Vuoden 1919 hallitusmuoto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vuoden 1919 hallitusmuodoksi kutsutaan vuosina 1919–2000 voimassaollutta Suomen hallitusmuotoa. 17. heinäkuuta 1919 voimaan astunut hallitusmuoto oli itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki. Monet sen perusteista sisältyvät myös nykyiseen Suomen perustuslakiin.

Vuoden 1919 hallitusmuoto vastasi parhaiten poliittisen keskustan toiveita, mutta syntyi kompromissina vasemmiston ja oikeiston kanssa. Oikeistopuolueet myös kertaalleen estivät määrävähemmistöllään lain kiireellisen hyväksymisen eduskunnassa ja vielä hyväksymisen jälkeenkin Suomen valtionhoitaja C. G. E. Mannerheim pyrki estämään sen vahvistamisen ja voimaantulon. Loppujen lopuksi uusi perustuslaki kuitenkin saatiin valmisteltua, käsiteltyä ja toteutettua melko lyhyessä ajassa.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyessä joulukuussa 1917 katsottiin maan perustuslakeina olevan edelleen Ruotsin vallan aikaiset vuoden 1772 hallitusmuoto sekä vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja. Ruotsissa kyseiset lait oli kumottu jo vuonna 1809. Itsenäisyysjulistuksen yhteydessä oli eduskunnalle annettu esitys tasavaltaiseksi hallitusmuodoksi, mutta sen käsittely keskeytyi sisällissodan vuoksi. Sodan päätyttyä valkoisten voittoon Suomesta yritettiin vuorostaan tehdä monarkia.

Suomen kuningaskuntahankkeen kaaduttua syksyllä 1918 oli valtionhoitaja Mannerheim hajottanut eduskunnan ja määrännyt uudet vaalit. Maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa porvarilliset puolueet saivat yhteensä 118 kansanedustajaa ja sosiaalidemokraatit 80 sekä Kristillinen työväenliitto 2. Tasavaltaa kannattaneet SDP, Maalaisliitto ja Kansallinen Edistyspuolue saivat vaalivoiton ja ylivoimaisen enemmistön; monarkiaa kannattaneet RKP ja Kansallinen Kokoomus saivat yhteensä vain 50 kansanedustajaa, ja lisäksi kolme RKP:n edustajista oli tasavaltalaisia.[1]

Huhtikuussa Mannerheim hylkäsi ensimmäisen pääministerikandidaatin, Mikael Soinisen ja nimitti sen sijaan edistyspuolueen, maalaisliiton ja RKP:n yhdessä muodostaman Kaarlo Castrénin hallituksen, josta RKP:n ministerit tosin erosivat jo kuukauden kuluttua kielipoliittisten riitojen vuoksi. Tämän jälkeen poliittisen keskustan oikeaa laitaa edustaneen hallituksen taakse jäi vain 68 kansanedustajan vähemmistö.[2] Hallituksen tärkeimpänä tehtävänä oli uuden hallitusmuodon valmistelu. Koska kiireelliseen perustuslainmuutokseen tarvittiin eduskunnassa viiden kuudesosan määräenemmistö, oli sekä oikeisto- että vasemmisto-opposition toiveet huomioitava. Tässä tilanteessa SDP oli valmis tinkimään vuoden 1917 eduskuntakeskeisestä valtalakilinjastaan, jossa hallitus ja valtionpäämies olisivat olleet vain eduskunnan päätöksiä toimeenpanevia virkamiehiä. Vastaavasti kokoomuksessa oli valmiutta tasavallan hyväksymiseen, mutta myös halukkuutta torjua määrävähemmistöllä epämieluisa hallitusmuotoesitys.[3] Hankalasta asemastaan ja sisäisistä erimielisyyksistään huolimatta Castrénin hallitus sai laadituksi tasavaltaisen hallitusmuotosesityksen, joka annettiin eduskunnalle 13. toukokuuta 1919.[4]

Käsittely eduskunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskunnassa hallitusmuodon sisällöstä oltiin erimielisiä ja ratkaisevaksi kiistakysymykseksi nousi tasavallan presidentin valinta ja valtaoikeudet. Varsinkin SDP, mutta myös maalaisliitto halusivat rajoittaa presidentin valtaa suhteessa eduskuntaan sekä eduskunnalle oikeuden valita ja tarvittaessa erottaa presidentti. Nämä muutokset myös tehtiin perustuslakivaliokunnassa lakiesitykseen, johon lisättiin myös kielto myöntää tai käyttää arvonimiä tai ritarimerkkejä. Lisäksi esityksestä poistettiin maininta evankelis-luterilaisesta kirkosta kansankirkkona. Oikeiston tavoitteena taas oli erityisesti presidentin aseman vahvistaminen sekä valinta mieluummin suoralla kansanvaalilla kuin eduskunnassa.[5] Vaikka suuren valiokunnan käsittelyssä presidentin valinta palautettiinkin valitsijamieskokoukselle, kehotti valtionhoitaja Mannerheim oikeistoa asettumaan lakiesitystä vastaan, sillä hänen mielestään presidentin valtaoikeudet jättivät valtionpäämiehen liian heikoksi. Mannerheim valmisteli jo aktivistipiirien kanssa Suomen viemistä mukaan Venäjän sisällissotaan hyökkäämällä Pietariin, mitä varten täytyi estää tasavallan toteutuminen.[6]

Hallitusmuotoesityksen ratkaisevassa käsittelyssä 14. kesäkuuta RKP ja puolet kokoomuslaisista äänesti lainmuutoksen kiireellisyyttä vastaan, joka kaatui täpärästi äänin 163–33 – viiden kuudesosan määräenemmistöstä jäi puuttumaan yksi ääni. Hallitusmuotoesitys jouduttiin siis jättämään lepäämään seuraavien vuonna 1922 pidettävien eduskuntavaalien jälkeiseen aikaan. Edistyspuolueen vasemmistosiipeen kuuluneen perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja[7] Heikki Ritavuoren valtiopäivien alussa jättämästä lakialoitteesta alettiin kuitenkin muokata uutta hallitusmuotoesitystä. Siitä tehtiin muuten lähes identtinen edellisen kanssa, paitsi että siihen tehtiin muutamia myönnytyksiä oikeiston toiveiden suuntaan. Näin oli tarkoitus hankkia tarvittavat lisä-äänet kokoomuksesta. Kokoomuksen ja SDP:n maltillisten välisellä sopimuksella uudesta hallitusmuotoesityksestä poistettiin eduskunnan oikeus erottaa presidentti sekä kielto ritarimerkkien jakamiseen ja siihen vastaavasti lisättiin lause "kansalaisten työvoima on tasavallan eritysessä suojeluksessa".[8]

Ritavuoren lakialoitteen pohjalta laadittu tasavaltainen hallitusmuotoesitys hyväksyttiin kolmannessa eduskuntakäsittelyssä 21. kesäkuuta 1919. Kiireelliseksi julistamisen hyväksyttiin äänin 173–23 ja itse laki äänin 165–22, lähinnä RKP:n vastustaessa loppuun saakka. Eduskunnan hyväksymä hallitusmuoto tarvitsi kuitenkin vielä vastahakoisen valtionhoitaja Mannerheimin vahvistuksen. Hän suunnitteli yhä aktivistien kanssa jättävänsä sen vahvistamatta, hajottavansa eduskunnan ja aloittavansa sodan ennen uusia vaaleja vedoten vuoden 1772 hallitusmuodon hallitsijalle suomiin valtaoikeuksiin. Kun kokoomuksen johtajat kieltäytyivät osallistumasta tällaiseen hankkeeseen, Mannerheim kuitenkin luopui suunnitelmasta.[9] Valtioneuvoston esittelyssä 10. heinäkuuta hän pyysi vielä asian pöydälle tarkempaa perehtymistä varten, mutta viikon kuluttua kuitenkin vahvisti hallitusmuodon 17. heinäkuuta, jolloin lepäämään jätetyt hallitusmuotoesitykset todettiin rauenneiksi.[10] Uuden hallitusmuodon astuessa voimaan myös vuoden 1772 hallitusmuoto sekä vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja viimein kumoutuivat Suomessa.[11]

Uudessa hallitusmuodossa ensimmäisen tasavallan presidentin valinta säädettiin eduskunnan suoritettavaksi. 25. heinäkuuta eduskunta valitsi K. J. Ståhlbergin ensimmäiseksi presidentiksi 143 äänellä Mannerheimin saadessa 50 ääntä ja Väinö Tannerin sekä Lauri Kristian Relanderin kumpikin yhden äänen.[12]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallitusmuodossa määrättiin, että ylin valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Käytännössä jo (toteutumaton) valtalaki sekä (toteutunut) marraskuun 15. päivän päätös vuodelta 1917 olivat tarkoittaneet korkeimman valtiovallan siirtämistä Suomen suuriruhtinaan vallan perineeltä Venäjän väliaikaiselta hallitukselta ensin Suomen sisäisten asioiden ja sitten myös kaikkien muiden asioiden osalta eduskunnalle.

Lainsäädäntövaltaa käytti tasavallan presidentti yhdessä eduskunnan kanssa. Ylin toimeenpanovalta kuului tasavallan presidentille ja valtioneuvostolle, tuomiovalta riippumattomille tuomioistuimille, joista korkeimmat olivat korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus. Tämän lisäksi hallitusmuoto määräsi lainsäädännöstä, hallinnosta, puolustuslaitoksesta, uskonnonvapaudesta ja julkisista viroista.

Hallitusmuoto oli selvemmin vallan kolmijako-opin mukainen kuin vuonna 2000 voimaanastunut nykyinen Suomen perustuslaki ja se antoi presidentille laajat valtaoikeudet entisajan monarkkien tapaan. Presidentti valitsi pääministerin ja muut ministerit sekä määräsi ulkopolitiikasta. Presidentti myös päätti sodasta ja rauhasta eduskunnan suostumuksella. Hallitusmuoto sisälsi myös säännökset kansalaisten perusoikeuksista. Niitä koskevat kohdat uudistettiin kokonaan vuonna 1995.

Kumoutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2000 voimaan tullut perustuslaki kumosi vuoden 1919 hallitusmuodon[13] ja muutti Suomen hallitusmuodon parlamentaarisemmaksi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sihvonen, Riitta: Valtaistuin vapaana: Kysymys korkeimman vallan käytöstä Suomessa 1918–1919. Helsinki: Eduskunnan kirjasto, 1997. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Vesa Vares, Mikko Uola & Miko Majander: Kansanvalta koetuksella. Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0
  • Suomen Hallitusmuoto (osittain), Finlex

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Vares 2006, s. 134–139.
  2. Vares 2006, s. 140.
  3. Vares 2006, s. 141–142.
  4. Sihvonen 1997, s. 15, 33.
  5. Vares 2006, s. 141–143.
  6. Vares 2006, s. 143–144.
  7. Sihvonen 1997, s. 16.
  8. Vares 2006, s. 144–146.
  9. Vares 2006, s. 147–148.
  10. Sihvonen 1997, s. 16.
  11. Suomen hallitusmuoto, 95 §.
  12. Sihvonen 1997, s. 17–18.
  13. Voimaantulo Suomen perustuslaki, Finlex

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta: