf Taimi ja Eino Rahja.[1]

Sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissota päättyi punaisten tappioon ja 1918 Eloranta pakeni Neuvosto-Venäjälle, kuten muutkin kansanvaltuuskunnan valtuutetut. [2] Hän oli Suomen Kommunistisen Puolueen teollisuuskomitean jäsen Pietarissa, jossa hän kävi Punaupseerikoulun. Eloranta toimi Petroskoissa kirjastonhoitajana 1921–1922 ja työskenteli 1930-luvulla Leningradissa kirvesmiehenä ja kulki Jumalattomien liiton puhujana ympäri maata. Hän sai Neuvostoliiton kansalaisuuden vuonna 1929.[1]

Evert Elorannan viimeisistä vaiheista ei tiedetä. Eduskunnan kansanedustajamatrikkelin mukaan olisi viitteitä siitä, että hän olisi asunut vielä 1940–1941 Sortavalassa ja kuollut Neuvostoliitossa, kuolinpaikka ja -vuosi on tuntematon.[2] Kansallisbiografian mukaan Eloranta olisi kuollut Neuvostoliitossa vuonna 1936. Hänet poistettiin kirkonkirjoista vuonna 1959 Neuvostoliiton kansalaisena.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Keravuori, Kirsi: Eloranta, Evert (1879 - 1936) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.4.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 4.4.2015.
  2. a b c d Evert Eloranta Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  3. Ehdokasesittely. Kompassi-lehti, 2011, nro 1, s. 5. Varsinais-Suomen SDP. Artikkelin verkkoversio Viitattu 5.4.2015.