Tauno Taivainen
Tauno Heikki Taivainen (17. tammikuuta 1908 Ruokolahti – 21. helmikuuta 1971 Helsinki)[1][2] oli suomalainen kommunisti, joka ryhtyi Etsivän keskuspoliisiin ilmiantajaksi vuonna 1936.[3] Hänestä tuli poliisin merkittävin tietolähde, joka paljasti Suomessa toimineen maanalaisen kommunistisen liikkeen lähes kokonaan.[4] Lisäksi Taivaisen tiedoilla oli osuutensa Kivimäen hallituksen kaatumiseen syksyllä 1936.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taivainen oli varsinaiselta ammatiltaan valaja.[5] 1920-luvun lopulla hän oli mukana kielletyn Suomen kommunistisen nuorisoliiton (SKNL) toiminnassa, kunnes sai lokakuussa 1931 puolentoista vuoden pituisen vankeusrangaistuksen. Taivainen suoritti tuomionsa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa, josta vapauduttuaan hän liittyi SKP:n johtamaan salaiseen Punaiseen ammattijärjestöön.[6]
Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kommunistisen toimintansa vuoksi Taivaisen oli vaikea saada töitä, joten heinäkuussa 1934 hän lähti yhdessä Unto Miettisen kanssa opiskelemaan Moskovan Lenin-kouluun. Matka Neuvostoliittoon piti tehdä viranomaisilta salassa, joten miehet matkasivat aluksi Vaasaan, missä he tapasivat etappimiehenä toimineen SKP:n keskuskomitean jäsenen Veikko Hauhian.[5] Taivainen ja Miettinen siirtyivät veneellä Ruotsin puolelle Uumajaan ja matkustivat sieltä edelleen Tukholmaan, jossa he väärillä papereilla nousivat Leningradiin purjehtineeseen neuvostoliittolaiseen rahtilaivaan. Taivainen opiskeli Moskovassa lukuvuoden 1934–1935 salanimellä Erik Friman.[6]
Paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennen Suomeen palaamistaan Taivainen sai Lenin-koulun opettajana toimineelta Arvo ”Poika” Tuomiselta ohjeet tulevasta toimenkuvastaan. Hänestä tehtiin piiriorganisaattori eli instruktori, johon tehtävään sijoitettiin ainoastaan kaikkein lahjakkaimmat koulusta valmistuneet puoluekaaderit. Taivainen lähetettiin takaisin Suomeen lokakuussa 1935. Tuominen käski hänen hakea töitä joltakin paikkakunnalta, missä häntä ei tunnettaisi. Taivaista evästettiin lähtemään mukaan järjestötoimintaan, kuten ammattiliittoon ja sosialidemokraatteihin tai liittymään jopa äärioikeistolaisen IKL:n jäseneksi.[5]
Keväällä 1936 Taivainen sai käskyn lähteä järjestelemään SKP:n hajallaan ollutta Kemin ja Oulun nuorisotoimintaa. Tehtävä kuitenkin epäonnistui, koska osa paikallisista yhteyshenkilöistä ei osoittautunut luotettaviksi, eikä myöskään Pohjois-Suomessa täysin tuntemattomaan Taivaiseen luotettu. Samalla hän paljastui viranomaisille ja joutui pidätetyksi Kemissä, missä Taivainen onnistuttiin värväämään EK:n tietolähteeksi. Ilmiantajana nimillä ”Urmas Uimonen” tai ”P. Uimonen” esiintynyt Taivainen pystyi pian antamaan todella arvokkaita tietoja, kun hän eteni SKP:n organisaatiossa puoluejohdon välittömään alaisuuteen. Taivaisen tehtäviin puolueessa kuului muun muassa Moskovaan lähtevien uusien opiskelijoiden valinta. Viimeisen ryhmänsä hän lähetti matkaan kesällä 1937, ennen kuin Lenin-koulu lakkautettiin Stalinin vainojen ulottuessa myös Kominternin ulkomaisiin työntekijöihin.[5]
Paljastukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marraskuussa 1938 poliisi teki sisäministeri Urho Kekkosen alullepanemat kommunistipidätykset, joiden jälkeisessä oikeudenkäynnissä Taivainen oli päätodistaja. Hän paljasti lukuisia SKP:n toiminnassa mukana olleita henkilöitä, Neuvostoliitossa vaikuttaneita suomalaisia ja Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolelle taistelemaan lähteneitä vapaaehtoisia. Lisäksi Taivainen kertoi tietojaan muun muassa Moskovan Lenin-koulusta sekä SKP:n ja Kominternin välisistä suhteista. Oikeudenkäynnin ajan myös lehdistö kirjoitti ahkerasti Taivaisen paljastuksista ja kutsui niitä ”taivaallisiksi tarinoiksi”.[4]
Keväällä 1939 tuomion sai yhteensä 18 syytettyä.[5] Heidän joukossaan oli Taivaisen ilmiantamia Espanjan sisällissodan suomalaistaistelijoita, kuten Paavo Koskinen ja Eino Laakso. Muita tuomittuja kommunisteja olivat muun muassa hänen Moskovan matkakumppaninsa Unto Miettinen, Veikko Sippola, Elli Parkkari sekä myöhempi kansanedustaja Elli Stenberg. Myös Taivaiselle langetettiin 3,5 vuoden pituinen vankilatuomio, mutta presidentti Kyösti Kallio armahti hänet jo seuraavana syksynä. Vapautumisensa jälkeen Taivainen työskenteli Valpon hänelle järjestämillä työpaikoilla muun muassa Valtion sytytintehtaalla Jyväskylässä sekä Kilpisjärvellä ja Petsamossa.[6] Taivaisen ei ollut ainoa SKP:n sisällä toiminut ilmiantaja, sillä esimerkiksi hänen Lenin-koulun kurssitoverinsa kotkalainen satamatyömies Väinö Kälviäinen oli poliisin tiedottajana koko sotavuosien ajan.[5]
Taivainen oli jo ennen Kekkosen suurta ”kommunistileikkausta” paljastanut, kuinka SKP aikoi vuoden 1936 eduskuntavaaleissa tukea edistyspuolueen ehdokkaaksi lähtenyttä Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajaa Väinö Lassilaa. EK oli jo aikaisemmin epäillyt Lassilaa kommunistiksi ja katsoi nyt saaneensa lopulliset todisteet. Poliisi ilmoitti tietonsa pääministeri T. M. Kivimäelle, eikä Lassila lopulta päässyt ehdokkaaksi. Samalla EK epäili Ihmisoikeuksien liiton olevan merkittävässä asemassa kommunistien ajamassa kansanrintamassa ja ryhtyi jarruttamaan yhdistyksen rekisteröintiä. Asia ratkaistiin lopulta oikeudenkäynnissä, jonka aikana vahingossa julkisuuteen tulleet EK:n kansanrintamamuistiot johtivat pääministeri Kivimäen hallituksen kaatumiseen syyskuussa 1936. Muistioissa lukuisia eri järjestöjä ja yksityishenkilöitä syytettiin kommunistisiksi.[7][8]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Arkistoyksikkö: 1388 Taivainen Tauno Heikki (Arkistoitu – Internet Archive) Kansallisarkisto. Viitattu 16.2.2017.
- ↑ Helsingin seurakuntayhtymä: Taivainen Tauno Heikki, Honkanummen hautausmaa, Helsinki (hautapaikka palautunut seurakunnalle) hautahaku.fi. Viitattu 9.5.2022.
- ↑ Kommunistijutun käsittely Turun hovioikeudessa keskeytettiin maanantaina, Pohjolan Työ, 1939, No 49, sivut 1 ja 4, julkaistu 1.3.1939
- ↑ a b Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? : Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945, s. 114–115. Helsinki – Juva: WSOY, 1994. ISBN 978-951-01920-1-6.
- ↑ a b c d e f Krekola, Joni: ”Aina joku pettää: Luottamuksen ongelma Suomen maanalaisessa kommunismissa”, teoksessa Saaritsa, Sakari & Teräs, Kari (toim.): Väki Voimakas 16. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran vuosikirja 2003, s. 44–51. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2003. ISBN 951-98296-6-0. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa, s. 124–126, 445. Helsinki: Atena-kustannus, 2003. ISBN 951-79632-4-6.
- ↑ Wahlberg, Marja: Syyllisiä kunnes toisin todistetaan. Etsivä keskuspoliisi ja kulttuuriliberaalit 1934-1937, s. 33, 36–41. Helsinki: Suojelupoliisi, 2012. ISBN 978-952-49181-8-3. Teoksen verkkoversio. [vanhentunut linkki]
- ↑ Vuokila, Hanna: Ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta! Ihmisoikeuksien liitto 1935-1939 ja 1949-1952 1999. Työväenperinne. Viitattu 17.7.2016.