Kullervo Manner

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kullervo Manner
KullervoManner.jpg
Eduskunnan puhemies
1917
Edeltäjä Kaarlo Juho Ståhlberg
Seuraaja Johannes Lundson
Tiedot
Syntynyt 12. lokakuuta 1880
Kokemäki
Kuollut 15. tammikuuta 1939 (58 vuotta)[1]
Uhta-Petšora,Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Puolue SDP
SKP

Kullervo Achilles Manner (12. lokakuuta 1880 Kokemäki15. tammikuuta 1939 Uhta-Petšora, Neuvostoliitto) oli suomalainen toimittaja ja poliitikko. Hän oli eduskunnan puhemies 1917, Suomen sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja 1917–1918, punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja 1918 sekä Suomen kommunistisen puolueen perustajajäsen 1918 ja puheenjohtaja 1920–1935.

Ennen vuotta 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manner syntyi Kokemäellä. Hänen isänsä oli tuolloinen kappalainen ja myöhempi rovasti Gustaf Manner, äiti Alma Irene Limón.[2][3] Gustaf Manner toimi pappina useissa seurakunnissa, viimeksi Lapin (Tl.) ja Vampulan kirkkoherrana ja rovastina. Maaherra Arvo Manner oli Kullervo Mannerin veli.

Valmistuttuaan ylioppilaaksi 1900 Kullervo Manner työskenteli toimittajana porvoolaissa porvarillisessa Uusimaa-lehdessä 1900–1905 ja toimitussihteerinä 1905–1906, mutta liittyi suurlakon 1905 jälkeen sosialidemokraatteihin. Hän perusti 1906 Porvooseen Työläinen-nimisen lehden, jonka päätoimittajana hän toimi. Vuonna 1911 lehdessä ilmestynyt kirjoitus toi hänelle kuuden kuukauden vankeustuomion majesteettirikoksesta. Hän siirtyi sen jälkeen Helsinkiin Työmiehen toimituskuntaan. Manner lukeutui SDP:n siltasaarelaisiin, ja hänet valittiin puolueen Helsingin kunnallisjärjestön ja Uudenmaan piirijärjestön puheenjohtajaksi. Manner oli SDP:n kansanedustaja Uudenmaan läänin vaalipiiristä vuosina 1910–1914 ja 1917 sekä kuului puoluetoimikuntaan 1911–1913. Hän tuli tunnetuksi eduskunnassa lahjakkaana puhujana, joka keskittyi alkuaikoina erityisesti Suomen oikeustaisteluun.[3]

Keväällä 1917 eduskunnan – jossa SDP:llä oli nyt yksinään enemmistö – kokoonnuttua usean vuoden tauon jälkeen Manner valittiin sen puhemieheksi. Hänestä oli aiemmin samana vuonna tullut myös puolueensa puheenjohtaja Matti Paasivuoren jälkeen. Hänen tähtihetkensä oli valtalain hyväksyminen eduskunnassa heinäkuussa 1917. Manner kohosi myös oikeistolaisten itsenäisyysaktivistien sankariksi kohottaessaan täysistunnon päätteeksi eläköönhuudon ”vapaalle Suomelle”. Kun Venäjän väliaikainen hallitus Suomen konservatiivien pyynnöstä kuitenkin hajotti eduskunnan, tuli Mannerista hetkeksi ”perustuslaillisen vastarinnan” johtaja. Hän kieltäytyi tunnustamasta hajotuskäskyä ja kutsui eduskunnan siitä huolimatta koolle, mutta venäläiset santarmit estivät pääsyn Heimolan taloon. Myöhemmin syksyllä ”Mannerin eduskunta”, tai lähinnä sen valtalakirintamaan kuuluneet kansanedustajat, kokoontui vielä mielenosoituksellisesti, mutta käytännössä uudet vaalit lopulta hyväksyttiin vaihtoehtojen puuttuessa. Kun SDP menetti vaaleissa enemmistönsä, väittivät sosiaalidemokraatit Mannerin eduskuntaa edelleen ainoaksi lailliseksi eduskunnaksi, minkä perusteella vallankaappauksen suunnittelu alkoi tuntua oikeutetulta. Mannerkin siirtyi nyt laillisuuden puolustamisesta kumouslinjalle. Sitä ennen hän ehti vielä vaikuttamaan Suomen itsenäistymiseen suositellessaan Leninille maan itsenäisyyden tunnustamista.[3]

Toiminta sisällissodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodan alettua Manner nimitettiin 28. tammikuuta 1918 kansanvaltuuskunnan eli punaisen hallituksen puheenjohtajaksi. Saman vuoden huhtikuun 10. päivänä punaiset uudistivat koko hallintonsa ja Manner nimettiin punaisen Suomen johtajaksi ja punakaartin ylipäällikköksi diktaattorin valtuuksin.[3][4] Käytännössä hänellä ei sen enempää punaisen Suomen pääministerinä kuin sotilasdiktaattorinakaan ollut kovin suurta valtaa, sillä ote joukkoihin puuttui. Kansanvaltuuskunta hallitsi lähinnä julistuksin, jotka usein jäivät paperille. Tappion häämöttäessä Manner pakeni muiden kansanvaltuutettujen kanssa Neuvosto-Venäjälle 25. huhtikuuta.

Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manner oli mukana Suomen Kommunistisen Puolueen perustamiskokouksessa Moskovassa elokuussa 1918, ja hänestä tuli puolueen toinen puheenjohtaja Yrjö Sirolan jälkeen vuonna 1920 ja Kominternin toimeenpanevan komitean jäsen. Hän oli 1920-luvulla useaan otteeseen puoluetehtävissä Ruotsissa.[3]

Manneriin henkilöityivät SKP:n puoluejohdon tiukan puhdasoppiset linjaukset ja määräykset, joita Suomessa toimivat kommunistit pitivät usein mahdottomina ja epäkäytännöllisinä. Hän oli paennut Venäjälle vaimonsa Olga Mannerin kanssa, mutta avioliitto kriisiytyi, kun hän siirtyi 1920-luvulla avoimesti elämään yhdessä SKP:n puoluejohtoon kuuluneen rakastajattarensa Hanna Malmin kanssa. Malmin kiihkeä äärilinja rikkoi pariskunnan välit Sirolan ja Otto-Wille Kuusisen kanssa.[3]

Manner kävi vuosien ajan erityisesti Kuusisen kanssa taistelua SKP:n johdosta ja linjasta. 1920-luvulla hän näytti saaneen yliotteen, mutta asetelma kääntyi 1930-luvulle tultaessa, kun kyvyttömyys torjua Lapuan liikkeen nousua Suomessa saatiin sysättyä Mannerin ja Malmin syyksi. Malm hyökkäsi puoluejohtoa vastaan ja joutui rangaistustoimenpiteiden kohteeksi. Hän veti tuhoutuessaan mukanaan myös Mannerin, joka ei irtisanoutunut tarpeeksi voimakkaasti avovaimonsa esiintymisistä. Manner syrjäytettiin tärkeimmistä tehtävistään toukokuussa 1934. Hän toimi vielä Kominternin latinalaisen Amerikan asioiden esittelijänä, kunnes hänet erotettiin puolueesta ja pidätettiin heinäkuussa 1935 ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön.[3] Näytösoikeudenkäynnissä hänen väitettiin olleen salaliitossa suomalaisten fasistien kanssa. Manner sijoitettiin Komin tasavaltaan Uhtpetšin työleirille Uhta-Petšoraan. Saman pituisen tuomion saanut Malm joutui Solovetskin luostarisaarelle, jossa hän myöhemmin hukuttautui puroon.[5] Kaikki Mannerin teokset kiellettiin vuonna 1937.[3]

Vankeus ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhtpešin leirillä porattiin öljyä, jatkokäsiteltiin öljytuotteita sekä louhittiin kivihiiltä ja radiumia. Manneria kuvattiin esimerkillisenä työntekijänä ja hänet hyväksyttiin iskurityöläiseksi. Manner kuoli leirillä 15. tammikuuta 1939, kuolintodistuksen mukaan keuhkotuberkuloosiin. Professori Aleksandr Popovin mukaan todellinen kuolinsyy olisi säteilymyrkytys, jonka Manner sai jouduttuaan käsittelemään radiumin saastuttamaa vettä. Manner on haudattu Uhtan lähelle Tšbjun kylään.[5] Kullervo Manner on Oskari Tokoin ohella toinen Suomen eduskunnan puhemies, joka ei ole kuollut Suomessa ja jota ei ole haudattu Suomeen.

Manner rehabilitoitiin Neuvostoliitossa virallisesti vuonna 1962. Koska hänen viimeisistä vaiheistaan ei ennen Neuvostoliiton hajoamista ja 1990-luvulla tapahtunutta Moskovan arkistojen aukemista ollut tarkkoja tietoja, Manner julistettiin Suomessa virallisesti kuolleeksi Helsingin raastuvanoikeuden päätöksellä 7. syyskuuta 1971. Hänen viralliseksi kuolinpäiväkseen määrättiin tällöin 1.1.1971.[3]

Kirjeenvaihto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin 1930-luvun kirjeenvaihtoa julkaistiin vuonna 1997 nimellä Rakas, kallis toveri.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola ja Tauno Saarela (toim.): Kallis toveri Stalin: Komintern ja Suomi. Edita, 2002. ISBN 951-37-3568-0.
  • Kullervo Manner & Hanna Malm, Jukka Paastela ja Hannu Rautkallio (toim.): Rakas kallis toveri: Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932–1933. Porvoo Helsinki Juva : WSOY, 1997. ISBN 951-0-22045-0.
  • Aimo Minkkinen: Museotyön yllätyksiä: Kullervo Mannerin kohtalo paljastui. Työväentutkimus, 2003, nro 1. Julkaistu myös internetissä.
  • Venla Sainio: ”Manner, Kullervo”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 489–492. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lebedeva, Rentola, Saarela (2002) s. 509
  2. Kullervo Manner Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  3. a b c d e f g h i Venla Sainio: ”Manner, Kullervo”, Suomen kansallisbiografia, osa 6, s. 489–492. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-447-9. Teoksen verkkoversio.
  4. http://www.uta.fi/suomi80/v18v15.htm
  5. a b Minkkinen (2003)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Matti Paasivuori
SDP:n puheenjohtaja
1917–1918
Seuraaja:
Väinö Tanner
Edeltäjä:
Yrjö Sirola
SKP:n puheenjohtaja
1920–1935
Seuraaja:
Hannes Mäkinen
Edeltäjä:
K. J. Ståhlberg
Eduskunnan puhemies
1917
Seuraaja:
Johannes Lundson