Heikki Ritavuori

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Heikki Ritavuori
Heikki Ritavuori.jpg
Suomen sisäasiainministeri
Vennolan I hallitus
15.8.1919–15.3.1920
Vennolan II hallitus[1]
9.4.1921–14.2.1922
Edeltäjä Carl Voss-Schrader[2]
Albert von Hellens[3]
Seuraaja Albert von Hellens[4]
Heimo Helminen[1]
Kansanedustaja
2.2.1914–3.4.1917
1.4.1919–14.2.1922
Vaalipiiri Turun läänin eteläinen vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 23. maaliskuuta 1880
Turku
Kuollut 14. helmikuuta 1922 (41 vuotta)
Helsinki
Puolue Kansallinen Edistyspuolue
Muut puolueet Nuorsuomalainen Puolue
Ammatti asianajaja

Henrik (Heikki) Ritavuori (vuoteen 1905 Rydman, 23. maaliskuuta 1880 Turku14. helmikuuta 1922 Helsinki) oli lakitieteen kandidaatti, Edistyspuolueen poliitikko, kansanedustaja, sisäasiainministeri[5] ja lyhyen aikaa myös virkaatekevä oikeusministeri. Hän oli K. J. Ståhlbergin läheinen työtoveri ja toimi sisäministerinä J.H. Vennolan ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa vuosina 1919–1922 yhteensä 526 päivää.[6]

Ritavuori on siinä suhteessa erikoinen henkilö Suomen poliittisessa historiassa, että häntä ei niinkään muisteta elämäntyöstään, vaan sen päättymisestä. Sisäasiainministeri Ritavuori ammuttiin kotiovelleen Helsingissä 14. helmikuuta 1922.

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ritavuori kuului itsenäisyyden alkuvuosina maan merkittävimpiin poliitikkoihin. Hän toimi oikeusvaltion, kansalaisten tasa-arvon ja kansakunnan yhtenäisyyden puolesta.

Näiden arvojen puolustaminen vaati rohkeutta sisällissodan jälkeen vallinneissa epävakaissa oloissa, jolloin ääriliikkeet ajoivat keinoja kaihtamatta omia tavoitteitaan. Ritavuori ei säikkynyt kiivasta äärivasemmistoa sen enempää kuin äärioikeistoakaan, vaan toteutti K.J. Ståhlbergin lähimpänä miehenä tärkeinä pitämiään uudistuksia. Erityisen suurta huolta hän kantoi vankileireissä pidettyjen punavankien oikeusturvasta ja ajoi läpi näiden armahduslakeja.[7]

Ritavuori oli perehtynyt sosiaalisiin kysymyksiin jo tultuaan 1907 eduskunnan perustuslakivaliokunnan sihteeriksi; ennen muuta häntä kiinnostivat maanomistusolot ja torpparien asema. Asianajajana hän hoiti mielellään yhteiskunnallisia juttuja heikompiosaisten puolella. Kansanedustajaksi hänet valittiin Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä 1914 ja uudelleen 1919.

Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon hyväksyminen kesäkuussa 1919 oli pitkälti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana toimineen Ritavuoren ansiota. Kuningasmielisten ja tasavaltalaisten kädenvääntö uudesta hallitusmuodosta oli lamaannuttanut valtiollista toimintaa jo kuukausien ajan. Jotta haitallinen "välitila" saataisiin päättymään, Kaarlo Castrénin tasavaltainen hallitus toi kesäkuussa eduskunnan hyväksyttäväksi lakiesityksen maan uudesta hallitusmuodosta – sen oli kirjoittanut korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg.

Jotta eduskunta olisi voinut hyväksyä lakiesityksen, se oli valtiopäiväjärjestyksen mukaan julistettava kiireelliseksi. Tarvittavasta viiden kuudesosan enemmistöstä jäi kuitenkin puuttumaan yksi ääni, ja siten hallitusmuotouudistus oli taas kerran lykkääntymässä. Nyt Heikki Ritavuori puuttui asiaan ja toi vain pari päivää myöhemmin perustuslakivaliokunnan kautta eduskunnan käsiteltäväksi oman, jo aiemmin jättämänsä hallitusmuotoa koskevan eduskunta-aloitteen. Kansanedustajat olivat hämmästyneitä, mutta tällä kertaa lakiesitys julistettiin kiireelliseksi, ja sen pohjalta eduskunta hyväksyi 21. kesäkuuta 1919 uuden hallitusmuodon. Suomesta tuli tasavalta.[8]

Kahdesti sisäministerinä toiminut Ritavuori joutui toistuvasti vastakkain oikeiston ja aktivistien kanssa. Punavankien armahduslakien takia hänet leimattiin ”punikkiministeriksi”, joka vaaransi valkoisen Suomen perinnön. Ståhlbergin kannattaminen C.G.E. Mannerheimin vastaehdokkaana ensimmäisissä presidentinvaaleissa kesällä 1919 ja suojeluskuntien itsenäistymisen torjuminen kesän 1921 kriisissä lisäsivät Ritavuoren epäsuosiota oikeistopiireissä.

Murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Ernst Tandefelt
Murhapaikka Nervanderinkadulla.

Ritavuorelle kohtalokkaaksi muodostuivat itäkarjalaisten kansannousu ja sitä seuranneet poliittiset ristiriidat talvella 1921–22, jolloin hän toimi rajavartiostosta vastaavana ministerinä ja hoiti tehtävänsä suoraviivaisesti presidentti Ståhlbergin ohjeiden mukaisesti. Ritavuori esti vapaaehtoisten sotilaiden, aseiden ja elintarvikkeiden pääsyn rajan ylitse, mikä sai porvarilehdet aloittamaan kiivaan arvostelukampanjan. Totuudenvastaisia väitteitä levittänyt äärioikeisto pyrki mustaamaan Ritavuoreen maineen, mikä lopulta johti hänen kuolemaansa. Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen Etu-Töölössä Nervanderinkatu 11:n kohdalla 14. helmikuuta 1922.[9]

Surmanluodit ampunut Ernst Tandefelt oli ruotsinkielinen aktivisti. Hän kertoi päätelleensä lehtiuutisten ja etenkin ruotsinkielisiä aktivisteja tukevan Hufvudstadsbladetin tietojen perusteella Ritavuoren maalle vaaralliseksi mieheksi, josta oli päästävä eroon. Oikeudessa Tandefelt sanoi toimineensa yksin ja täysin järjissään. Hänet tuomittiin aluksi elinikäiseen vankeuteen syyntakeisena ja teko todettiin tehdyksi täydessä ymmärryksessä. Tandefelt valitti tuomiosta ja muutti taktiikkaansa, väittäen itseään henkisesti vajaamieliseksi. Lopulta valitusten ja erinäisten poliittisten mutkien kautta hänet tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla olevana 12 vuodeksi kuritushuoneeseen.

Myöhemmin Tandefelt ilmiantoi useita henkilöitä, joista keskeisimmät murhan suunnittelijat olivat apteekkari ja aktivistijohtaja Oskar Jansson ja kenraalimajuri Paul von Gerich. Oikeuskanslerin vuosina 1927–1930 toimeenpanemat tutkimukset paljastivat, että Tandefeltin taustalla oli toiminut laaja aktivistirengas.[10] Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen täydellisiä todisteita ei kuitenkaan enää voitu saada ja oikeuskansleri lopetti tutkimukset. Tutkimuksia ei ollut myöskään poliittisesti korrektia jatkaa radikalisoituvan oikeiston aikakautena, varsinkin kun valtiollisen poliisin Etsivän Keskuspoliisin aktivistijohdolla oli yhteyksiä murhaan ja sen suunnittelijoihin. Myöhemmin on todettu, että Tandefeltin takana olivat todennäköisesti erityisesti ruotsinkieliset aktivistipiirit ja suojeluskunta-aktivistit. Selvä Ritavuoren murhaamiseen tähdännyt salaliitto on sen sijaan poliisi- ja historiatutkimuksessa osoittautunut epätodennäköiseksi.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikki Ritavuori suomensi nimensä vuonna 1906. Hänen nuorempi veljensä Eero Rydman oli isoveljensä tapaan edistyspuolueen kansanedustaja. Rydman toimi myös Helsingin kaupunginjohtajana ja oli Suomen Kansanpuolueen presidenttiehdokkaana vuoden 1956 vaalissa.

Ritavuoren tyttären Anna-Kerttu (Annu) Tarjanteen poika Pekka Tarjanne toimi urallaan Liberaalisen Kansanpuolueen puheenjohtajana, kansanedustajana, ministerinä, Posti- ja lennätinlaitoksen pääjohtajana sekä Kansainvälisen televiestintäliiton (ITU) pääsihteerinä.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harju, Jari & Savia, Satu (toim.): ”Poliittinen kuolema kieltolain aikaan: kolme ihmiskohtaloa Helsingistä (kirj. Sauli Seppälä)”, Rikospaikka: Helsinki, s. 67–76. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo, 2007. ISBN 978-952-473-838-5.
  • Niku, Risto: Ministeri Ritavuoren murha. Helsinki: Edita Publishing Oy, 2004. ISBN 951-37-4146-X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Vennolan II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 21.6.2010.
  2. K. Castrenin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 21.6.2010.
  3. Erichin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 21.6.2010.
  4. Erichin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 21.6.2010.
  5. Heikki Ritavuori Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  6. Heikki Ritavuori Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  7. Niku 2004, s. 47–51
  8. Niku 2004, s. 55–56
  9. Niku 2004, s. 14–16
  10. Niku 2004, s. 235
  11. Pekka Tarjanne Suomen kansanedustajat. Eduskunta.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hänninen, Timo: Myytti poliittisesta murhasta (Pro gradu -tutkielma. Poliittinen historia). Helsinki: Helsingin yliopisto, 1995.
  • Silenti, Tuomo: Ritavuoren murha (Pro gradu -tutkielma. Suomen ja Skandinavian historia). Helsinki: Helsingin yliopisto, 1995.
  • Selén, Kari: ”Alkuvuosien sisäpolitiikka”, Suomen historia 7: Itsenäisyyden alku – toisen maailmansodan aika, s. 141-153. Espoo: Weilin & Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Heikki Ritavuori.
Edeltäjä:
Carl Voss-Schrader
Albert von Hellens
Suomen sisäasiainministeri
1919−1920
1921−1922
Seuraaja:
Albert von Hellens
Heimo Helminen