Suomen rikoslaki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomen rikoslain alkuperäinen julkaisu Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokouksessa 39/1889.

Suomen rikoslaki (lyhenne RL[1]) tarkoittaa laveasti ymmärrettynä Suomen rikosoikeudellista lainsäädäntöä ja ahtaammin määriteltynä rikoslaki-nimistä lakia. Rikoslaki sisältää rikoksia ja niiden seuraamuksia koskevat oikeussäännökset. Rikoslaki määrittelee rikolliset teot ja pyrkii estämään niitä ja vähentämään rikollisuuden haittoja. Muissakin laeissa on rangaistussäännöksiä, mutta vankeusrangaistuksen määräävät säännökset on pääosin keskitetty rikoslakiin.

Suomen käytössä oleva rikoslaki säädettiin vuonna 1889, ja se tuli voimaan vuoden 1891 alussa. Rikoslain kokonaisuudistuksessa rikoslakia on modernisoitu vuodesta 1991 lähtien.[2] Kaikkia rikoksia koskevat yhteiset säännökset eli niin sanotut rikosoikeuden yleiset opit uudistettiin 2003, ja muutokset tulivat voimaan 2004. Niitä koskevat säännökset ovat lain kymmenessä ensimmäisessä luvussa.

Määritelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laillisuusperiaate Rikosoikeuden johtava sääntö on, ettei ketään voi tuomita rangaistukseen teosta, joka ei ollut selvästi ja käsitettävästi lain kieltämä tekohetkellä. Periaatteeseen viitataan usein latinaksi fraasilla nulla poena sine lege, nullum crimen sine lege poenali eli ei rikosta ilman lainkohtaa. Tämä sääntö sisältää myös taannehtivan lainkäytön kiellon.

Rikosoikeudellinen vastuuikäraja on Suomessa 15 vuotta. Sitä nuorempana rikoksen tehneet eivät joudu oikeuteen eikä heitä rangaista, koska heitä ei pidetä rikosoikeudellisesti syyntakeisina. Lapsiin voidaan kohdistaa lastensuojelullisia toimenpiteitä, esimerkiksi ottaa heidät huostaan. Kun henkilö täyttää 15 vuotta, hän on syyntakeinen ja rikoksistaan vastuussa ja hänet voidaan siis tuomita sakkoihin, nuorisorangaistukseen, yhdyskuntapalveluun tai vankeuteen. Vankeusrangaistus voi olla ehdollinen tai ehdoton. Alle 18-vuotiaita rikoksentekijöitä rangaistaan täysi-ikäisiä lievemmin, ja ehdottomia vankeusrangaistuksia alaikäisille langetetaan vain törkeistä rikoksista.

Vahingonkorvausvelvollisuus ei noudata rikosvastuun ikärajaa. Myös alle 15-vuotias joutuu korvaamaan rikoksella eli rangaistavaksi määrätyllä teolla aiheuttamansa vahingot. Vanhempien vastuu on monitahoinen kysymys.

Syyntakeisuus. Alaikäisen ja henkisiltä toiminnoiltaan syvästi henkisesti häiriintynyt henkilö jäävät rangaistuksetta, koska he eivät voi rikosoikeudellisesti syyllistyä rikokseen. Heiltä puuttuu kyky tahdonmuodostukseen eli itsenäisiin valintoihin. Suomen rikoslaki jakaa henkisesti häiriintyneet kahteen luokkaan: ymmärystä vailla oleviin (syyntakeettomat) ja täyttä ymmärrystä vailla (alentunut syyntakeisuus) oleviin. Jälkimmäiseen ryhmään sijoitettu voi saada muita lievemmän rangaistuksen, mutta alentunut syyntakeisuus ei kuitenkaan vaikuta käytettävissä olevaan enimmäisrangaistukseen.

Rikosoikeudellinen syyntakeisuus selvitetään lääkärien johdolla mielentilantutkimuksessa, mutta oikeudellisen arvion tekee tuomioistuin. Arviot eivät aina osu yksiin. Tuomioistuimilla näyttäisi olevan yleensä tapa edellyttää syvää harhaisuutta ennen kuin syytetty katsotaan ymmärrystä vailla olevaksi. Itse aiheutettu tila, kuten syvä päihtymys, ei vaikuta syyntakeisuuteen.

Syyllisyys. Syyllisyyden toinen puoli on syy-yhteys henkilön toiminnan ja sen seurauksen välillä. Mies lyö toista puukolla ja tämä saa haavan. Toinen puoli eli syyksiluettavuus on tahdon suuntautuminen tai seurauksen mieltäminen; kysymys on rikosoikeustieteen vaikeimpia. Syyllisyys näet jaetaan karkeasti kolmeen osaan, tapaturmaan jossa syyllisyyttä ei ole, tuottamukseen jossa tekijä on menetellyt sekä varomattomasti että moitittavasti, ja tahallisuuteen, joka sekin jaetaan joskus useampaan osaan. Syyllisyys siis edellyttää meillä vallitsevan käsityksen mukaan kykyä tahdon muodostamiseen eli esimerkiksi kuvitelman ja todellisuuden erottamiseen.

Rikoslain järjestelmän mukaan teon rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Kun teko on tuottamuksellisena rangaistava, siitä mainitaan laissa erikseen. Ihmisen surmaaminen tarkoituksin saada hänet hengiltä on murha tai tappo, tahallinen teko. Auton kuljettaminen niin varomattomasti että joku tiellä kulkeva tai autossa oleva saa surmansa, on kuolemantuottamus. Tunnetun oikeustapauksen tilanne, jossa metsästäjä ampuu luvallisesti asumattomalla seudulla kohti hirveä mutta ohi, ja ampumalinjalla on aivan odottamattomasti sankassa metsässä ihminen, joka saa luodista surmansa, on tapaturma.

Vastuuvapausperusteita. Pakkotilassa tai hätävarjeluna tehty teko jää rankaisematta. Pakkotila on oikeuden loukkaamista pahemman seuraamuksen välttämiseksi: palokunta murtautuu palavaan taloon ja rikkoo paikkoja. Hätävarjelu on luvallista itsepuolustusta eli oikeudettoman hyökkäyksen torjumista. Tietyissä tilanteissa erehdys voi poistaa teon rangaistavuuden ainakin tahallisena tekona, vaikka yleisen säännön mukaan tietämättömyys lain sisällöstä ei vapauta.

Klassisen oikeustieteellisen määritelmän mukaan rikos on oikeudenvastainen tekijälleen syyksiluettava teko, josta laissa on säädetty rangaistus.

Seuraamukset rikoksista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraamukset ovat niiden kohteeksi joutuvan muutoin suojattuun oikeuspiiriin kajoavia haitallisia toimenpiteitä.

Rangaistukset ovat tärkein rikosoikeudellisten seuraamusten ryhmä, määritelläänhän jo itse rikoskin teoksi, josta oikeusjärjestyksen mukaan tulee seurata rangaistus. Rangaistusuhalla pyritään ehkäisemään haitallisena pidettyä käyttäytymistä jo ennakolta. Suomessa mahdollisia rangaistuksia ovat

Virkarikoksesta voidaan tuomita myös varoitus tai viraltapano.

Aiemmin rangaistuksiin kuuluivat myös kuritushuone ja kuolemanrangaistus. Monista rikoksista seurasi ennen vuotta 1969 varsinaisen rangaistuksen ohella myös lisärangaistuksia, joista yleisin oli kansalaisluottamuksen menetys. Sitä vastoin aikaisempien lakien tuntemat raippa- ja häpeärangaistukset poistettiin käytöstä jo silloin, kun vuoden 1889 rikoslaki säädettiin.

Kurinpidolliset seuraamukset ovat myös luonteeltaan ei-toivottavasta käyttäytymisestä seuraavia rangaistuksia. Tällaisia seuraamuksia on käytössä esimerkiksi virkamiehiä, sotilaita tai vankeja koskevissa kurinpitojärjestelmissä. Rikosoikeudellinen kurinpito on eri asia kuin hallinnollinen kurinpito, jonka kohteeksi virkamies voi joutua esimerkiksi rikoksen takia. Vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdollisena, jolloin rangaistava välttää rangaistuksen suorittamisen, mikäli hän ei syyllisty uusiin rikoksiin koetusaikana (rikoslaki 2b luku).

Turvaamistoimenpiteet voivat kuulua myös rikoksen seuraamuksiin. Luonteeltaan ne eivät ole kuitenkaan rangaistuksia. Turvaamistoimenpiteiden tarkoituksena on estää välittömästi uudet oikeudenloukkaukset. Turvaamistoimenpiteitä ovat esimerkiksi:

  • pakkolaitokseen eristäminen
  • ajokielto
  • menettämisseuraamus eli konfiskaatio.
  • liiketoimintakielto
  • lähestymiskielto.

Vaikka turvaamistoimenpiteiden tarkoituksena ei olekaan rankaiseminen, ne ovat niiden kohteen kannalta haitallisia. Ne voivat tosiasiallisesti merkitä niiden kohteeksi joutuvalle yhtä suurta haittaa kuin varsinaiset rangaistuksetkin. Niillä on merkitystä myös varsinaisen rangaistuksen mittaamisessa. Esimerkiksi pitkään ajokieltoon määrääminen voidaan ottaa huomioon rangaistusta mitattaessa, toisin sanoen varsinainen rangaistus voi lieventyä tällöin. Pakkolaitokseen eristäminen on suuri harvinaisuus. Sitä vastoin menettämisseuraamus on tavallinen. Tuomioistuin voi julistaa menetetyksi rikoksen tekovälineen, muun omaisuuden ja rikoksella saadun hyödyn (rikoslaki 10. luku). Yleensä esine voidaan tuomita valtiolle menetetyksi vain omistajaltaan. Tämä asia on aiheuttanut ajoittain vilkasta keskustelua mietittäessä rattijuopon auton kohtaloa; auto ei likikään aina ole kuljettajan. Jos se tuomittaisiin menetetyksi, seuraamus kohdistuisi eri henkilöihin eri tavoin.

Turvaamistoimenpiteitä käytetään myös väliaikaisesti, kuten takavarikointia. Asiaa koskevat säännökset on koottu pakkokeinolakiin.

Vahingonkorvaus ei ole luonteeltaan rangaistus vaikka se usein rikoksen johdosta tuomitaankin maksettavaksi. Sen tarkoituksena on loukkauksen kärsineen saattaminen taloudellisesti mahdollisimman samanlaiseen asemaan kuin hän olisi ollut, ellei rikosta olisi tehty. Yksityiskohtaiset säännökset sisältää Vahingonkorvauslaki (VahKorvL).

Rikosoikeudellisista toimenpiteistä voidaan luopua. Poliisi voi jättää epäilemänsä rikoksen ilmoittamatta syyttäjälle ja syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta tai oikeus jättää seuraamuksen tuomitsematta. Tämä on mahdollista, jos rikos on vähäinen ja anteeksiannettava, ja kun yleinen etu ei vaadi muuta. Syyttämättä tai tuomitsematta jättäminen on mahdollista myös huumausaineen käyttörikoksen kohdalla. Luotettavuuslausuntoa annettaessa tai kansalaistamisen nuhteettomuusvaatimuksen täyttymistä tutkittaessa tällaiset seurauksenomainen syyttämättä tai tuomitsematta jättäminen kuitenkin huomioidaan, sillä asiassa on kuitenkin todettu henkilön syyllistyneen rikokseen. Jos henkilö, jonka syyttäjä toteaa syyllistyneen rikokseen, mutta jättää jostain syystä syyttämättä, vastustaa syyttäjän näkemystä syyllisyydestään, hänellä on oikeus määräajan kuluessa vaatia syyttäjää nostamaan rikoksesta syyte, jolloin asia tutkitaan tuomioistuimessa ja ratkaistaan tuomiolla.

Yritys ja osallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rikoksen yrityksestä rangaistaan vain, jos yritys on nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Tapon yritys on tietenkin rikos, mutta esimerkiksi kunnianloukkauksen yritys kuulostaisi oudolta.

Teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Rikoksen yritys on kysymyksessä silloinkin, kun sellaista vaaraa ei aiheudu, jos vaaran syntymättä jääminen on johtunut vain satunnaisista syistä (rikoslaki 5. luku 1).

Varkauden ja näpistyksen yritykset on säädetty rangaistaviksi. Tuomioistuin voi joutua pohtimaan, onko teko näpistys, yritys vai rankaisematon, jos henkilö on poistunut tavaratalon osastolta mukanaan maksamaton tavara. Tilanteessa, jossa syytetty oli taparikollinen ja esine oli kallis matkalaukku, johon syytetyllä ei olisi ollut varaa, teko katsottiin varkaudeksi, kun syytetty oli pysäytetty tavaratalon katuovella. Yrityksen voi peruuttaa luopumalla teosta vapaaehtoisesti. Teko ei jää rankaisematta, jos luopuminen johtui satunnaisesta syystä: tekijä oli tarjoamassa uhrille myrkyttämäänsä ruokaa, mutta koira söi sen.

Yllyttäjää ja tekijäkumppania rangaistaa samalla tavalla kuin päätekijää. Avunannosta rangaistaan henkilöä, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä. Tyypillisesti avunantaja on esimerkiksi autonkuljettajana rikospaikalle ja pitää paikkaa silmällä toisten käydessä varkaissa.

Oikeushenkilön puolesta toiminut voidaan tuomita rangaistukseen, vaikkei hänen menettelynsä täyttäisi osallisuuden edellytyksiä. Tämä on usein tilanne esimerkiksi tekijänoikeusrikoksissa.

Välillinen tekeminen on suuri harvinaisuus. Sääntö on selvä, nimittäin ihminen ei ole vastuussa toisen tekemästä rikoksesta, ellei häntä osoiteta osalliseksi siihen.

Suomen rikoslain historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen rikosoikeuden ideologisena perustana toimi alussa klassinen rikosoikeusajattelu, jonka mukaan rangaistus on seurausta rikollisesta teosta. Suomen nykyinen rikoslaki ja siihen liittyvä asetus rangaistusten täytäntöönpanosta annettiin 1889 (AsK 39/1889), ja ne tulivat voimaan vuonna 1894. Ne kumosivat vuoden 1734 lain rikos- ja rangaistuskaaret. Rikoslaki alkoi Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus-Kokouksessa seuraavilla saatesanoilla:

"Me ALEKSANDER Kolmas, Jumalan Armosta, koko Wenäjänmaan Keisari ja Itsewaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suuriruhtinas, y. m., y. m., y. m.   T e e m m e   t i e t t ä w ä k s i :  Suomenmaan Waltiosäätyjen alamaisesta esityksestä tahdomme Me täten armossa wahwistaa seuraawan rikoslain Suomen Suuriruhtinaanmaalle, jonka woimaanpanemisesta, niinkuin myöskin rangaistusten täytäntöönpanosta erityinen asetus annetaan."

Alun perin rikoslain oli määrä astua voimaan jo vuoden 1891 alussa, mutta eräiden venäläisten poliitikkojen vaatimuksesta keisari Aleksanteri III ei sitä vahvistanut vaan lykkäsi sen voimaan astumista julistuskirjalla joulukuussa 1890 (AsK 27/1890), kunnes Suomen säädyt olivat hyväksyneet siihen joukon muutoksia, joilla varsinkin valtiollisia sekä julkiseen omaisuuteen kohdistuvien rikoksia koskevat säännökset saatettiin yhdenmukaisiksi Venäjän keisarikunnan silloisen lain kanssa (AsK 17/1894).

Myöhemminkin rikoslakia on muutettu lähes kaikilta osin, joskus yksittäisiä lainkohtia muuttamalla, joskus kirjoittamalla uudestaan kokonaisia lukuja. Alkuperäisessä muodossaan ovatkin voimassa enää vain eräät nykyisin vähämerkityksisiksi jääneet pykälät 2. ja 18. luvussa.

Rikoslain rinnalla oli voimassa vuonna 1919 säädetty sotaväen rikoslaki. Se kumottiin vuoden 1984 alussa, jolloin rikoslakiin lisättiin uusi, sotilasrikoksia koskeva 45. luku sekä säädettiin uusi sotilasoikeudenkäyntilaki.[3]

Rangaistussäännöksiä on muissakin laeissa kuin rikoslaissa, kuten esimerkiksi tieliikennelaissa, mutta vankeusrangaistuksen uhan sisältävät säännökset pyritään nykyisin keskittämään rikoslakiin. Suomen kriminaalipolitiikka lieventyi merkittävästi 1960-luvulta alkaen, jolloin vapausrangaistuksia alettiin ensimmäistä kertaa kritisoida epähumaaneiksi. Sen jälkeen ehdollisia vankeusrangaistuksia laajennettiin ja tuomioista tehtiin lievempiä.

Suomalainen rikosoikeusjärjestelmä sai ideologisia vaikutteita sosiologisesta koulusta, jonka mukaan rangaistuksen tarkoituksena on parantaa rikollinen. Erityisesti tämä käsitys on vaikuttanut ehdollisten vankeusrangaistusten, nuorisovankiloiden ja vaarallisten vankien eristämistoimien kehitykseen. Vuoteen 1960 asti rikosoikeusteoreetikot kannattivat klassista rikosoikeusajattelua tai sosiologista kouulua. Toisaalta Suomen rikoslaki sai vaikutteita myös positivisesta rikosoikeuskoulusta, jonka mukaan yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavat rikollisuuteen.

Vuodesta 1970 alkaen suomalaista rikosoikeusajattelua on ideologisesti hallinnut humaani uusklassismi, jonka mukaan rangaistusten tavoitteena on vahvistaa moraalia. Tästä syystä kaikkien rangaistusten on oltava yleistettävissä. Yleisesti rikollisen rankaisemin perusteena on pidetty teon moitittavuutta. Uusklassismin vaikutus on nähtävissä vuonna 1976 kirjoitetussa rikosoikeuskomitean mietinnössä.

Rikoslainsäädännön vireillä olevan kokonaisuudistuksen myötä rikoslaki on itse asiassa uusittu vaiheittain ja on tätä nykyä kohtalaisen moderni. Uudistuksen ensimmäisen vaiheen lainmuutokset tulivat voimaan vuoden 1991 alusta ja toisen vaiheen syyskuussa 1995. Oikeusministeriö asetti 14.2.2007 professori Pekka Koskisen selvitysmieheksi selvittämään mahdollisuuksia rikoslain kokonaisuudistuksen loppuun saattamiseksi siten, että säädettäisiin lakiteknisesti uusi, rakenteeltaan johdonmukainen ja kirjoitusasultaan yhdenmukainen rikoslaki. Laajoja sisällöllisiä muutoksia uudistuksessa ei ole tarkoitus tehdä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Frände, Dan ym.: Keskeiset rikokset. Evolutio legis. Helsinki: Edita, 2010. ISBN 978-951-37-5653-6.
  • Lappi-Seppälä, Tapio ym.: Rikosoikeus. Oikeuden perusteokset. Helsinki: WSOYpro, 2009. ISBN 978-951-0-33997-8.
  • Lång, Markus (toim.): Suomen Suuriruhtinaanmaan Rikoslaki 1889–1894: Alkuperäiset säädökset Suomen Asetuskokoelmasta. Helsinki: Books on Demand, 2012. ISBN 978-952-93-0895-8.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 31.10.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 23.11.2013.
  2. Iso tietosanakirja, WSOY 1995–1997.
  3. Kemppinen, Kullervo: Lakitiedon Pikkujättiläinen, s. 739. WSOY 1985, Porvoo.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]