T. M. Kivimäki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
T. M. Kivimäki
Kivimäki Toivo Mikael.jpg
Suomen pääministeri [1]
Kivimäen hallitus[2]
14.12.193217.10.1936
Edeltäjä Juho Sunila[1]
Seuraaja Kyösti Kallio[1]
Suomen sisäasiainministeri
Mantereen hallitus[3]
22.12.192816.10.1929
Edeltäjä Matti Aura[4]
Seuraaja Arvo Linturi[5]
Suomen oikeusministeri
Sunila II[6]
21.3.193114.12.1932
Edeltäjä Karl Söderholm[7]
Seuraaja Hugo Malmberg[2]
Kansanedustaja[8]
22.2.19224.9.1922
1.5.19241.8.1927
1.8.19294.10.1940
Tiedot
Syntynyt 5. kesäkuuta 1886[8]
Tarvasjoki[8]
Kuollut 6. toukokuuta 1968 (81 vuotta)[8]
Helsinki[8]
Puolue Edistyspuolue[8]

Toivo Mikael Kivimäki (5. kesäkuuta 1886 Tarvasjoki6. toukokuuta 1968 Helsinki) oli suomalainen Kansallisen Edistyspuolueen poliitikko ja Suomen pääministeri 1932–1936. Hänen poliittinen linjansa on luokiteltu oikeistoliberaaliseksi. Siviiliammatiltaan hän oli oikeustieteen professori. Suomen Berliinin lähettiläänä 1940–1944 toiminut Kivimäki oli myös yksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytetyistä ja tuomituista.

Uran alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivimäen vanhemmat olivat satakuntalainen kansakoulunopettaja Frans Mikko Kivimäki ja Mathilda Josefina Broman. Hän pääsi yliopistoon vapaaoppilaspaikalta ja sai rahoitettua lakiopintonsa yksityisellä opintolainalla. Opiskeluvuosinaan hän oli mukana Suomalaisen puolueen toiminnassa. Valmistuttuaan lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1912 hän toimi asianajajana Turussa ystävänsä Eino Tulenheimon kanssa perustamassaan Kivimäki & Tulenheimo -lakitoimistossa. Tohtoriksi hän väitteli 1924 asianajajan siviilioikeudellisesta vastuusta. Sitä ennen hän oli mukana puoluepiireistään tunteman K. N. Rantakarin johtamassa hankkeessa, jonka tarkoituksena oli yksityisen suomenkielisen yliopiston perustaminen Turkuun. Kivimäki kuului varoja keränneen Turun Suomalaisen Yliopistoseuran johtoon sen perustamisesta marraskuussa 1917 alkaen. Turun yliopisto aloitti toimintansa 1922 ja Kivimäki kuului myös sen hallitukseen 1927–1933. Hän oli myös Suomen asianajajaliiton perustajajäsen [9] toimien sen ensimmäisenä sihteerinä ja vaikutti lisäksi vahvasti sen äänenkannattajaksi perustetun aikakauslehden Defensor Legisin taustalla kuuluen sen toimituskuntaan ensimmäisestä vuosikerrasta vuonna 1920 alkaen aina kuolemaansa vuonna 1968 saakka.[10]

Kivimäki palasi aktiivisemmin politiikkaan Suomen sisällissodan jälkeen. Jo sitä ennen hän edusti pitkäksi venyneessä poliittisessa oikeudenkäynnissä lakimiehenä turkulaisia kauppiaita, joiden liikkeitä oli hajotettu ja ryöstetty joulukuussa 1917 kansalaissotaa ennakoineissa mellakoissa.

Kivimäki kuului niihin harvoihin vanhasuomalaisiin, jotka 1918 kannattivat tasavaltaa, ja päätyi siten edistyspuolueeseen kokoomuksen sijaan. Eduskuntaan Kivimäki nousi ensimmäistä kertaa varasijalta vuonna 1922, murhatun sisäministeri Heikki Ritavuoren tilalle. Hän putosi vielä saman vuoden vaaleissa, mutta oli myöhemmin kansanedustajana 1924–1927 ja 1929–1940. Poliittisen uransa ohella Kivimäki työskenteli 1922–1924 oikeusministeriön lainvalmistelukunnassa, 1924–1929 Länsi-Suomen Osake-Pankin johtajana ja 1929–1931 sen ja kahden muun maakunnallisen pankin fuusiosta syntyneen Maakuntain Pankki Oy:n johtokunnan jäsenenä. Hän siirtyi 1931 siviilioikeuden professoriksi Helsingin yliopistoon, vuotta ennen kuin lama kaatoi myös Maakuntain pankin KOP:n syliin.[9]

Edistyspuolueen oikeistosiipeä edustaneen Kivimäen poliittisella uralla toistuva aihe oli poliittisten ääriliikkeiden toiminnan tukahduttaminen ja rajoittaminen. Ensin oli vuorossa äärivasemmisto. Kivimäki oli sisäministerinä Oskari Mantereen hallituksessa 1928–1929. Tuolloin yksi hänen keskeisistä päätöksistään oli kommunistien Kominternin ohjeesta 1.8.1929 suunnittelemien niin sanotun Punaisen päivän suurten mielenosoitusten kieltäminen ja poliisien määrääminen hajottamaan mielenosoitukset kovin ottein.[9] Kesällä 1930 hän hahmotteli Lapuan liikkeen vaatimista kommunistilaeista laillisuusrintamalle sopivan "liberaalimman" version, joka tunnettiin Kivimäen linjana. Sen mukaan vaalikelpoisuus olisi evätty ainoastaan aiemmissa poliittisissa oikeudenkäynneissä rikoslain 11 tai 12 luvussa mainituista rikoksista (mm. valtiopetos) syytetyiltä tai tuomituilta. Lopulta laki säädettiin kuitenkin hallituksen ajamassa vielä tiukemmassa muodossa, joka mahdollisti vaalioikeuden viemisen kaikilta kommunistien järjestöihin edellisen kolmen vuoden aikana kuuluneilta tai niiden "toimintaa edistäneiltä".[11]

Uran huippu ja pääministeriys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

J. E. Sunilan hallituksessa 1931–1932 Kivimäki oli oikeusministerinä. Mäntsälän kapinan aikana hän kirjoitti presidentti P. E. Svinhufvudin radiopuheen, jolla tämä sai kapinalliset antautumaan ilman verenvuodatusta. Kivimäki oli aloitteellinen myös kieltolain kumoamisessa. Hän ehdotti kansanäänestyksen järjestämistä aiheesta, kuten tehtiinkin, ja tulos oli odotettu. Koska tuolloisen lain mukaan osakeyhtiössä tuli olla vähintään kolme osakasta, tuli oikeusministeri Kivimäestä ja valtiovarainministeri Kyösti Järvisestä Alkon omistajia; kumpikin heistä merkitsi yhden osakkeen ja Suomen valtio loput 29 998lähde?.[9]

Sunilan hallituksen kaaduttua Svinhufvud nimitti Kivimäen pääministeriksi joulukuussa 1932. Hänen hallituksessaan oli edustajia kaikista porvaripuolueista, mutta vain RKP ja edistyspuolue (1936 alkuvuodesta eteenpäin pelkkä edistyspuolue) ilmoittivat tukevansa hallitusta, joten se oli muodollisesti todella kapealla pohjalla. Oikeistovoimien nousua pelänneen SDP:n antama taktinen tuki kuitenkin piti hallituksen pystyssä kaksien eduskuntavaalien yli.[9] Useimmat 1920- ja 1930-lukujen hallituksista kestivät korkeintaan vuoden. Kokonaiset 1 393 päivää istunut Kivimäen hallitus oli pitkäikäisin hallitus lähes koko 1900-luvun, kunnes 1980-luvulla eduskuntakauden mittaiset hallitukset yleistyivät.[1] Kivimäestä tuli presidentti Svihufvudin suosikki ja jopa seuraajaehdokas, vaikka he edustivat eri puolueita.

Kivimäki oli erityisesti 1930-luvulla edistyspuolueen oikean siiven johtava poliitikko, kun taas puheenjohtaja A. K. Cajander edusti vasenta siipeä. Puolueen sisäistä hajanaisuutta kuvasti se, että samanaikaisesti puoluejohto oli vasemman siiven ja ministeriryhmä oikean siiven hallussa.[12]

Kivimäen keskusta-oikeistolaisen hallituksen linjaan kuului poliittisen kuohunnan suitsiminen erilaisilla rajoituslaeilla. Aiempi kommunistien kurittaja Kivimäki leimautui kuitenkin julkisuudessa nyt myös oikeistovirran patoajaksi. Lähinnä IKL:ää vastaan oli tähdätty muodoltaan sotilaallisten poliittisten järjestöjen kieltäminen sekä niin sanottu puserolaki, joka kielsi poliittiset univormut julkisissa tilaisuuksissa. Samoihin aikoihin eli huhtikuussa 1934 säädettiin myös hallituksen arvostelun käytännössä kriminalisoinut ns. kiihotuslaki sekä rajoitettiin asetuksella poliittisissa tilaisuuksissa muun kuin Suomen lipun käyttöä.[9][13] Kivimäki ei kuitenkaan lämmennyt IKL:n ja SDP:n keskinäisille lakkautuspyynnöille, joista tehdyt välikysymykset keväällä 1933 hallitus jätti raukeamaan vaalien alla. IKL:ää hän ei nähnyt tarpeelliseksi murskata kokonaan samalla tavoin kuin laitavasemmiston julkista toimintaa, ainoastaan sen nuorisojärjestö Sinimustat lakkautettiin tammikuussa 1936.

Kivimäen hallituksen tärkein aikaansaannos oli maan talouden tuskallinen kääntäminen kasvuun niukkojen pulavuosien jälkeen, missä tärkeänä linjanvetäjänä toimi Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti, Kivimäen tavoin edistyspuolueen oikean laidan mies. Yritys ratkaista vuosia vellonut kiista yliopiston suomen- ja ruotsinkielisistä professuureista vuoden 1935 ylimääräisillä valtiopäivillä sen sijaan kaatui aitosuomalaisten jarrutuspuheenvuoroihin. Ulkopolitiikassa hallitus alkoi pohjustaa pohjoismaista suuntausta havaittuaan Kansainliiton antamien turvatakuiden heikkouden, mutta linjan vieminen eteenpäin jäi sen seuraajille.[9]

Kivimäen hallitus ajautui poliittiseen kriisin syksyllä 1936, kun julkisuuteen vuoti kommunistijahtia innokkaasti jatkaneen Etsivän Keskuspoliisin pääministerin tilauksesta laatima selvitys Kominternin kansanrintamataktiikasta Suomessa. Vainoharhaisessa raportissa jopa hallituksen maalaisliittolaista maatalousministeri Kalle Jutilaa epäiltiin kommunistien myötäjuoksijaksi.[9] Ennen kuin SDP ehti esittää aiheesta välikysymystä, päätti Kivimäki kaataa hallituksen omasta mielestään arvokkaammalla tavalla.[14] Hallitus oli esittänyt rikoslain muutosta, joka olisi merkinnyt kuolemanrangaistuksen palauttamista käyttöön myös rauhan aikana maanpetoksista ja vakoilusta. Kivimäen mukaan laki oli välttämätön "kumouksellisten voimien tukahduttamiseksi" ja lain ratkaiseva käsittely 25. syyskuuta 1936 julistettiin äänestykseksi hallituksen luottamuksesta. Osa edistyspuolueen kansanedustajista jäi pois äänestyksestä – puheenjohtaja Cajander erään toisen edustajan kanssa jopa tahallisesti poistui eduskunnan kahvilaan – ja laki hylättiin äänin 94–93.[15][16] Tämän jälkeen hallitus erosi ja Kivimäki palasi hoitamaan professuuriaan.[9] Häntä ei enää kutsuttu ministeriksi, kun valtaan nousi pian Cajanderin johtama keskusta-vasemmistolainen punamultahallitus.

Sota-aika ja sotasyyllisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana Kivimäki neuvotteli Suomen hallituksen edustajana Tukholmassa ja Berliinissä. Elokuussa 1940 hänet nimitettiin pääministeri Rytin toiveesta maan viralliseksi lähettilääksi Saksaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta diplomaatin tehtävistä. Vastaavasti Moskovaan lähetettiin samaan aikaan J. K. Paasikivi. Kivimäen toimenkuvaksi muodostui alusta alkaen Saksan poliittisen ja pian myös sotilaallisen tuen tavoittelu Suomelle (ks. Suomen ja Saksan lähentyminen 1940–1941), minkä ensimmäisen vaiheen muodosti Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus. Hän omaksui raporteissaan Saksan intressien mukaisen näkökulman ja suositteli Suomen hallitukselle saksalaisten toiveiden toteuttamista maan sisäisissäkin asioissa, muun muassa vapaamuurarien toiminnan kieltämistä. Kivimäki leimautuikin nopeasti saksalaisten käsikassaraksi, ja joulukuussa 1940 hänet nimettiin Neuvostoliiton nootissa niiden henkilöiden joukossa, joita ei tulisi valita Suomen presidentiksi. Hän ei ollut ehdolla, mutta sai silti vaalissa yhden äänenlähde?. Kivimäki kuului niihin harvoihin suomalaisiin, jotka olivat etukäteen tietoisia Saksan tulevasta hyökkäyksestä itään (ks. Operaatio Barbarossa) ja Suomelle varatusta roolista siinä. Sodan alettua kesällä 1941 hän välitti pitkään kotimaahan optimistisia arvioita Saksan sotamenestyksestä, joskin muuttui Stalingradin tappion 1943 jälkeen hieman skeptisemmäksi. Häntä kaavailtiin uudelleen pääministeriksi rauhanhallitukseen vuosina 1943 ja 1944, mutta hanke kariutui, sillä Kivimäki ei ollut halukas katkaisemaan suhteita Saksaan tai tunnustelemaan rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman saksalaisten hyväksyntää. Hän jatkoi lähettiläänä Suomen ja Saksan suhteiden katkeamiseen syyskuussa 1944 saakka.[9]

Kivimäki päätyi venäläisten vaatimuksesta syytetyksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, vaikka hän ei muodollisesti ollutkaan sota-aikana harjoitetusta politiikasta vastuunalainen poliitikko vaan pelkkä virkamies. Kivimäen väitettiin kuitenkin aktiivisesti juonitelleen saksalaisten hyväksi ja välittäneen Suomen hallitukselle väärää tietoa edistääkseen maiden liittoutumista (hänen monissa raporteissaan oli jälkeenpäin arvioiden ollutkin yksipuolisuutta). Sotasyyllisyysoikeus aikoi alkujaan vapauttaa hänet, mikä oli keskeisiä syitä siihen, että pääministeri Paasikivi joutui viime hetkellä – valvontakomission vaatimuksesta – painostamaan oikeutta tiukempiin tuomioihin. Lopulta Kivimäki tuomittiin helmikuussa 1946 viideksi vuodeksi vankeuteen, josta hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen istuttuaan puolet tuomiostaan elokuussa 1948.[9] Helsingin yliopisto toivoi Kivimäen ja Edwin Linkomiehen täydellistä armahtamista, sillä näitä pidettiin professoreina korvaamattomina (kansalaisluottamuksen menetys esti valtion virassa toimimisen). Presidentti Paasikivi armahti kaikki sotasyylliset lopullisesti toukokuussa 1949, jolloin Kivimäki ja Linkomies saattoivat palata virkoihinsa.

Myöhemmät ajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivimäki jatkoi siviilioikeuden professorina vuoteen 1956 asti.[9] Hän oli kuuluisa arvaamattomuudestaan tenttijänä; hän saattoi päästää jonkun pelkällä kommentilla, toisaalta saattoi puolestaan hiostaa kovastikin jotakuta toista, jonka sinänsä periaatteessa täydellistä oppikirjavastausta piti juridisesti hengettömänä. Erityisen inhottavaksi hän heittäytyi silloin, jos joku oli opetellut tietyn lakipykälän sanasta sanaan ulkoa mutta ei osannutkaan tulkita kyseistä tekstiä millään tavoin.

Kivimäen vankilassa kirjoittama Tekijänoikeus (1948) sekä Uudet tekijänoikeus ja valokuvalait (1966) ovat monilta paikoin yhä ajankohtaisia tekijänoikeuden perusteoksia. Hän julkaisi myös muistelmateoksen Suomalaisen poliitikon muistelmat (WSOY, 1965), jossa pyrki valikoivasti selittämään parhain päin sota-aikaista toimintaansa[9].

Kivimäki vihittiin vuonna 1956 Turun yliopiston filosofian kunniatohtoriksi.[9]

Kivimäen veli oli professori Juuso Kivimäki.[17]

Kivimäki oikeustieteen tutkijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivimäen on katsottu olleen ajalleen tyypillisesti konstruktiivista suuntausta edustava tutkija, joka tutkimuksissaan nojasi vahvasti saksalaiseen oikeustieteeseen. Läpi tutkijanuransa hänen kirjoituksiaan leimasi usko siitä, että pohjimmiltaan oikeustiede on ja voi olla vain logiikan avulla johdettua käsitelainoppia. Lisäksi hänen kirjoituksilleen oli leimallista pyrkimys tuottaa nimenomaan käytännön lainkäytön ja oikeuselämän kannalta merkittävää aineistoa.[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta T. M. Kivimäki.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma T. M. Kivimäki -sitaatteja.
  • Mikko Uola: ”Kivimäki, Toivo Mikael”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 221–225. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
  • Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809−2009. WSOY, Helsinki 2009.
  • Timo Soikkanen: Temppelinharjalla ja vaa'ankielenä: Kansallisen Edistyspuolueen kivimäkiläiset ja cajanderilaiset 1930-luvun sisä- ja ulkopolitiikassa, ss. 223–272 teoksessa Valta, vapaus, edistys ja kasvatus: Liberaalisten liikkeiden ja liberaalisen ajattelun vaiheita Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulta 1960-luvun puoliväliin (toim. Vesa Vares). Kopijyvä Oy, Jyväskylä 2002.
  • Antti Toponen: T.M. Kivimäen oikeustieteellinen elämäntyö. Acta Legis Turkuensia 1/2010, s.138-160

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  2. a b Kivimäen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  3. Mantereen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  4. Sunilan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  5. Kallion III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  6. Sunilan II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  7. Svinhufvudin II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  8. a b c d e f T. M. Kivimäki Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  9. a b c d e f g h i j k l m n Mikko Uola: ”Kivimäki, Toivo Mikael”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 221–225. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0. Teoksen verkkoversio.
  10. Toponen 2010, s. 139
  11. SDP:n eduskuntaryhmän toimintakertomus vuosilta 1930–1932 (s. 6–7). Työväen Arkisto. Viitattu 1.3.2011
  12. Soikkanen 2002, s. 225, 228, 230.
  13. Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 165−166.
  14. Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 170.
  15. Soikkanen 2002, s. 236.
  16. Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1936, osa 1, s. 234–236. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1936
  17. Otavan Iso tietosanakirja osa 4 p. 1405
  18. Toponen 2010, s. 155-158
Edeltäjä:
Matti Aura
Suomen sisäasiainministeri
1929−1930
Seuraaja:
Arvo Linturi
Edeltäjä:
Karl Söderholm
Suomen oikeusministeri
1931−1932
Seuraaja:
Hugo Malmberg