Isänmaallinen kansanliike

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee historiallista puoluetta. Nykyisin toimivasta järjestöstä on erillinen artikkeli. IKL johtaa tänne. Lyhenteen muita merkityksiä täsmennyssivulla.
Isänmaallinen kansanliike

IKL logo.svg

Perustettu 5. kesäkuuta 1932
Lopetti 23. syyskuuta 1944
Äänenkannattaja Ajan Suunta (1932–1944)
Nuorisojärjestö Sinimustat/Mustapaidat

Isänmaallinen kansanliike (IKL[1]) oli suomalainen oikeistoradikaali puolue. Se perustettiin 5. kesäkuuta 1932 Hämeenlinnassa jatkamaan Lapuan liikkeen toimintaa[2]. IKL pyrki kuitenkin pitäytymään laillisissa ja parlamentaarisissa menettelytavoissa. Liike julkaisi Ajan Suunta-nimistä lehteä. Sen nuorisojärjestö oli Sinimustat lakkauttamiseensa vuoteen 1936 asti ja sen jälkeen Mustapaidat. Puolue oli kommunismi- ja demokratiavastainen ja sen päämääränä oli Akateemisen Karjala-Seuran tavoin toteuttaa unelma yksikielisestä Suur-Suomesta.[3]. Talouspoliittisesti IKL oli voimakkaasti korporatiivinen[4].

IKL oli vuoden 1933 vaaleissa vaaliliitossa Kokoomuksen kanssa ja se sai 14 kansanedustajaa. Kokoomus koki murskatappion ja sai vain 18 paikkaa edellisvaalien 42 paikan sijaan. Tämän jälkeen Kokoomuksen johtoon valittu Paasikivi poisti IKL:n sympatisoijat puolueesta. Puolueen kannattajat olivat varakkaita maanviljelijöitä, opiskelijoita, keskiluokkaisia akateemisen koulutuksen saaneita ja pappeja.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteiskuntarauhan vastainen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IKL:n ryhmä Eduskuntatalon portailla lakkautuskeskustelun aikana. Keskellä Hilja Riipinen, äärimmäisenä vasemmalla Elias Simojoki.

Isänmaallisen kansanliikkeen toiminta muiden eduskuntaryhmien kanssa oli ongelmallista. IKL:n ideologiassa oli viitteitä Italian ja myöhemmin myös Saksan autoritaarisista liikkeistä. Erityisesti IKL:n ensimmäisellä eduskuntakaudella eduskunnan istunnot, jopa budjettikeskustelut, joutuivat näyttämöksi IKL:n ja sen vastustajien väliselle kiivaalle sananvaihdolle. Sosiaalidemokraattien ja porvarillisten puolueiden muodostama laillisuusrintama IKL:ää vastaan syntyi kuitenkin varsinaisesti vasta IKL:n sotkeuduttua ulkopoliittiseen selkkaukseen.

Virossa oli 1930-luvun alussa vahva oikeistolainen Viron vapaussoturien liiton eli vapsien suuntaus. IKL:n kansanedustaja Elias Simojoen johtama nuorisojärjestö Sinimustat osallistui vapsien liikehdintään ja laittomuuksiin vuonna 1934, mikä herätti kansainvälistä huomiota. Konstantin Päts muutti Viron hallintoa autoritäärisempään suuntaan. Seuraavana vuonna Viron äärioikeisto kuitenkin jatkoi vallankaappauksen suunnittelua, ja Sinimustat tukivat tätä muun muassa asetoimituksilla Suomesta. IKL:n nuorisojärjestön osuuden paljastuttua Suomen oikeuslaitos lakkautti järjestön. IKL perusti tilalle saman tien uuden nuorisojärjestön, Mustapaidat.

Kekkosen konstit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kekkosen konstit

IKL säilytti 14 paikkaansa vuoden 1936 vaaleissa. Vuonna 1938 sisäministeri Urho Kekkonen, jonka hampaissa IKL oli ollut perustamisestaan saakka, aloitti IKL:n kieltämiseen tähtäävän hallinnollisen prosessin, vaikka hankkeen juridinen pohja vaikutti hyvin kyseenalaiselta. Kansainvälisen tilanteen kiristyessä Kekkonen korosti kansan yhtenäisyyden tärkeyttä ja piti äärioikeiston eristämistä yhtä välttämättömänä kuin Suomen Kommunistisen Puolueen kieltäminen oli aikoinaan ollut. Hän vetosi prosessissa vuoden 1930 alussa tehtyyn yhdistyslain muutokseen, jonka mukaan lakkautetun yhdistyksen tilalle perustettu uusi yhdistys voitiin lakkauttaa ilman erillistä päätöstä. Kekkonen pyrki osoittamaan IKL:n jatkavan Lapuan liikkeen ja Sinimustat-järjestön toimintaa. Prosessi päättyi Helsingin raastuvanoikeuden hylkäävään päätökseen pari kuukautta ennen vuoden 1939 eduskuntavaaleja. Tämän jälkeen lakkautusyritys jatkui erillisenä oikeusprosessina vaalien yli; lopullisesti Kekkonen luopui hankkeesta vasta talvisodan alettua. Pääasiassa lakkautusyritysten ja väliaikaisten toimintakieltojen ja takavarikkojen vuoksi, mutta osin punamultayhteistyön vahvistuessa IKL:n paikkaluku eduskunnassa supistui 8 paikkaan. Vaalien alla toukokuussa Korkein oikeus vahvisti IKL:n oikeuden toimia. Epäonnistuneet ja lainmukaisuudeltaan kyseenalaiset kieltopyrkimykset saivat kansan suussa nimityksen Kekkosen konstit. [5]

IKL:n lopettamiseen varauduttiin perustamalla "varaliike" Suomen Valtakunnan Liitto.

Puheenjohtajat ja mustat paidat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

IKL:n puheenjohtajina toimivat Vihtori Kosola (1932–1936) ja Vilho Annala (1937–1944). Järjestö käytti univormunaan mustaa kauluspaitaa ja sinistä solmiota. Toisia tervehdittiin roomalaisella tervehdyksellä eli natsitervehdyksellä[6] Italian Fasistipuolueen ja brittiläisen Sir Oswald Mosleyn liikkeen esikuvan mukaan.[2] Toisaalta musta paita tuli järjestöön sen vahvalta uskonnolliselta jäsenistöltä, sillä körtit olivat käyttäneet mustaa paitaa jo pitkään[4]. 5. huhtikuuta 1934 astui voimaan puserolaki, jolla hallitus pyrki vaikuttamaan hillitsevästi IKL:n julkiseen toimintaan.

Sota-aika ja lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisota ja erityisesti Moskovan rauha nähtiin IKL:ssä parlamentaarisen hallituksen epäonnistumisen merkkinä. Talvisodan jälkeen Suomen ulkopolitiikka muuttui dramaattisesti ja saksalaissuuntauksen siivellä IKL otettiin mukaan hallitukseen. Vaaleja ei tosin järjestetty, joten puolueen tosiasiallinen kannatus jäi mittaamatta. Välirauhan aikana puolueen puheenjohtaja Vilho Annala nimitettiin toiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi vuoden 1941 alussa mudostettuun Rangellin hallitukseen. Jatkosodan kestäessä puolueen poliittinen noste väheni, eikä IKL:ää otettu enää Edwin Linkomiehen hallitukseen keväällä 1943.

IKL tuki hyvin voimakkaasti Suomen ja Saksan liittoa ja keräsi syksyllä 1943 yhdessä Rintamamiesliiton kanssa presidentti Rytille osoitetun tuhansia nimiä käsittäneen kansalaisadressin, jossa vastustettiin Suomen erillisrauhaa ja vaadittiin taistelun jatkamista Saksan rinnalla. Suomen katkaistua suhteensa Saksaan syyskuun alussa 1944 sisäministeri Kaarlo Hillilä kutsui IKL:n johdon luokseen. Tässä tapaamisessa puoluejohtaja Annala lupasi myös IKL:n hyväksyvän irtautumisen Saksasta ja pysyvän lojaalina Suomen hallitukselle sekä välttävän rauhanneuvotteluja haittaavia provokaatioita, minkä lupauksen hän toisti myös Valpolle. Vastineeksi sisäministeriö ja Valpo hävittivät hallussaan olleet IKL:n jäsenluettelot, jotteivat ne päätyisi vastaisuudessa venäläisten käsiin – vuoden 1943 adressi sen sijaan jätettiin Annalan pyynnöstä huolimatta hävittämättä.[7] IKL:n kansanedustaja, professori Bruno Salmiala käytti puolueen viimeisen poliittisen puheenvuoron eduskunnan käsitellessä välirauhansopimusta myöhemmin syyskuussa 1944. Salmiala sanoi, ettei IKL voinut "historian tuomion edessä" hyväksyä sopimusta, jonka ehdot merkitsivät puolueen mielestä käytännössä Suomen ehdotonta antautumista sekä "tuhoa ja kuolemaa". [8]

Jatkosodan päättäneessä välirauhansopimuksessa edellytettiin Suomelta fasististen sekä Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa levittävien järjestöjen lakkauttamista. IKL kuului niihin järjestöihin, jotka lakkautettiin välittömästi rauhansopimuksen astuttua voimaan 23. syyskuuta 1944 ennen venäläisten erillistä vaatimusta (ks. Välirauhansopimuksen perusteella lakkautetut järjestöt).[9] Muodollisesti tosin lakkautettiin vain IKL:n kannatusyhdistys ja sen paikallisjärjestöt. Varsinainen IKL jäi rekisteröimättömänä yhdistyksenä viranomaisten huolimattomuuden vuoksi lakkauttamatta. Puolueen kansanedustajat saivat kuitenkin jatkaa valtiopäivien loppuun luopumalla eduskuntaryhmän nimestä. Puolueen pää-äänenkannattaja Ajan Suuntaa ei myöskään lakkautettu, mutta lehden julkaiseminen lopetettiin vapaaehtoisesti 4. lokakuuta hallituksen ilmoitettua lehden johdolle Neuvostoliiton tätä vaativan.[10] Useat puolueen omistamat Musta karhu -ravintolat saivat jatkaa vielä tämän jälkeenkin. Helsingin Musta Karhu Oy poistui kaupparekisteristä vasta 1955[11].

Lakkauttamisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan jälkeen IKL:n merkkihenkilöitä painostettiin jättämään virkansa, mutta harvan kohdalla painostustoimet onnistuivat. Muun muassa professori Rolf Nevanlinna joutui eroamaan Helsingin yliopiston rehtorin virasta, kun taas Bruno Salmiala jatkoi virassaan rikosoikeuden professorina. Moni nimitettiin myöhemmin korkeisiin virkoihin kuten professoreiksi ja piispaksi.

IKL:ssä toimineiden asettuminen ehdokkaiksi kevään 1945 eduskuntavaaleissa estettiin.[12] Lupa ehdokkuuteen palautui vuoden 1951 vaaleissa. Moni jatkoi poliittista toimintaansa Kokoomuksessa, mutta muutamia henkilöitä siirtyi myös SDP:nlähde? ja muiden puolueiden riveihin.

Vuonna 1953 perustettiin Suomen 1920–1940-lukujen historian säätiö tutkimaan ja edistämään tuon ajan historian tutkimista. Käytännössä sen päätehtävä oli IKL:n historian kirjoittaminen. Perustamisessa olivat aktiivisesti mukana Annala ja Salmiala. Säätiön toimeksiannosta Paavo Susitaival keräsi 1950-luvulla Lapuan liikkeen ja IKL:n toimintaan liittyneitä asiakirjoja ja haastatteli toiminnassa mukana olleita henkiöitä. Myöhemmin nämä asiakirjat ja haastattelut talletettiin Kansallisarkistoon.[11] Säätiö myös kustansi vuonna 1982 ilmestyneen Mikko Uolan kirjan Sinimusta Veljeskunta. Isänmaallinen Kansanliike.

Vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaalit
Vuosi Edustajat Äänet
1933 14
1936 14 97 891 8,34 %
1939 8 86 219 6,65 %
  Presidentinvaalit
Vuosi Valitsijamiehet Äänet
1937 23 90 378 8,1 %

Tunnettuja IKL:n kannattajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Philip Morgan: Fascism in Europe, 1919–1945. Routledge, 2003. ISBN 978-041-516-942-4. (englanniksi)
  • Mikko Uola: "Suomi sitoutuu hajottamaan...": Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999. ISBN 951-710-119-8.
  • Torsten Edgren, Merja Manninen ja Jari Ukkonen: Eepos: Suomen historian käsikirja. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27651-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 16.3.2013.
  2. a b Risto Laine: Lapuanliike ja IKL 1929–1944 Vapaamielisten klubi. 28.11.2005. Risto Laine. Viitattu 4.5.2008.
  3. Morgan 2003, s. 90
  4. a b Suomalaiset puolueet: Isänmaallinen kansanliike Yle Areena. Yleisradio. Viitattu 13.04.2013.
  5. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 119. Helsinki: Otava, 1987.
  6. Edgren ym. s. 329–330: IKL – lapuanliikkeen jatkaja.
    Suomen Historian Aikakirja, s. 123.
  7. Uola 1999, s. 20–21.
  8. Ensio Siilasvuo (toim.): Jatkosota-kronikka, s. 187. Jyväskylä: Gummerus, 1991.
  9. Uola 1999, s. 36.
  10. Uola 1999, s. 40–41.
  11. a b Uola 1999, s. 254.
  12. Uola 1999, s. 40.
  13. Maiseman ja mielen tulkitsija taidemaalari Vilho Lampi – Biografia Oulun taidemuseo. Viitattu 3.5.2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Isänmaallinen kansanliike.
  • Eskelinen, Heikki: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan: Akateemisen Karjala-Seuran historia. 1, Tausta, organisaatio, aatteet ja asema yhteiskunnassa 1922–1939. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-25056-2.
  • Uola, Mikko: Sinimusta veljeskunta: Isänmaallinen kansanliike 1932–1944. Helsingissä: Otava, 1982. ISBN 951-1-06982-9.
  • Paavo Susitaival: Aktivisti ei hellitä. Karisto, Hämeenlinna, 1981.
  • L.J.Niinistö: Paavo Susitaival 1896–1993. Aktivismi elämänasenteena. SHS, Tampere, 1998
  • Kosola, Vihtori: Viimeistä piirtoa myöten: Muistelmia elämäni varrelta. Koonnut ja painokuntoon järjestänyt Vilho Viita. 2. painos (1. painos 1935). Helsinki: Erika-kirjat, 1986. ISBN 951-99672-1-4.