Arvo ”Poika” Tuominen

Wikipedia
Ohjattu sivulta Arvo Tuominen
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo suomalaisesta poliitikosta. Dokumentaristi Arvo Tuomisesta on myös artikkeli.

Arvo "Poika" Tuominen (5. syyskuuta 1894 Hämeenkyrö – 27. toukokuuta 1981 Tampere) oli suomalainen vasemmistopoliitikko ja lehtimies.

Arvo Tuominen 1950-luvulla.

Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuominen syntyi Hämeenkyrössä puuseppä Oskari Mikonpoika Tuomisen[1] 17-lapsiseen perheeseen. Hänen äitinsä, jota kutsuttiin "Nikkarin Elinaksi" oli taitavaksi tiedetty sirpillä niittäjä. Tuominen kertoi uskovaisen isänsä tiukasta kurinpidosta ja äitinsä lempeydestä; hänen mukaansa äidin sirppi ja isän vasara olivat hänen lapsuutensa kantavat voimat. Tuominen nimesi lapsuudestaan kertovan omaelämänkerran Sirpin ja vasaran tie. Isä oli kannanotoissaan ehdoton: kun hän oli jotain päättänyt, ei kenelläkään ollut siihen enää mitään lisättävää. Isän ja Arvo-pojan välille ei syntynyt mitään kovin läheistä ja luottamuksellista suhdetta. Suhde äitiin oli sen sijaan läheinen, Arvo oli äitinsä lemmikki.[2]

Perheen arvomaailma oli Jumalan säätämä: Raamattua luettiin ääneen ja veisattiin "Siionin Kanteleesta". Tässä kovan kurin ja työn maailmassa kasvoi tuleva vallankumouksellinen, sillä useinhan käy niin, että ehdottomat määräykset ja normit synnyttävät uhmaa ja kapinamieltä. Myöhemmällä iällään Arvo Tuominen siloitteli muistelmissaan perheen ristiriidat näkymättömiin.[3]

Koulussa Arvo Tuominen osoitti olevansa älykäs ja lahjakas poika. Niinpä opettaja Antti Lehtiranta yritti taivutella isä-Oskaria lähettämään poikansa oppikouluun, jollainen olisi ollut joko Ikaalisissa tai Tampereella. Isä toisaalta arvosti oppineisuutta, mutta piti toisaalta työmiehen lapselle kirjojen tutkimista turhana eikä suurperheestä liene löytynyt koulutuksen vaatimaa varakkuuttakaan.[4]

Kansakoulun jälkeen Arvo Tuominen meni rengiksi läheiseen Kuukan taloon, sillä talon isäntä oli valmis kouluttamaan paitsi oman Kalle- poikansa oppikoulussa mutta myös naapurin Arvon. Kallea ei koulu kuitenkaan kiinnostanut ja Arvokaan ei päässyt kouluun. Näihin aikoihin myös välit isään alkoivat kiristyä. Ruumiillinen työ ei juurikaan kiinnostanut kylän kansakoulun entistä tähtioppilasta. Renkivuosiltaan Arvo Tuominen muistaa ensimmäisen kohtaamisensa Frans Eemil Sillanpään kanssa. Hän muisteli katkerana miettineensä kuinka mäkitupalaisen poika Pransu käveli raitilla ylioppilaana ja hän, arvostetun käsityöläisen poika, raatoi renkinä. Moskovassa oleskellessaan Arvo Tuominen kirjoitti poliittista henkilöhistoriaansa ja muisteli luokkatietoisena ja katkerana oleskeluaan Kuukan talossa tähän tapaan: "Tällöin minussa heräsi viha rikkaita ja heidän lapsiaan kohtaan... vaistomaisesti hain tukea muista renkipojista joiden kanssa liityin kotipitäjäni työväenyhdistykseen.". Niissä hän hieman liioitteli, sillä häntä pidettiin arvossa ja kohdeltiin talossa hyvin, mutta tietty katkeruus katkenneesta koulutiestä säilyi läpi elämän.[5]

Kolmen vuoden renkipestin jälkeen, vuonna 1912 aukeni paikka veljen verstaassa ja Arvo muutti Tampereelle.

Lehtimieheksi Kansan Lehteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvo Tuominen oppi höyrypuusepän ammatin, mutta häntä vaivasi valtava kirjallisen sivistyksen nälkä. Hänestä tuli Tampereen työväenopiston innokas opiskelija. Kaiken kaikkiaan hän kuunteli eri alojen luentoja melkein kuusi vuotta. Niiden joukossa oli 40- tuntinen luentosarja Kalevalasta, mikä innosti häntä eepoksen huolelliseen tutkimiseen. Yhteiskunnalliset aineet ja kysymykset herättivät hänessä erityistä mielenkiintoa. Hän jäi usein keskustelemaan ja väittelemään politiikasta oppituntien jälkeenkin työläisjoukkoon, josta muodostui ns. "Lauantaiseura". Seuraa veti itseoppinut filosofi Masse Lehtonen, joka suorasukaisen ärsyttävillä kommenteillaan sai muut väittelemään. Seuraan kuului myös muita työväenliikkeen merkkimiehiä, kuten järjestöaktiivi Manu Lammi, radikalismin tuntija ja ammattiyhdistysaktiivi Edvin Laakso, Tampereen Työväen teatterin historioitsija Nikolai Ahonen ja myöhempi leipomoyrittäjä Aarne Lemberg (myöh. Linkosuo). Tämä joukko kasvatti Arvo Tuomisesta kovan väittelijän ja keskustelijan. Nuoren keskustelijan pikkuvanhuus herätti huvittuneisuutta ja hänen ikänsä ja lyhyytensä toivat hänelle lempinimen "Poika", joka seurasi häntä läpi elämän.[6]

Myös teatteri kiinnosti nuorta Arvo Tuomista. Hän tiesi entuudestaan hämeenkyröläisen Kaarle Halmeen perustaneen Tampereen työväen teatterin ja sen, että kuuluisa Aarne Orjatsalo oli kotoisin naapurikylästä. Aarne Orjatsalon oli Arvo Tuominen nuorena nähnyt viettävän kesää Hämeenkyrössä. Mentyään mukaan teatterin toimintaan Arvo Tuominen sai yllättäen heti pääroolin. Näytelmä oli George Bernard Shaw´n "Nuori Napoleon". Roolinsa hän hoiti niin hyvin, että hänelle tarjottiin paikkaa Tampereen Työväenteatterin näyttelijäharjoittelijana. Arvo Tuominen kuitenkin hylkäsi tarjouksen. Hän piti näyttelijän ammattia liian köykäisenä, näytteleminen pysyköön hyvänä harrastuksena. Teatteriharrastus antoi tulevalle ammattihdistysmiehelle hyvää oppia siitä, miten oivalletaan yleisön reaktiot, oikeaa äänenkäyttöä sekä esiintymistaitoa.[7]

Jo kouluaikanaan Tuominen oli harrastanut kirjoittelua, ja lähetti myöhemmin tekstejään paikallisen työväenyhdistyksen julkaisuihin. Paikalliset työväenliikkeen lehtimiehet kiinnittivät nokkeliin kirjoituksiin huomiota ja kutsuivat Tuomisen toimitusharjoittelijaksi Kansan Lehteen syyskuussa 1917. Puolta vuotta myöhemmin, keväällä 1918 vain 23-vuotias harjoittelija oli lehden päätoimittaja, toimitussihteeri ja toimittaja samassa persoonassa.[8]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan aikana Tuominen joutui yksin vastaamaan keskellä Tampereen taisteluja punaisten tiedotuksesta. Mennessään punakaartin esikuntaan ilmoittamaan, että lehden tekeminen oli mahdotonta, oli esikunnassa täysin kaoottinen tilanne. Ylipäällikkö Hugo Salmela oli juuri haavoittunut vakavasti kranaattilaatikon räjähdettyä ja uusi ylipäällikkö Verner Lehtimäki vihaisena pakotti Pojan jatkamaan toimitusta. Avukseen hän sai myöhemmän poliittisen kiistakumppaninsa Hanna Malmin sekä August Lindellin. Eräänä aamuna toimitukseen tuli tieto, että Lindell on paennut piiritetystä kaupungista Pyhäjärven jäitä pitkin. Nyt hän oli toimituksessa käytännössä yksin ja sai tehtyä lehteä vain morfiinin voimalla.[9]

Tuominen ei halunnut pelastaa itseään vaan velvollisuuden tuntoisena nuorena idealistina halusi täyttää tehtävänsä loppuun asti. Hän kirjoitti itse keksimiään tilannekatsauksia, joissa punaiset saavuttivat suuria voittoja ja lahtarit kärsivät murskaavia tappioita. Tällaisista kiihotuskirjoituksista hän olisi saanut valkoisten käsissä tuomion. Myöhemmin oleskellessaan Moskovassa Tuominen kuvaili NKVD:lle vuoden 1918 kokemuksistaan muunneltua totuutta: "Ase käsissäni osallistuin Tampereen puolustukseen..."[10]

Taistelujen päätyttyä Tuominen yritti mennä ensiksi asunnolleen Puutarhakadulle, mutta sielläpäin oleskeli valloittajia. Hän ajatteli mennä piileskelemään Pispalaan ja mahdollisesti kävellä sieltä kotiseudulleen. Tuomisen pidätti muuan urheilija Lahtinen, josta sanottiin, että hänen käsivarsinauhansa oli haalistunut. Tuominen oli edellisen kerran tavannut tämän innokkaana punakaartin komppanian päällikkönä.[11]

Tuominen vietiin muiden vankien joukkoon rautatieaseman makasiiniin, josta hänet pelasti kaksi tuttua suojeluskuntalaista, jotka olivat hänen entisiä koulutovereitaan. Tuominen lähetettiin saatettuna takaisin Hämeenkyröön, joten hän ei joutunut kenttäoikeuden eteen. Hän tosin joutui värväytymään valkoiseen armeijaan ja määrättiin vartioimaan vangittuja punaisia, mutta palvelus loppui varsin nopeasti.

Kommunistiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elämä kotiseudulla Hämeenkyrössä kesällä 1918 oli ahdistavaa. Arvo Tuomisen veli, Kalle Tuominen, oli saanut työpaikan ja asunnon Helsingistä. Pian saman alivuokralaisasunnon jakoi myös Arvo-veli. Työnantaja, puuseppä Kilpinen oli kova oikeistolainen ja Arvo Tuominen joutui käyttämään taitoaan olla joustava sopeutuja saadakseen paikan. Kalle-veli vei Arvon mukanaan Helsingin nuorisoseuraan, missä osallistui innokkaasti sen toimintaan. Näytelmäharrastus elpyi ja sen kautta löytyi tuleva puoliso Lyyli Rainio, joka oli sisällissodan aikana Porissa teloitetun toimittaja-kansanedustaja Jussi Rainion tytär. Tässä vaihessa Poika oli mielipiteiltään maltillinen sosiaalidemokraatti.[12] Pian koittaisi radikalisoitumisen aika.

Vasemmistolaisessa politiikassa tie alkoi olla tuohon aikaan tukossa. Keskiössä, minne Tuominen halusi olivat Väinö Tanner ja Hannes Ryömä. Heistä vasemmalle oli tyhjää, sillä henkiinjääneet oli paenneet Venäjälle ja perustaneet siellä Suomen kommunistisen puolueen. Laitavasemmalla ei näin ollen ollut kotimaassa ketään ja juuri sinne päätti kunnianhimoinen nuorimies suunnata.[13]

Myöhemmällä iällään Arvo Tuominen totesi, että eräät tietyt julistukset saivat hänet radikalisoitumaan. Tannerin, Hakkilan ja Ryömän julistus 16. huhtikuuta tuomitsi kapinan johdon, joka oli paennut Venäjälle mukanaan varastettua rahaa ja elintarvikkeita. Lisäksi haluttiin kaikkien luopuvan aseista ja alkavan käyttää länsimaisen demokratian taistelutapoja. Julistus tähtäsi eheyttämiseen, mutta se oli Tuomisen mukaan onnettomasti ajoitettu. Taistelujen murtamat ja leireille vangitut työläiset saivat omilta johtomiehiltään julistuksen jossa heidät tehtiin itse syyllisiksi omaan kurjuuteensa. Tuominen muistelee olleensa tuolloin "leirillä viruva punavanki" ja halunneensa taistella tannerilaisia luokkasopuilijoita vastaan.[14]

Selitys on hyvä, mutta se ei pidä paikkaansa. 16. huhtikuuta Tuominen oli ollut Tampereella valkoisen armeijan kutsunnoissa. Valkoiset levittivät työväen johtajien julistusta innolla ja Tuominen luki sen oletettavasti Hämeenlinnan kasarmilla. Armeijakavereiden mukaan Tuominen sai postia sosiaalidemokraateilta ja vastusti lähinnä meneillään ollutta kuningaskuntahanketta. Tuominen keskittyi itsensä suojelemiseen ja vielä 1919 Sosiaalidemokraatit pitivät häntä omana miehenään. Selitys osoittaa kuinka hyvä Poika oli keksimään suuria selityksiä tapahtuneille tosiasiolle ja muuttelemaan totuutta myöhempiä tarkoitusperiä vastaaviksi.[15]

Eräänä päivänä Arvo Tuomisen asunnolle saapui hänelle tuntematon nainen kertomaan, että Lumivuokko halusi tavata. J.M. Lumivuokko, peitenimeltään P. Hauli, oli ollut kansanvaltuuskunnan ministeri. Tuominen tunsi hänet jo Tampereelta ja Lumivuokkokin oli aikanaan työskennellyt Kilpisen verstaassa. Lumivuokko väitti keskustelussaan Tuomiselle, että laillinen vallankumous ei Suomessa edisty ja että ainoa mahdollisuus on ryhtyä uuteen kaappaushankkeeseen aseita käyttäen. Tuominen toisaalta inhosi tannerilaisuutta, mutta oli myös sitä mieltä, että aseellinen kapina olisi järjetön. Tässä vaiheessa Tuominen oli enemmän Tannerin linjoilla kuin oli myöhemmin valmis myöntämään, mutta toisaalta hän kaipasi "riuskoja otteita" [16] Samoinhin aikoihin kaupungilla liikkui huhuja Otto Wille Kuusisen piileskelystä Helsingissä. Lopulta lehdissä oli "varma" tieto, Kuusinen olisi hukkunut Pohjanlahteen. Kun ruumista ei löytynyt, Kuusinen itse sähkötti ministeri Ritavuorelle ja ilmoitti olevansa elossa. Tuominen uskoi olleensa yksi harvoista ja valituista, jotka tiesivät, missä Kuusinen piileskeli noina kuukausina.[17]

Työläiset eivät noudattaneet vuonna 1919 Kuusisen kehoitusta olla äänestämättä edeuskuntavaaleissa. Kuusinen muutti kantaansa: työläisten olisi vallattava sekä SDP ja ammattiliitot tannerilaisilta luokkasopuilijoilta. Tätä hetkeä Tuominen piti myöhemmin kääntymisenään kommunismiin. Hän toimi innolla Kuusisen johdolla puolueen virallista linjaa vastaan. Samoin SKP:n johdon "mannerilais-rahjalainen tyhmyys" vaikutti hänen radikaliosoitumiseensa. Vuoden 1919 yritys vallata SDP tosin epäonnistui.[18]

Hajoitustyössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otto Wille Kuusinen kiirehti hajoitustyötä ja määräsi, että on perustettava uusi puolue. Kesäkuussa 1920 perustettiin Suomen Sosialistinen Työväenpuolue, jonka puoluesihteeriksi valittiin Arvo Poika Tuominen. Puolue väitti, että sillä oli 25 000 jäsentä, eli enemmän kuin SDP:llä. Ohjelma korosti vallankumousta. Puolue perusti oman lehden, Suomen työmiehen ja sen päätoimittajaksi tuli Tuominen. Lisäksi hän oli Puutyöntekijäin liittotoimikunnan jäsen ja Suomen Ammattijärjestön varapuheenjohtaja. Tuominen saattoikin kehua olevansa avainmiehenä "koko siinä vasemmistososialistisessa liikkeessä, joka kuusislaisen ryhmän oli onnistunut vallata.[19] Tässä vaiheessa Tuominen oli vielä taustavaikuttaja, jonka onnistui säilyä tahrattomana. "Toverit" hoitivat likaiset työt ja O. W. Kuusinen antoi ohjeet ja määräykset.[20]

Kesällä 1920 Tuominen matkusti ensimmäistä kertaa ulkomaille. Matka suuntautui Tukholmaan, minne hänet oli kutsuttu perehtymään LO:n toimintaan. Tuominen matkusti sinne avoimesti omalla passillaan. Hän hoiti muodolliset velvollisuudet, mutta livahti Söderin kaupunginosan työväentalolle, missä O. W. Kuusinen esikuntineen piti majaa. Esikuntaan kuuluivat Lumivuokko, Yrjö Sirola ja joitakin Kominternin virkailjoita. O. W. Kuusinen teki valtavan vaikutuksen Tuomiseen. Vaikutelmaa Tuominen kuvaili myöhemmin näin:"...minua miellytti hänen toverillinen luottamuksellisuutensa. Jyrkkänä vastakohtana muistuu mieleen Kullervo Manner... Kuusinen sen sijaan heittäytyi heti toverilliseksi ja tasavertaiseksi..." Arvo Tuominen on myöhemmin usein kuvannut, että Kuusinen lumosi hänet, ensitapaaminen oli mestarin ja oppipojan tapaaminen. Tuominen tarvitsikin opettajaa hänelle vaikeissa teoreettisissa kysymyksissä. Tähän asti hän oli toiminut lähinnä vaistonsa varassa, sillä asuessaan Tampereella Tuominen oli lukenut Marxia, mutta sisältö oli tuntunut hankalalta. Tukholmassa Tuominen on kertonut joutuneensa käsittelyyn, jota nykyään pidettäisiin lähinnä aivopesuna. Kuusinen piti oppilailleen kolme viikkoa kestäneen kurssin, joka tentittiin suullisesti ja kirjallisesti. Poika pärjäsi tenteissä hyvin.[21]

Syksyllä 1920 odottivat uudet haasteet. Nyt pitäisi vyöryttää sosiaalidemokraattien lehdistö. Ohjeet kaappaamiseen tulivat Sirolalta ja Kuusiselta. Kaappauksen piti tapahtua Helsingin Työväen Kirjapainon yhtiökokouksessa marraskuussa 1920. Väinö Tanner esitti, että SDP merkitsisi 2000 uutta osaketta itselleen. Lehden toiset 2000 osaketta olivat hajallaan omistettuina eri puolilla Suomea. Jatkossa yhtiötä hallittaisiin periaatteella 1 osake = 1 ääni. Tuominen oli kerännyt kokouspaikalle Koiton taloon satoja kannattajiaan ja hän itse hallitsi valtakirjalla puuseppien ammattiosaston osakkeita. Kuultuaan esityksen, Tuominen laittoi rähinän käyntiin, kuten oli ennakolta suunnitellut. Hänen kannattajansa aloittivat huutomyrskyn ja itse hyppäsi lavalle julistautuen kokouksen puheenjohtajaksi. Tällöin yleensä rauhallinen Tanner tarttui Tuomista rinnuksista ja heitti tämän kulisseihin. Pakinoitsija Sasu Punanen laati kokuksesta värikkään kuvauksen lehteen 24. marraskuuta 1920 ja lanseerasi yleiseen käyttöön nimen Poika Tuominen. Vanhemmalla iällään Poika antoi kokouksen voitosta kauniin tunnustuksen Tannerille ja totesi, että kommunisteilla ei tämän jälkeen ollut mitään mahdollisuuksia vallata lehteä.[22]

Kesällä 1921 Tuominen vieraili ensimmäistä kertaa Venäjällä, missä tapasi Kullervo Mannerin ja Eino Rahjan. Manner teki Tuomiseen hyvän vaikutuksen, joskin häntä huvitti papinpoika Mannerin tekeytyminen proletaariksi. Rahja oli Tuomisen mielestä epämiellyttävä aina ulkoista olemustaan myöden. Matkallaan Tuominen pani merkille, että yläluokan entiset huvilat olivat kovin kuluneita ja likaisia kansan käytössä. Toisaalta hän uskoi, että Lenin ja hänen uusi yhteiskuntansa korjaisivat puutteet. [23]

Matkallaan Tuominen tapasi myös Leninin. Emigrantit olivat tehneet Kuusisesta jonkin ilmiannon ja hänen luokseen oli ilmestynyt Tshekan viehättävä naisagentti. Kuusinen käski Tuomista auttamaan hänet irti tästä kiipelistä. Asiassa oli mentävä itsensä V. I. Leninin puheille. Mukaan tuli Yrjö Sirola. Lenin viittasi kintaalla Tshekan toimille ja kehotti käymään johonkin oikeaan asiaan. Lenin teki Arvo Tuomiseen elämänikäisen vaikutuksen suorasukaisella, asioden ytimeen menevällä keskustelutyylillään jossa oli vapaan tiedonhalun ilmapiiri. Hän vertasi myöhemmin Leniniä ja Stalinia ja totesi, että Stalinin edessä piti tarkkaan varoa sanojaan ja olla poikkeamatta diktaattorin näkemyksistä. Elämänsä loppuun Tuominen julisti, että Lenin oli kommunismin pyhä alkuisä ja roistomainen Josef Stalin pilasi kaiken.[24] 1930- luvulla Tuominen ei luonnollisesti puhunut mitään tällaiseen viittaavaa.

Matkan varsinainen syy oli osallistuminen Kominterin kokoukseen, mutta samaan aikaan käytiin taistelu suomalaisen kommunismin johtamisesta ja suunnasta. Kullervo Manner ja Otto Wille ottivat kiivaasti yhteen. Manner oli laatinut puheen joka kesti toistakymmentä tuntia – välillä tosin oli taukoja – ja Kuusinen puhui 15 minuuttia. Kumpikin syyllistyi karkeisiin henkilökohtaisiin solvauksiin. Eino Rahja uhkasi likvidoivansa kuusislaiset ja ottavansa näiden korvat todisteeksi, Karl Radek ja Lenin ilmaisivat tukensa Kuusiselle. Kuusinen sanoi asettuvansa Suomessa asuvien kommunistien kannalle, millä hän ilmaisi tukensa Tuomiselle. Tuominen puheenvuorossaan hyökkäsi Manneria ja Hanna Malmia vastaan todeten näiden julistusten olevan järjettömiä ja todellisuudelle vieraita. Kuusinen voitti kamppailun ja Tuomisesta tuli SKP:n keskuskomitean jäsen. Kuusinen tiivisti kokouksen tuloksen Tuomiselle:"Sinä hoidat asiat Suomessa, minä Moskovassa." Näin meneteltiin seuraavat 12 vuotta.[25]

Poliittinen vanki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n kokouksen jälkeen Tuominen oli silloisen lain mukaan maanpetturi ja kielletyn puolueen keskuskomitean jäsen. Helsingin poliisimestari Hjalmar Honkanen oli saanut tehtäväkseen ottaa vallankumouksellisen erityistarkkailuunsa. Tuominen pidätettiin ensimmäisen kerran jo tammikuussa 1922 ja häntä syytettiin järjestyksenpidon vastustamisesta. Virkavaltaa ärsyttääkseen hän julkaisi kuulustelupöytäkirjansa Suomen Työmiehessä. Seuraavaksi hän julkaisi samassa lehdessä ns. rauhanvetoomuksen, missä hän tuomitsi suomalaisten Aunuksen retken. Hänen mukaansa heimoveljien auttamisen varjolla yritettiin provosoida sotaa Neuvostovaltiota vastaan. Pian poliisi vangitsikin koko Sosialistisen työväenpuolueen johdon ja puoluetoimikunnan.[26]

Arvo Tuominen tuomittiin poliittisen toimintansa vuoksi Tammisaaren yliopistoon eli Tammisaaressa sijaitsevaan pakkotyölaitokseen vuosiksi 1922–1926 ja 1928–1933 Oikeudenkäynnissä herätti huomiota Tuomisen pitkä puolustuspuhe, jonka hän oli jäsennellyt kunnollisen paperin puutteessa käymäläpaperille. Jälkimmäisen vankilajakson päätyttyä hän siirtyi vaimonsa kanssa Tukholman kautta Moskovaan.

Tuominen vertasi myöhemmin suomalaista Lapuan liikettä ja Saksan fasismia toisiinsa teoksessaan Maan alla ja päällä (1958).

Kremlin muurien juurella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtyessään Moskovaan Arvo Tuominen uskoi kommunistisen järjestelmän kehittyneen hänen omien odotustensa mukaisesti, mutta stalinistisen komennon olemus alkoi selvitä hänelle jo varsin pian. Stalinille uskolliset kommunistit vakuuttivat Tuomiselle Neuvostoliitossa vallinneiden yhteiskunnallisten epäkohtien olevan "vain tilapäisiä vaikeuksia matkalla kohti kommunistista ihanneyhteiskuntaa", mutta kierrellessään eri puolilla laajaa maata Tuominen totesi kehityksen olevan menossa täsmälleen päinvastaiseen suuntaan. Jo vierailu Kustaa Rovion kanssa Stalinin kanavalla Karjalassa kesällä 1933 oli Tuomiselle silmät avaava kokemus. Kanavan rakennustyömaalla olleet erittäin heikkokuntoiset vangit olivat Roviolle ja Tuomiselle karmea näky.

Stalinin terrori alkoi 1930-luvun puolivälistä lähtien kohdistua yhä voimakkaampana Neuvostoliiton omiin kansalaisiin ja ennen kaikkea muista maista Neuvostoliittoon tulleisiin kommunisteihin. Tuominen joutui seuraamaan vierestä lukuisten suomalaistenkin kommunistien, kuten Edvard Gyllingin, Kustaa Rovion sekä monien Tammisaaren aikaisten vankilatoveriensa tuhoutumista voimatta asialle itse mitään. Neuvostoliiton oloihin perin juurin pettyneenä ja järjestelmällisestä ihmisten tuhoamisesta kauhistuneena Arvo Tuominen siirtyi vaimoineen vuoden 1937 lopulla Tukholmaan.

Irtiotto kommunismista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan ja Neuvostoliiton elokuun lopulla 1939 solmima keskinäinen hyökkäämättömyyssopimus oli Tuomiselle järkytys. Hän tiesi välittömästi, että on odotettavissa suursota ja että tällä sopimuksella ratkaistiin myös Suomen kohtalo. Syksyn ajan hän selvitteli Tukholmassa "aatteellista vararikkopesäänsä" aikoen vetäytyä vähin äänin pois politiikasta, kunnes 16. marraskuuta Moskovasta tullut kutsu asetti hänet seinää vasten. Kirjeessä annettiin ymmärtää, että Tuomista odotti Moskovassa erittäin tärkeä ja vastuullinen tehtävä, joka oli yhteydessä "Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden uudelleenjärjestelyn" kanssa. Tuominen arvasi heti, että kysymys oli Terijoen hallituksen pääministerin paikasta. Tätä käsitystä vahvisti se, että kutsu oli päivätty 13. marraskuuta – samana päivänä, jolloin Moskovassa käydyt neuvottelut katkesivat. Hän lähetti Moskovaan vastauksen, jossa hän kieltäytyi ryhtymästä tehtävään sanoen sen olevan hänelle ylivoimainen.

Talvisodan aikana Arvo Tuominen kirjoitti Tukholmassa pitkän kirjeen otsikolla Avoin kirje suomalaiselle työläistoverille, jossa hän kuvaili Moskovan kutsun synnyttämää sisäistä taisteluaan. Kirjeessä hän vakuutti, ettei talvisodassa ollut kysymys "Suomen työtätekevän kansan vapauttamisesta rahavallan ikeestä", kuten neuvostopropaganda uskotteli, vaan "kauhistuttavasta rikoksesta, jossa minä en voi olla mukana". Tuominen vertasi suomalaisille varattua kohtaloa Neuvostoliitossa näkemiinsä pakkotyövankeihin.[27]

Muistelmissaan Arvo Tuominen rakentaa itsestään kuvaa eräänlaisena rauhanvälittäjänä. Muistelmiensa mukaan juuri hänen ansiostaan Hella Wuolijoki sai yhteyden Aleksandra Kollontaihin. Väite ei ole ihan luotettava, vaan osa kampanjaa, jolla Tuominen sodan jälkeen rakensi itsestään kuvaa isänmaallisena kommunistina, joka yritti parhaansa mukaan auttaa Suomea sen hädän hetkellä. Tämän suuntaista väitettä tukee vain yksi lähde, Hertta Kuusisen isälleen lähettämä kirje, jossa epämääräisesti kerrotaan Ruotsissa oleskelevien suomalaisten toverien rauhaan tähtäävistä toimista talvella 1939–1940. On mahdollista, että Tuomisella oli oma rauhansuunnitelma ja tieto Wuolijoen oleskelusta Ruotsissa, mutta on todennäköisempää että hän pelurina piti kaikki vaihtoehdot auki ja toimi kaksoisagenttina.[28]

Hän vetosi suomalaisiin kommunisteihin argumentilla "Suomen puolustautuminen Neuvostoliittoa vastaan on Leninin tarkoittama oikeutettu sota". Keväällä 1940 Tuominen lähetti Kommunistisen Internationaalin pääsihteerille Georgi Dimitroville laajan kirjeen, jossa hän ilmoitti sanoutuvansa irti kommunismista.

Aika Ruotsissa sotavuosien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeisinä vuosina Arvo Tuominen toimi Työväen Sanomalehtien Tietotoimiston, TST:n kirjeenvaihtajana Tukholmassa. Hän piti asunnossaan "kestikievaria", jossa vierailivat monet tuon ajan suomalaiset poliitikot Tukholman matkoillaan. Hän hankki omistukseensa myös kesämökin Håtunan pitäjästä läheltä Sigtunan kaupunkia.

Vuonna 1954 Tuominen kävi luennoimassa kommunismista Oxfordin yliopistossa Englannissa.

Arvo Tuominen kirjoitti useita kirjoja, joista tunnetuin lienee Kremlin kellot. Muistelmiensa kolme ensimmäistä osaa hän kirjoitti valmiiksi jo Tukholmassa, mutta ei uskaltanut päästää niitä julkisuuteen Stalinin eläessä, vaan julkaisi ne vasta vuonna 1956 palattuaan Suomeen. Vielä yli 80-vuotiaana Tuominen julkaisi kirjansa Ettei totuus unohtuisi. Tuomisen omaelämänkerralliset teokset antavat valikoidun kuvan hänen toiminnastaan ja persoonastaan. Vasta Raimo Seppälän kirjoittama, Tuomisen antaman luvan nojalla hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1983 julkaistu kirja Pelon vuodet, antoi realistisemman kuvan Arvo "Poika" Tuomisesta.

SDP:n rakentajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuominen (toinen vasemmalta) Allan Liuhalan, Jussi Himangan ja Väinö Linnan kanssa.

Tuominen palasi Tampereelle ja Suomeen Ruotsista 1956 ja ryhtyi jälleen Kansan Lehden päätoimittajaksi. Hän nousi vuonna 1958 eduskuntaan sosiaalidemokraattien listoilta Hämeen läänin pohjoisen vaalipiirin suurimmalla henkilökohtaisella äänimäärällä.

Näinä aikoina SDP:n hajaannus muuttui tosiasiaksi. Väinö Leskinen käänsi puolueen linjaa oikealle presidentti Urho Kekkosta vastaan ja Aarre Simonen irtautui puolueesta kokonaan lähestyen kommunisteja. Tuominen ryhtyi muodostamaan kansanedustaja Rafael Paasion ja Tampereen kaupunginjohtajan Erkki Lindforsin kanssa kolmatta linjaa, jonka avulla puolue saataisiin jälleen hovikelpoiseksi. Tämä toteutuikin sen jälkeen, kun Paasio vuonna 1963 valittiin SDP:n uudeksi puheenjohtajaksi. Arvo Tuominen huomasi itsekin, että kun hän 1920-luvulla oli ollut repimässä SDP:tä hajalle, hän oli nyt päinvastoin rakentamassa sitä ehjäksi.

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntatyön päätyttyä vuonna 1962 Tuominen vietti eläkepäivänsä Tampereella yhdessä vaimonsa Lyylin kanssa, joka sairastui parantumattomasti reumamyrkytykseen, kollageeniin, eli LED-sairauteen vuonna 1963. Sairaus teki puolisosta liikuntakyvyttömän ja vaati myös keinomunuaishoitoa. Tuominen paneutui koko voimallaan puolisonsa hoitoon.[29] Lyyli kuoli marraskuussa 1968, ja monet luulivat vanhan vallankumouksellisen olevan nyt väsynyt ja murtunut mies.

Luulo osoittautui kuitenkin vääräksi. Ajan ilmapiirissä oli paljon asioita, jotka herättivät Tuomisen kiinnostuksen. Brežnevin oppi huolestutti Tuomista ja hänestä näytti siltä, että Urho Kekkonen ei ollut enää horjumaton ja että Ahti Karjalainen olisi mukana vallanhaluisessa ryhmittymässä, joka olisi valmis tinkimään Suomen puolueettomuudesta. Prahan syksyn koittaessa vuonna 1968 Urho Kekkonen saapui Tampereelle ja keskusteli pitkän yön läpi ajankohtaisesta tilanteesta Tuomisen kanssa hotelli Tammerissa. Tuominen esitti lohduttoman näkemyksensä: Neuvostoliitto eli uutta ekspansion aikaa, Suomessa ei yritettäisi mitään väkivalloin, ideologian hivuttaminen saa uudet mittasuhteet ja suurlähetystön henkilömuutoksia oli pidettävä tarkasti silmällä. Poika havaitsi Kekkosessa selviä väsymyksen ja huolestumisen merkkejä, tämä oli kalpea ja valvonut.[30]

Muistelmiensa jatko-osassa "Myrskyn mentyä" (1971) Arvo Tuominen hyökkäsi rajusti kaikkia niitä kohtaan, jotka haaveilivat Suomessa vallankaappauksesta tai vallankumouksesta. Hän esitti kantansa, että minkäänlaista vallankumousta ei Suomessa tarvita, sillä maan hyvinvointi alkoi olla Ruotsin tasolla. Ruotsia Tuominen piti esikuvana koko maailmalle.[31] Jo vuonna 1968 hän oli kiinnittänyt huomionsa professori Antti Eskolan pamflettiin "Suomi sulo Pohjola". Tuomisen mielestä Eskolan kaltaiset hyväuskoiset idealistit olivat vaarallisia. He kuvittelivat sosialistisen ihanneyhteiskunnan onnelaksi ja haaveillaan hankkivat sinisilmäisen kannattajajoukon. Haaveilevien kannattajien takana olivat todelliset vallantavoittelijat. Valtaan tultuaan uudet vallanpitäjät raivaisivat Eskolan kaltaiset idealistit ensimmäisinä pois tieltään ja lakkauttaisivat sananvapauden ja muut kansalaisvapaudet. Näitä teesejä Poika toisti lukuisissa antamissaan haastatteluissa.[32]

Vastustaakseen vielä lisää vallankumouksellisten sanomaa Tuominen kirjoitti pamflettinsa "Tarvitaanko Suomessa vallankumousta?" (1974). Kirjassaan hän toisti ajatustaan, että vallankumous on tehty vaaliuurnilla ja maa kulkee kohti demokraattista sosialismia. Lisäksi hän julisti, että "yleislakko on Taisto Sinisalon ydinase", jolla SAK menettäisi otteensa lakkolaisista, poliisi lopettaisi järjestyksen valvonnan, tehtaat miehitettäisiin ja varusmiehet karkaisivat armeijasta. Kuitenkin hän väitti tämän kaiken olevan täysin turhaa, sillä Moskova reagoisi vasta, kun kansa on täysin valmis vallankumoukseen. Uutta erehdystä Moskova ei talvisodan jälkeen haluaisi tehdä. Lopuksi hän vielä kiitti Urho Kekkosta, jonka UKK-sopimus umpikujassa olleiden palkkaneuvottelujen päätteeksi oli tehnyt Taisto Sinisalon aikeet tyhjiksi. Nuoren polven marxilaiset tyrmäsivät teoksen. Tampereen yliopiston opiskelijalehden Aviisin päätoimittaja Sulo Kivinen totesi seuraavaa:"Arvo Tuomisen tekele "Tarvitaanko Suomessa vallankumousta" olisi pelkästään säälittävä, ellei sen tarkoitus olisi olla niin pahansuopa... häpäisee oman maansa työväenliikettä, hän tekee sitä myös sekä itäisen että läntisen naapurimaan osalta." Toisaalta monet kiittivät Tuomista rehellisistä sanoista. Teos oli kirjasyksyn 1974 myyntimenestys.[33]

Vanha vallankumouksellinen jatkoi vielä viimeisen teoksensa "Ettei totuus unohtuisi" (1976) ilmestymisen jälkeenkin yhteiskunnallisen sanomansa levittämistä. Tuominen keskusteli piispojen kanssa Jumalasta ja totesi kommunistien taistelun uskontoja vastaan olleen täysin turha, koska ihmisellä on metafysiikan kaipuu. Hän esiintyi television "Itse asiasta kuultuna" -ohjelmassa ja jakeli viisauksiaan kaikille, jotka niitä halusivat kuulla. Toimintatarmoaan hän purki Pirkanmaan sydäntautiyhdistyksessä ja halusi edistää terveysvalistusta. Hän oli aktiivinen myös Pirkanmaan perinnepoliittisessa yhdistyksessä, joka vastusti Tampereen jugendarkkitehtuurin hävittämistä. Hän toimi yhdistykselle tietokanavana kaupungin aikomuksista. Yhdistys tosin ei aina ollut varma siitä, etteikö ikuinen peluri olisi toiminut tietokanavana vastakkaiseen suuntaan. Vielä yli 80-vuotiaana Tuominen perusti F. E. Sillanpää -seuran ja sai suhteillaan aikaan apurahan, millä ennallistettiin kirjailijan nuoruudenkoti Töllinmäki.[34]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rajala, PanuRautkallio, Hannu. (1994). Petturin testamentti – Arvo Poika Tuomisen todellinen elämä. WSOY. ISBN 951-0-19806-4
  • Tuominen, Arvo. (1956). Sirpin ja vasaran tie. Helsinki: KK Kirjapaino.
  • Tuomioja, Erkki.(2007) Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki,painanut Karisto Oy ISBN 951-31-3693-0

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tuominen 1956, s. 24
  2. Rajala & Rautkallio 1994, s. 34
  3. Rajala & Rautkallio 1994, s. 31
  4. Rajala & Rautkallio 1994, s. 32
  5. Rajala & Rautkallio 1994, s. 32–33
  6. Rajala & Rautkallio 1994, s. 13–14
  7. Rajala & Rautkallio 1994, s. 14–15
  8. Rajala & Rautkallio 1994, s. 13
  9. Rajala & Rautkallio 1994, s. 20, 445
  10. Rajala & Rautkallio 1994, s. 20–21, 92
  11. Rajala & Rautkallio 1994, s. 23
  12. Rajala & Rautkallio 1994, s. 40–41
  13. Rajala & Rautkallio 1994, s. 43–44
  14. Rajala & Rautkallio 1994, s. 41–42
  15. Rajala & Rautkallio 1994, s. 42–43
  16. Rajala & Rautkallio 1994, s. 44–45
  17. Rajala & Rautkallio 1994, s. 46
  18. Rajala & Rautkallio 1994, s. 47
  19. Rajala & Rautkallio 1994, s. 48
  20. Rajala & Rautkallio 1994, s. 50
  21. Rajala & Rautkallio 1994, s. 51–53
  22. Rajala & Rautkallio 1994, s. 55–57
  23. Rajala & Rautkallio 1994, s. 65
  24. Rajala & Rautkallio 1994, s. 65–67
  25. Rajala & Rautkallio 1994, s. 69–71
  26. Rajala & Rautkallio 1994, s. 72–73
  27. Arvo Tuominen: Neuvostoliitto Leninin Perinnön Vartijana Viitattu 3.9.2014. (suomeksi)
  28. Tuomioja, Erkki (2007): Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa, 259–260
  29. Rajala & Rautkallio 1994, s. 428
  30. Rajala & Rautkallio 1994, s. 429–430
  31. Rajala & Rautkallio 1994, s. 433–434
  32. Rajala & Rautkallio 1994, s. 417
  33. Rajala & Rautkallio 1994, s. 435–437
  34. Rajala & Rautkallio 1994, s. 439–442

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]